Outimaija Hakala & Riina Hannula

Metsänpeittodisko on Mustarindan residenssin metsäkävelyillä alkunsa saanut yhteistyö, jonka hedelmiä olivat videoessee ja dialogimainen teksti. Siinä kanssapuhujanamme toimii mukanamme ollut diskopallo, joka hajautti säteitä polullemme ja antoi meille sysäyksen törmäyttää kriiittisen eläintutkimuksen, suhteellisen uusmaterialismin ja posthumanismin risteäviä näkökulmia. Pohdimme erilaisten kehojen toimijuuksia ja halusimme parempaa hoivaa etenkin tunteville olennoille. Ajattelumme olisi voinut kadota tykkylumen peitossa olevan metsän hiljaisuuteen, mutta jokin tällä paikalla sai meidät kirjaamaan kaiken ylös ja editoimaan sanomisiamme tullaksemme ymmärretyksi. Hannula toi keskusteluun aineksia väitöskirjansa orastavista kysymyksistä koskien mikrobien toimijuutta ihmisen kehon osina. Hakala puolestaan korostaa eläinten yksilöyden ja oikeuksien osuutta, mahdollisuuksia ja ristiriitoja suhteessa molempien taiteilija-tutkijoiden käyttämiin posthumanistiin teorioihin.

Avainsanat: eläintutkimus, mikrobit, uusmaterialismi, posthumanismi, ei-inhimillinen toimijuus

Prologi

Diskopallo: Tykkylumi peittää puut, kuuset nousevat korkeina kynttilöinä kohti taivasta, jonka vaihtelevat sävyt maalaavat upottavasta hangesta alati sinisestä punaiseen ja harmaaseen saakka muuttuvan lumivaipan kulkijoiden alle. Kaksi ihmislajista, yksi koira ja yksi keppi sekä yksi riikinkukonsulka seuraavat kanssani syvemmälle Paljakanvaaran metsään ei-inhimillisen metsän pyörteisiin. Olen puhuva ei-pää. Ilman aistinelimiä olen eläväisyys-hierarkian^[1] pohjasakkaa. 

Kuuntelen näiden kahden ihmiseläimen lämminhenkistä keskustelua. Heillä tuntuu olevan sama päämäärä; he haluaisivat että muita eläimiä arvostettaisiin enemmän ja niiden olemassaolo kyettäisiin näkemään eläinten lähtökohdista käsin. Heitä kohdeltaisiin yksilöinä. Outimaijan näkökulma pohjautuu muunlajisten yksilöyden ja itseisarvon tunnustavan kriittiseen eläintutkimukseen, jonka avulla eläinten oikeuksien puolustamisen voi tuoda osaksi tutkimusta. Hän epäilee etteivät muunlajisia vällineellisesti käyttävät ihmiset ole tarpeeksi viisaita ja rakkaudellisia kyetäkseen luopumaan valta-asemastaan ja pelkää todellisen eläimen hukkuvan teoreettisiin kudelmiin. Riina ajatteli, miten oleellinen asia hermosto oli tuntoisuutta määriteltäessä. Vagushermo^[2] oli hänestä ihmiskeskeisyyttä purkava elin ihmisen keskellä; sen kautta mikrobit viestivät aivoille. Ei-inhimillinen tunsi ja ajatteli ihmisille ihmisissä. Mikrobien toiminta näyttää, miten aine on älykästä, ei passiivista mielen liikuttelemaa lihaa. Mutta miten subjekti ja mikrobit korreloivat keskenään?

Te molemmat ihmiseläimet ovat molemmat minussa. Kun pyörin pakkasilmassa ilmestytte peilipinnalleni mosaiikkina, jonka palasisasa piirteenne sekoittuvat ja yhdistyvät uudella tavalla^[3]. Pinnaltani heittyvä valo muuttaa kulkemamme polun tunnelmaa. Olen toisaalta objekti joka leikkautuu jyrkästi ulos ympäristöstä, mutta valoaallot näyttävät kehoni ulottuvuudet hajauttaessani valoa. Johdatan teidät metsään keskustelemaan toistenne kanssa. Ei-inhimilliset osallistuvat keskusteluun ilman sanoja, tekevät ajatuksenne siinä raikkaassa helmikuun lumen hengittämässä ilmassa. Ohjaavat huomiotanne, ovat puolestanne valppaita, piirtävät koko maiseman tunnelmineen, inspiroivat kuuntelemaan hiljaisuudessa aaltoilevaa sympatiaa. Dialoginne alkaa valotimanttini reitittämällä metsäpolulla.

Keskellä – eläinkysymys taiteellisessa ajattelussa

Outimaija: Taiteeni alkaa usein tällaisilta metsäkävelyiltä ja perustuu kohtaamiini olentoihin, tarinoihin ja materiaalin tutkimiseen. Muunlajisia huomioon ottavat teokseni vaativat ajattelutapaa ja kerrontaa, joka on luonteeltaan ekologista, ruumiillista ja vuorovaikutuksellista (Russel 2018, 149.) Usein ne liittyvät myös yhteiskunnalliseen keskusteluun, esimerkiksi huoleen ei-inhimillisen elämän kaltoinkohtelusta. Tällä hetkellä maailmassa vallitsee yhden eläinlajin muita alistava ja biodiversiteettiä tuhoava diktatuuri, siksi maailman olentojen välinen arvottaminen ja kaiken käytetyn aineksen eettisesti ja ekologisesti kestävä valikoiminen on tärkeää. Ihmisten biomassa on yhdeksän kertaa suurempi kuin luonnonvaraisten eläinten ja kotieläinten biomassa ylittää luonnonvaraisten nisäkkäiden biomassan 14-kertaisesti (Helenius 2020, 216). Pidämme ihmislajin elämään sopeutuneita eläimiä sekä moraalisesti että planetaarisesti kestämättömissä olosuhteissa. Epätasapainoiset valtasuhteet luonnossa ovat haitallisia, lähestyttiin asiaa sitten luonnontieteiden, eläinten oikeuksien tai elonkirjon kudelmaan liittyvien vuorovaikutussuhteiden tutkimisen näkökulmasta. Koska elämme toisenvaraisesti, emme voi irrottautua ei-inhimillisen aineksen hyödyntämisestä, vaan meillä jää vastuu materian merkitsevyyden huomioon ottamisesta ja sen käytön eettisestä puntaroinnista.

Muunlajiset, eli muut eläimet kuin ihmiset, ovat kyvykkäitä ja kokevia olentoja. Silti muunlajisilta puuttuu yksilöarvo ja siihen liittyvät oikeudet, minkä vuoksi heidät luokitellaan laissa omaisuudeksi ja tavaraksi. Siksi vasikka ja sen emä muuttuvat ihmislajin elämää ylläpitäväksi materiaaliseksi resurssiksi, mikä laillisesti oikeuttaa lehmän poikaselleen tuottaman maidon riistämisen toisen lajin käyttöön ja eläinten liittämisen pääomaksi äärimmilleen viritettyyn kapitalistiseen ruokatuotantoon. Kriittisen eläintutkimus näkee muut eläimet aktiivisesti toimivina, kehollisina ja tuntoisina, mielellisinä yksilöinä: pelkän materiaalisuuden sijaan subjekteina, joilla on itseisarvoa ja oikeus ihmisten intresseistä riippumattomaan elämään. Tämä edellyttää yhteiskuntamme muuttamista radikaalisti ja kokonaisvaltaisesti tukemaan kaikkien lajien kukoistamista luopumalla lajisorrosta eli lajismista. Useista teoreettisista suuntauksista koostuva kriittinen eläintutkimus tarkastelee lajien välisiä suhteita perinteisiä ihmiskeskeisiä tutkimusnäkökulmia ja käsityksiä purkaen. Monialainen ja intersektionaalinen suuntaus on laaja, sen parissa tehdään myös esimerkiksi posthumanismiin tai ympäristökysymyksiin liittyvää eläintutkimusta. Taiteellinen tutkimukseni etsii ratkaisuja eläinten aseman parantamiseen liittyen tutkimusalalla keskeiseen ihmisten ja muiden eläinten välisen yhteiselämän uudelleen järjestämiseen. (Aaltola & Wahlberg 2020; Matsuoka & Sorenson 2018.) Taide ei ole yleisesti sidottu mihinkään tiettyyn arvonäkökulmaan. Eläinetiikka ei siis ole teostemme taiteelliseen arvon määrittäjä, eikä teorioihin kohdistuva kriittinen katse liity varsinaisesti taiteeseemme. Olen kuitenkin kiinnostunut tarkastelemaan miten kysymys eläinoikeuksista asettuu erilaisiin posthumanistisiin teorioihin, joita molemmat käytämme. Selkeyden vuoksi pitäydyn eläinten oikeuksia kriittisesti keskusteluun mukaan tuovassa kannassa ja jätän muun työskentelyyni liittyvän teoreettisen ajattelu sivuun.

Riina: Eläinten oikeuksien puolustaminen rakentuu muunlajisten yksilöiden ja subjektiviteetin tunnustamiselle, mutta koen vaikeaksi nojata konkreettisesti johonkin mikä tuntuu niin immateriaaliselta kuin subjekti (saati niin välineelliseltä kuin objekti). Subjekteista ei voi irrottautua etenkään jos käsitteen laajentaminen muihin lajeihin auttaa niiden oikeuksista kamppailtaessa. Toimijuus ei silti aina asetu linjaan subjektiviteetin kanssa (ks. esim. Barad 2007, 177). Esimerkiksi ranskalaiselle filosofille Gilles Deleuzelle (1925–1995) subjekti muotoutuikin suhteessa maailmaan sitoutumatta yksilöihin. Deleuze kiersi jakamattomaan ja tietoiseen subjektiin, kuten myös objektiin kiinnittymisen kiinnittämällä huomionsa esimerkiksi olioiden ja kehojen ainutkertaisuuteen, joka on tulosta niiden kietoutumisesta toisiinsa tuottaen aina jotain erityistä. Deleuzen ajattelusta ammentavan Rosi Braidottin (2013) ekofilosofisessa posthumanismissa subjekti on suhteissaan konstituoituva, kollektiivinen, nomadinen subjekti. Tällaista subjektin muuttumista suhteiseksi kuvaa esimerkiksi haecceitas-käsite, joka suomentuu tämyydeksi. Teen taidetta monilajisesti koostuvassa heimossa, jossa vuohia, ihmisiä, maan mikrobeja ei voida erottaa toisistaan ja erityisistä elementeistä, jotka tekevät tietyn tilanteen (Deleuze & Guattari 1987/2004, 289–299). Haecceity Deleuzella on olion partikulaarin yksilöyden sijaan kehon prosessi ja sen erityistä potentiaalisuutta myös muuttua ja olla suhteissa. Haecceity ilmenee niin kiven, joen, kuin vuohen tai ihmiseläimenkin erityisessä paikoittuneessa olemisessa, jota määrittelee myös sen muuttuvaisuus, ja sikäli siihen puuttuvat ympäristön voimat tekevät sen. (Deleuze & Guattari 1987/2004.)

Muut eläimet halutaan voimauttaa kriittisessä eläintutkimuksessa antamalla niille subjektiviteetti ja yksilöys, kuten ihmisellä. Uusmaterialismi taas voimauttaisi muut eläimet ja oliot näkemällä heillä saman vitaalisen ja affektiivisen potentiaalin kuin ihmiselläkin (Bennet 2010, 116–17). Perinteinen jakamaton kartesiolainen subjektikäsitys ei päästä suhteellisiin ontologioihin, jotka yrittävät paljastaa symbioottiset suhteemme (Haraway 2016). Haecceitaksen käsitteestä on apua, mikäli perinteiden rapautumista ei voi estää.

Ajattelen haecceitya niin joen, ketun tai maaperän haurautena ihmisen aiheuttamien ympäristöongelmien vaikutuksen alla kuin myös näiden kehojen kykynä osallistua maailman tapahtumiin ainutlaatuisin tavoin, vetoamalla itse epäkielellisesti. Ihmisen pitäisi herkistyä ymmärtämään ympäristöjään ja muita lajeja, koska ne itse ilmaisevat niille tuotetun kärsimyksen tai ilon ja mikä ihaninta, monia epämääräisempiä affekteja. 

Outimaija: Haecceitasin käsite sekä Deleuzen ja Guattarin ajatus kaiken olevan pohjimmiltaan ainutlaatuista lähentävät näkökulmiamme. Se voi olla reitti eläinten oikeudenmukaiseen kohteluun ja näkemiseen erityisinä olentoina. Kriittistä eläintutkimusta ja posthumanismia ajattelussaan yhdistävä Patricia MacCormack (2014a, 2; 2017, 20–38) pitää haecceitasia mahdollisuutena eläinkysymysten tarkasteluun, jos 'tämyys' todella toteutuu eläimen itsensä kautta, alistamatta sitä ihmiskeskeisiin ajattelun- tai representaation malleihin. Hänen mukaansa meidän on kuitenkin avattava eettinen keskustelu affekteista ja suhteistamme muunlajisiin ilman että asetamme eläimiä vuorovaikutukseen kanssamme, mikä muotoutuu hänen lähtökohdakseen subjektin käsitteestä luopumisessa. MacCormackin esittämä eläinten täysin rauhaan jättäminen ei määritä kaikkea kriittisesti tai poliittisesti suuntautunutta eläintutkimusta. Lajien väliset suhteet voivat tarjota ihmisille mahdollisuuden käsittää rinnakkaiselo uudella, eläimet paremmin huomioon ottavalla tavalla. Ihmisten ja muiden eläinten välisen vuorovaikutukseen liittyvien kysymysten tutkiminen alalla on monimuotoista. (ks. esim. Donaldson & Kymlicka 2013). 

Riina:MacCormackin näkökulma on kiehtova ja tuo tarpeellista särmää eläinkysymykseen. Monet eläimeksi tulemista kritisoivat tuntuvat ymmärtävän käsitteen silti jonakin mikä tapahtuu jakamattomalle ihmis-subjektille. Samantyylisen kritiikin voimasta eläimeksi tulemisia elaboroinut Haraway (2016) ymmärtää, että tulemme ja olemme aina muotoutuneet suhteissamme muihin lajeihin. Eläimeksi tulemisessa tapahtuvaa eron tuottumusta ei tulisi ymmärtää geneerisinä eroina, vaan jatkuvana asteellisena eron tuottumuksena: ihminen on eläin ja kuuluu samaan jatkumoon muiden eläimien kanssa (Massumi 2014, 50).Toisiinsa sekoittuvat kehot ja kumppanieläimyys alustavat materiaalisen lähtökohdan ajatella suhteellisuutta vastuullisesti. Vastuullinen eläimeksi tuleminen on sen kanssa tulemista (Haraway 2008; 2016). Mikäli ihminen nähdään suhteissaan konstituoituvana haecceitaksena, ei eläimeksi tulemisen kritiikki kanna. Jos leikkaan itseni irti suhteista muihin lajeihin, kuten MacCormack (2017) vaatisi, en kykenisi ajattelemaan kumppanieläimieni kanssa, saati kasvattamaan vastuullisuuskykyäni heitä kohtaan. Vastuuntunto voi kasvaa joskus juuri materiaalisissa olosuhteissa. Taipumus myötätuntoon on kirjattu kehooni, joka on osa ympäröiviä ekologioita. Vuohikumppanini on juuri sitä joksi se on kasvanut minun kanssa, ja minä juuri sitä joksi olen tullut hänen kanssaan. Olemme muita tämyyksiä muissa tilanteissa. Astuminen alas rationaalisen ihmisen paikaltani suo minulle mahdollisuuden ymmärtää muita lajeja paremmin, heidän kanssaan. Affirmatiivisessa politiikassa keskityn kumppanieläimieni kuunteluun. Kuten Suvi Vepsä (2021, 60) kuvaa tiedetaikataide-kollektiivinin monilajista taidetta Pro gradussaan Baradiin (2007, 217) nojaten: “Altistuminen ei-inhimillisille on edellytys haavoittuvuudelle ja avoimuudelle, jota eettisempi yhteiselo meiltä vaatii.” 

Uusmaterialismi ei lähesty etiikkaa yksilöydestä käsin, vaan suhteista käsin tarkastellessaan vitaalisia prosesseja voidaksemme kehittää menetelmiä konsultoida kaikenlaisia ei-inhimillisiä lähemmin (Bennet 2010, 108). Siinä tarkastellaan ainetta kierroissaan, prosessissaan, vaikutuskykyisenä, alati muuntuvana; toimijoiden verkkoja tai koosteita. Uusmaterialismi on posthumanistista sikäli että se purkaa ihmisen itselleen varaamaa erityistä paikkaa. (Bennet 2010; Braidotti 2013.) Se eksplikoi ympäristöasioiden erottamattomuutta eläinkysymyksestä niiden tapahtuessa samassa koosteessa. Kaikkien ei-inhimillisten oikeuksia voisi olla toimivampaa edistää saman kamppailun saralla. Muiden eläinten toiseksi paras paikka valitettavasti kyseenalaistuu purettaessa ihmiskeskeisyyttä sulattamalla lajien välillä olevia hierarkioita sommitelmaksi. 

Outimaija: Yhteisen kamppailun ajatus on kaunis. Kriittiset eläintutkijatkin ovat esittäneet sen mahdollisuuden, mutta jatkaneet, että erityisesti uusmaterialismi on eläinten oikeuksien kannalta ongelmallista. Ontologisesti kiinnostava teoria sivuuttaa eläimet olentoina käytännöllisessä maailmassa ja yhteiskunnassa, minkä vuoksi osittain samantapaiseen ajattelun uudistamiseen tähtäävät teoriat ovat ristiriidassa keskenään. (Donovan 2018). Siksi riippuu pitkälti tutkittavasta kysymyksestä ja näkökulmasta, mitä menetelmää on tarpeellista painottaa. Uutta ontologiaa rakentava tietoteoria ja ympäröivää yhteiskuntaa käsittelevä taide saattavat sekä esteettisesti että osin taiteellisilta prosesseiltaan olla samankaltaisia, mutta vaativat väistämättä toisistaan poikkeavia teoreettisia työkaluja. Tutkin eläimen kertomisen tapoja taiteessa ja pohdin, miten voimme antaa muunlajisille enemmän tilaa elää rinnallamme. Esteettisen lisäksi kysymys on eettinen ja poliittinen (Meijer 2019). Taiteessani eläinkysymykset rinnastuvat ihmisten välistä oikeudenmukaisuutta käsitteleviin teoksiini, teemat tarvitsevat kytköksiä yhteiskuntaan ja etiikkaan. Muissa aiheissa en pidä asiaa niin tärkeänä, esimerkiksi kiviä tai kineettisten veistosten materiaalisia prosesseja kuvatessani lähestyn teoksia toisin. Ajatteluni muunlajisista pohjautuu selkeisiin arvoihin ja näkökantoihin. Taiteellinen ajatteluni on sen sijaan ristiriitaista; enemmän käytännöllistä kuin teoreettista, mihinkään yksittäiseen koulukuntaan kiinnittymätöntä.

Jos muunlajisten oikeuksia ja itseisarvoa korostavassa ajattelussa luovutaan subjektista, eläimet tarvitsevat joko MacCormackin esittämää rauhaan jättämistä tai ne tulee suojata eläimet todella huomioon ottavalla etiikalla. Antti Salminen ja Tere Vadén ehdottavat esinevoiman subjekteiksi ja objekteiksi jakamisen sijaan ratkaisuksi naturalismin korjaamista sellaiseksi, että ei-inhimillinen pelastuu karkealta esineellistämiseltä ja samalla ei-inhimillisen osuus etiikan ja vapauden lähteinä paljastuu (Salminen & Vadén 2018, 31–32). He eivät kuitenkaan kerro tarkemmin korjausliikkeen käytännöllisestä vaikutuksesta eläimiin. Eläinten oikeuksien kannalta korjausliike ei saisi sisältää karkeaa, mutta ei myöskään hienovaraista esineellistämistä. Ihmisen ja lajien välisen yhteyden näkökulmasta se olisi kuitenkin maltillisempaa kuin MacCormackin esitys eläinten rauhaan jättämisestä ja ihmisen häviämisestä. Pidän silti tärkeänä hänen huomiotaan muita olentoja voimakkaampia affekteja ympäristöönsä ongelmallisesti aiheuttavan inhimillisen toimijan sisältymisestä posthumanistisiin teorioihin ja ajatusmalleihin. Hän nostaa esimerkiksi myös Harawayn kumppanuuslajien yhdessä tulemisen. (MacCormack 2014b.)

Deleuzin ja Guattarin ajattelua on sovitettu myös postmodernin eläinetiikan piiriin. Postmodernissa eläinetiikassa eläimiin kohdistuvan moraalisen arvon annon sijaan olennaiseksi muodostuu asenne, jonka omaksumme eläimiä kohtaan. Perinteinen arvottaminen muuttuu kuvaamaksesi asenteesta kumpuavaksi huoleksi, ihailuksi tai hoivaksi, kunnioittamiseksi joka syntyy kun emme ole muista hierarkkisesti erillisiä vaan osa vuorovaikutteista joksikin tulemisen prosessia. Postmodernia etiikkaa on kritisoitu epäselkeydestä: mikä asenteiden konkreettinen perusta on ja miksi yhteenkuuluuvus johtaisi huoleen tai hoivaan ja nämä toisiin olentoihin kohdistuviin eettisiin velvollisuuksiin? Prosessi mahdollistaa yhtälailla eläinten kannalta haitallisten asenteiden synnyn, kuin myötätuntoisen hoivan, jos se halutaan pitää avoimena ja arvomäärittelyistä irrotettuna. Eläinetiikkaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola summaa, että postmoderni eläinetiikka joutuu joko palautumaan takaisin objektiivisiin, universaaleihin näkemyksiin tai hyväksymään relativismin ongelmat ja asemansa jonakin muuna kuin etiikkana. (Aaltola 2004, 197–208.) Asenteiden muovautuminen eläimelle myönteiseksi on mahdollista, mutta samalla lailla epävarmaa myös posthumanistisen asenteisiin perustuvan etiikan kohdalla. Miten samasta teoksesta esitetty eläinetiikan kritiikki mielestäsi suhteutuu sen uusmaterialistiseen luentaan? Deleuzen eläimeksi tulemisen teoria on joka tapauksessa erityisesti Steve Bakerin (2000) postmodernin taiteen eläinkuvien tutkimuksen kautta vaikuttanut eläimen kerrontaan ja käsittelemiseen kuvataiteessa nostamalla keskiöön perinteisen representaation sijaan eläimyyden ja eläimen itsensä. Toisaalta se on osaltaan inspiroinut laajasti eläimen käsittelyä kuvataiteessa, mikä samalla on lisännyt eläimen välineellistä käyttöä.

Riina: Uusmaterialismi ei ole palauttanut postmodernin problematisoimia universaaleja arvoja: niistä ollaan myös irtauduttu, mutta hyvin eri tavoin. Tilalla on aineiden itsensä toimijuus todellisuuden kielellisen tai kulttuurisen konstruktion sijaan. Uusmaterialismista puuttuu halu universalointiin ja Totuuksien pystyttämiseen. Uusmaterialismi fokusoi kytkeytymisiin ja tarkastelee miten toimijat/kehot muodostuvat suhteissaan; se on kiinnostunut siitä, miten kehot toimivat yhdessä, eikä siitä, mitä jokin on (Deleuze & Guattari 1987/2004). Myös tieteentutkimuksessa vältetään parhaimmillaan käsitysten universalointia ja käsitteellisen monokulttuurin syntymistä, johon tieteidenvälinenkin entusiasmi usein pyrkii (Wilson 2015). Tieteentutkimus on kiintoisaa myös eläinkysymyksen kontekstissa: fysiologia tarjoaa kriteereitä tuntoisuuden määrittämiselle ja voi hyödyttää eläinkysymystä myös uusmaterialistisessa kehikossa. Tarkoitus ei ole siinäkään nojata luonnontieteisiin, mutta avata mahdollisuuksia nähdä eläinkysymys eri kulmasta. Näen uusmaterialististen kontekstoivan hermostollisia kytköksiä kohti suhteellisia kehoja: tuntoisuus on enemmän kietoutumista maailmaan kuin olemista tietynlainen. Ajattelen ihmisten ja muiden eläinten välisisyydessä hermostoa uusmaterialistisena ja suhteellisena prosessina.

Tuntoisuus on merkittävä kriteeri eläinten aseman puolustamisessa, johon kaikki kysymyksen äärellä voivat varmasti yhtyä ja siksi se kiinnostaa minua yli kaiken. Sentience-termin konnotaatiot liittyvät englannin kielessä aistimuksen ja tunteen lisäksi myös järkeen ja tietoisuuteen. Suomen kielen vastineessa tuntoisuus painotus on tuntemisessa. Lähestyn tuntoisuutta suhteissa tapahtuvana affektiivisuutena. Deleuzen filosofiaan nojaava Brian Massumi (2014) kehittelee esteettis-eettistä eläinpolitiikkaa leikillisten ja sympaattisten affektien käsitteillä, jotka eroavat psykologisista affekti käsitteistä. Innokkaat kehot vihkiytyvät toisiinsa ja luovat kytköksiä ja samalla tuottuu eroa. Affekti pyyhkii aina enemmän kuin yhtä. Suhteellinen politiikka on tulemisien ja tilanteiden politiikkaa jossa opitaan eläimiltä, eläiminä, eläimille. (Massumi 2014, 27–42.) Massumin eläinpolitiikkaa voi ymmärtää eläimeksi tulemisena, joka on eläimyytensä/eläväisyytensä löytämistä affektiivisen sympatian kautta inhimillisyyden tuolta puolen. Massumin mukaan affektin eriytyessä tunteeksi siirrytään eläinpolitiikasta ihmispolitiikkaan. Kokemuksen painuessa kiinni valmiiksi määriteltyyn tunteeseen, menetetään mahdollisuudet ymmärtää affektien monia kehoja kytkevää tulemisien politiikkaa (mt., 79). Affekti on Massumille olennainen osa eläinpolitiikkaa, omanlaisensa eläväisyyshierarkioiden purkutapa. 

Affektien epämääräisyydessä on kysymys elämän uudelleen animoitumisesta niiden luodessa linkkejä arvaamattomasti olioiden välille ja ilmaannuttaessaan eroa (Chen 2012, 11). Uusmaterialistinen affekti saa hermostollisen eläväisyysluokan vuotamaan, mutta affektin eettisyys piileekin kekseliäässä luovuudessa jonka mekanismein yksilöt ylittävät (laji)rajojaan. 

Outimaija: Olemisemme on luonteeltaan affektiivista, vallitsevissa suhteissa ja tilanteissa syntyvää. Massumin eläinpolitiikka on taiteellisesti innostavaa ja yksityisiä eläinsuhteita hyvin kuvaavaa, siitä löytyy yhtymäkohtia esimerkiksi Meijerin (2019) monilajista yhteyttä etsivään ajatteluun4. Yhteiskunnallisen toiminnan ja eläinten oikeuksien kannalta on silti tärkeää, että esimerkiksi etiikka perustuu yleistettävään tietoon. Se paitsi helpottaa kanssakäymistä, myös määrittää moraalikäytäntöjä. Näin esimerkiksi eläinetiikka voi huomioida eläinten tietoisuuden, kyvyn tuntea tai kokea elämyksellisesti subjektiivisia tiloja kuten aistimuksia ja tunnetiloja, tai ihmisten moraalisen vastuun toiminnastaan. Eläinetiikka on luonteeltaan poliittista, koska se haastaa ihmiskeskeisen moraalisten toimijoiden yhteisön rajat keskittymällä muunlajisten eläinten oikeuksiin (Meijer 2019, 3). Eläinten oikeuksien yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseen ja siihen liittyvään pohdintaan perinteinen etiikka on tehokkaammin tuloksia aikaan saavaa, kuin ihmisten asenteisiin hienovaraisemmin vaikuttava, erilaista reittiä olentojen välisiin suhteisiin kurkottava uusmaterialistinen katsanto joka etsii uudenlaista tapaa jäsentää maailma. Taiteen eläinaiheiden käsittelyssä ja niihin liittyvien käsitysten eteenpäin viemisessä molemmat tavat ovat kuitenkin tarpeellisia. Vaikka eläimen tietoisuuden ja arvon tunnustaminen on kriittinen eläintutkimuksen lähtökohta, tutkimusala ei pyri dogmaattisuuteen, rajaa tutkittavia ilmiöitä tai tapoja lähestyä niitä. Sen piirissä tehtävät avaukset ihmisten ja muunlajisten eläinten välisten suhteiden muodoista ja järjestämisestä sisältävät myös esimerkiksi yksilöiden välisen vuorovaikutuksen ja siihen liittyvien affektien tai eläinten toimijuuden tutkimista. (Aaltola & Wahlberg 2020, 11–12.) Laaja-alaisuutensa vuoksi kriittinen eläintutkimus voi yhdistää ajattelua erilaisten teorioiden välillä, kunhan säilytetään vaade muunlajisten vakavasti ottamisesta. Spekulatiivista eli kuvitteellista ja käsitteellistä otetta tutkimuksessaan käyttävä Donna J. Haraway (2016, 12) painottaa, että sillä on merkitystä, millaisia tarinoita kerromme. Tulkitsen omasta näkökulmastani lauseen merkitsemään, että on väliä miten eläimiä kerrotaan ja siksi niiden yksilöyden tunnustamisella on erityistä painoarvoa. Samaan tapaan merkittävää on, minkälaisia suhteita luomme muunlajisiin ja miten kerromme niistä.

Riina: Sympaattinen yhdessä-tuleminen ei rinnastu valmiisiin moraalirakenteisiin, koska etsitään vaihtoehtoa ei vain suhteiden ajattelulle, vaan suhteissa ajattelulle. Spekulatiivinen ajattelu ei silti ole irrallaan päämääristä. Eläinten kärsimyksen lopettaminen on dialogimme alateksti. Painotukseni on affirmatiivisessa politiikassa, koska kriittisyys vie mehut. Vaikkei spekulatiivinen etiikka keskity kohentamaan eläinten oikeuksia yhtä eksplisiittisesti kuin kriittisen eläintutkimuksen argumentointi, se avaa uusia väyliä ajatella ei-inhimillisiä etsimällä vaihtoehtoisia työkaluja vastuullisuuteen. Spekulatiivinen ajattelija myöntää pysyttelevänsä hankalissa olosuhteissa, koska on ilmeistä että olemme kompleksissa sommittumissa monimutkaisten asioiden äärellä, jotka vaativat uusia ajattelun ja toiminnan avauksia (Haraway 2016). Ennen kaikkea toimijoiden perinteiset roolit halutaan kyseenalaistaa, jotta voitaisiin ajatella esimerkiksi hoivaa uusin tavoin välineellisyyden tuolta puolen. Bellacasa (2017) kontribuoi hoivakäsitteeseen tarkastelemalla sen inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä hajautuneisuutta. Jo käsityksemme hyvinvoinnista voivat olla hegemonisia ja kaivata spekulatiivista mielikuvitusta. Hoiva ei ole vain ihmisyksilöltä alas toiseen eläimeen kohdistuvaa patronaalista toimintaa jonka voisi paikantaa yksinomaan intentionaaliseen ihmiseen. Hoiva ei ole yksisuuntainen velvollisuus eikä symmetristä toimintaa, vaan monimutkaisia sommittumia, jossa on aina myös jännitteitä. (Bellacasa 2017.)

Diskopallo: Diskopallon valossa näkökulmanne vaikuttavat samanaikaisesti sekä eriytyvän että limittyvän. Yhtäältä on kuin leikkaisi valon säteet pois diskopallosta jos leikkaa minut irti suhteistani, mutta siltikin ilman eettistä pohdintaa olen vain kova tyhjä kuori, sieluton muovipallo, vaikka pintani säkenöisi. Voin kuitenkin valita että säteet lävistävät kaiken olevaisuuden minussa, aina peilipintojen affekteista sisimpien sopukoiden kysymyksiin saakka.

Outimaija: Teoreettisten näkökulmien ja niissä ilmenevien käsite-erojen vuoksi myös meidän välisemme ajattelu pysyttelee hankalissa olosuhteissa. Näkökulmien tavoite on löyhästi tulkittuna lähtökohdiltaan sama, molemmissa pyritään purkamaan ihmissubjektien määrittämää maailmaa ja hakemaan yhteyttä ei-inhimilliseen. Keskeisin ero on, että kriittinen eläintutkimus asettaa eläimen arvokkaana olentona huomion keskiöön, vaikka sen parissa tehty tutkimus voi sijoittua myös osaksi laajempia ympäristöön tai yhteiskuntaan liittyviä kokonaisuuksia. Eläimen yksilöyden kysymystä käsiteltäessä on muistettava, ettei eläinten oikeuksiin liittyvä keskustelu pyri saamaan aikaan tasa-arvoa, jossa eri olennot saisivat täsmälleen samanlaista kohtelua, vaan sen sijaan taata saman painoarvon panemisen eri olentojen tarpeille ja eduille (Singer 1975/1991, 2–3). Tämä on pohjana myös omassa taiteellisessa työskentelyssäni: arvotan ja suuntaan esimerkiksi materiaalin käyttöä erilaiseksi sen mukaan, onko kyseessä eloton aines, vai sellainen elollinen olento, jonka omaan elämään taiteellinen kytkeytyminen voi vaikuttaa haitallisesti.

Eri näkökulmista löytyy samankaltaisia asenteita ja päämääriä, esimerkiksi Deleuzin (2004) haecceitas, Braidottin (2013) nomadinen subjekti ja kriittisen eläintutkimuksen subjekti ovat kaikki keinoja muuttaa ja kritisoida vallitsevaa ihmiskeskeisyyten perustuvaa eläinkäsitystä. Myös Harawayn (2016, 1–4, 10–13) ajatus siitä, että meidän tulisi pitäytyä nykymaailman ongelmissa ja koettaa kuvitella ratkaisuja mahdollisten maailmojen toteutumiseen asettuu yhtä lailla meidän molempien taiteelliseen työhön. Toisistaan poikkeavat käsitteet ja lähestymistavat kiinnittävät huomiota eläinkysymyksen eri puoliin. Kriittisen eläintutkimuksen avulla voidaan tehdä moraalisia tarkennuksia aineen välisten suhteiden tai prosessien tarkasteluun, esimerkiksi Harawayn yhdessä tulemisen teorian voi omaksua ja silti olla kriittinen tämän eläintä välineellistäviä kantoja, kuten eläinkokeita tai niiden tappamista, kohtaan (Giraud 2011). Yhdistelmän avulla tukeudun kanssasi myös samoihin teoreetikkoihin ja yhdyn moniin ajatuksiisi. Koska kaikki eläimet ihminen mukaan lukien kuuluvat osaksi moninaista luontoa, näkökulmien ja käsitteiden kirjavuus, sekä niiden erojen käsittely ja mahdollisuus täydentyä toisistaan auttavat meitä ymmärtämään kokonaisuutta laajemmin. Tyypillisesti tiukkoja määrittelyjä pakeneva, monitulkintaisuuteen ja näkökulmien kerrostumiseen perustuva, olemukseltaan jopa epälooginen ja ristiriitainen taide ajattelun ilmaisemisen muotona voi olla erityisen salliva tällaiselle käsitteiden moninaisuudelle ja teorioiden yhdistelmille.

Riina: Taiteellinen monilajinen hoivan praktiikkani lähtee samankaltaisesta tarpeesta kuin sinulla: tunnistaa muiden eläinten merkityksellisyys, vaikka kumppanuutemme nähdäänkin kiertävien aineiden yhteen liitoksena. Leikkaamme joka puolelle rönsyävää pajua, sen kuorii hampaillaan vuohi, oksista rakennetaan risuaitaa tai installaatioita, vuohi kakkaa syömänsä kaarnan ja se kompostoituu humusta tuottaen, seuraavaksi siitä versoo kasvillisuutta joka voi hyvin fungaalisen ja mikrobiaalisen yltäkylläisyyden vuoksi. Parhaassa tapauksessa yhtään ei mene hukkaan, eikä mitään jää yli. Hiilinielut toimivat ja hyönteiset saapuvat pölyttämään, lajien väleillä on sitoutumista, ihmettelyä ja oppimista, mahdollisimman paljon villeyttä ja vapautta. Materioiden kierrossa on riittävästi kaikille ihmettelemistä ekologisesta ongelmanratkaisusta leikkiin. Hoiva tapahtuu siinä, kun vuohikumppani katsoo minua ja opettaa minulle mitä se tarvitsee. Minussa on vuohihalua, joka näyttäytyy hoivana.

Outimaija: Samaan tapaan ehkä voisi kuvata, että minussa on empatiahalua, joka näyttäytyy heikommassa asemassa olevien puolustamisena. Eläinten oikeudenmukaiseen kohteluun liittyvä tutkimus, taide ja aktivismi kietoutuvat ajattelussani arvokysymyksiin, elämänasenteeseen ja niihin liittyviin tapoihin kokea tietoisten olentojen erityisyys, haluun elää myötätuntoisesti toisenlaisia olevaisia huomioon ottaen. Punouma vaikuttaa taiteellisen työskentelyni taustalla ja määrittää esimerkiksi materiaalivalintoja tai tapojani kertoa eläin, haluuni antaa eläinten elämälle ihmisestä riippumatonta tilaa myös taiteessa. Käytännössä se tarkoittaa, että teen tutkimuksessani teoksia eläimille ja eläimiä varten niiden luontaisessa elinympäristössä. Elävien eläinten asettaminen teoksiin ja taiteellisiin prosesseihin on eläinten näkökulmasta kriittisesti tarkasteltuna haastavaa ja eläviin muunlajisiin liittyviä teoksia on usein vaikea toteuttaa eläinten vapautta ja arvoa kunnioittaen. Hyvistä aikeista huolimatta teokset voivat epäonnistua eläinten huomioon ottamisessa, vaikka ne esteettisesti olisivatkin kiinnostavia ja ansioituneita. SteveBaker kysyy voimmeko luottaa, että taiteilijat todella ottavat eettiset kysymykset huomioon ja asettavat eläimen edun teoksissa ensisijaiseksi asiaksi (Baker 2013, 1).Eläimiä ajatellaan taiteessa usein materiaalina ja välineenä, siksi muunlajisten arvoa tunnustavasta ja suojaavasta subjektin käsitteestä luopuminen on haastavaa eläimiä puolustavasta näkökulmasta käsin (Hakala 2020). Yhteiskunnallisten vallitsevien systeemien rajojen tutkimisen, niistä irti olemisen ja toisin tekemisen rinnalla käsitän taiteen autonomian vastuun sävyttämänä vapautena, mikä muovaa teosten estetiikkaa ajattelun ja arvojen lävistäessä materiaalin. Taiteen vapaus merkitsee minulle tutkimuksessani mahdollisuutta työskennellä metsässä ympäristötaiteen parissa eläinten ehdoilla, mikä jossakin määrin irrottaa teokset perinteisistä instituutioista ja kurkottaa kohti ekologisesti kestävämpää taidekäsitystä. Kestävän elämäntavan tavoittelu tai moraaliin liittyvät kysymykset eivät silti ole taiteellista työskentelyäni yksin määrittävä tekijä. Esteettisen kielen muotoutuminen ja jopa käsitteellisten tai teemoiltaan yhteiskunnallisten teosten syntyminen on pohjimmiltaan pitkälti intuitiivistä havainnointia tai sattumien ja tunteiden reflektointia, materiaaliin ja sen merkityksiin sidottua ajattelua, käsillä tekemisen ja näkemisen taitoa. Taiteellisen työskentelyn prosessit kietoutuvat osaksi elämää ja maailmassa olemista, vuorovaikutusta ja yhdessä kehkeytymistä. Eläinten kanssa jaettujen taiteen prosessien kautta näkökulmamme lähestyvät toisiaan, vaikka taiteellinen intentioni painottuu ihmisen eläinsuhteisiin liittyvien kokemusten ja tunteiden sijaan enemmän toisten olentojen kunnioittamiseen ja empatian lisäämiseen.

Eläinkäsitykseni ja suhteeni muunlajisiin liittyy syvästi eläinten oikeuksien puolustamiseen myös tiede- ja taidemaailman ulkopuolella, mikä on tyypillistä kriittisen eläintutkimuksen näkökulmakseen valinneille tutkijoille (Aaltola & Wahlberg 2020). Kriittisen eläintutkimuksen yhteiskuntaan ja käytännön elämään limittyvien eettisten kantojen ja teoreettisten lähtökohtien vuoksi tutkimussuuntausta ei ole mahdollista taivuttaa yhteen eläintä välineellistävien ja eläimen yksilöyden kieltävien näkökulmien kanssa, vaikka ne usein olisivat taiteellisia prosesseja ravitsevia. Erilaisiin teoreettisiin lähtökohtiin perustuvat eläinkäsitykset rikastuttavat silti toisiaan eläimiin liittyvien kysymysten ymmärtämisessä.

Riina: Vuohihalustani nouseva myötätunto kohdistuu kaikkiin navetoissa lusiviin, vaikka työskentelen vain eräiden haecceitaksien kanssa. En missään nimessä kiellä yksilöyttä, mutta yritän painottaa silti nomadisuutta ja suhteellisuutta etiikan lähtökohtana. Sen sijaan, että esittäisin taiteessa kumppanieläimiäni, olen affektiivisissa suhteissa, joista tuottuu materiaalia taiteeseen heidän kanssaan. Kokemukset eivät tapahdu lajityhjiössä ja siksi olen vakavissani eläinten kanssa ajattelemisesta, näinkin voi myöntää heidän arvonsa. Kytkösten luominen, affektiivisuus on deleuzelaisen filosofian ydin. Oliot muodostavat symbiooseja ja vaikuttuvat toisistaan rajoja rikkoen, karkaavat sairaalloisia tilanteita joiden vangeiksi on jääty. (Massumi 2014, 27–87.) 

Tarkastelen tarkemmin affektiivisuuden problemaattisuutta suhteessa eläinkysymykseen. Siinä missä tuntoisuus ymmärrettävästi on eläimiä koskeva asia eläinkysymyksessä uusmaterialismi sekoittaa pakkaa käsittelemällä affektia myös täysin ei-inhimillisenä. Affektiivisia ovat myös kehot sellaisen vitalismin hengessä, joka deleuzelaisittain koskee myös nk. ei-elävää (Deleuze & Guattari 1987/2004). Tällaisessa kehyksessä myös moraalinen kompassimme, diskopallomme on affektiivinen keho. Sen oikeuksia ei tarvitse puolustaa, mutta tuntoisista on kannettava erityistä vastuuta. Mikäli haluaa kyseenalaistaa luokittelun joka johtaa geneeristen erojen tuottamaan epätasa-arvoon, on päästettävä posthumanistisen uusmaterialismin tavoin irti aineiden ja lajien välisistä tiukoista rajoista. Tällöin on kehitettävä etiikkaa, jonka nojalla voidaan yhä huomioida tuntoisten joukkoa. Mel Chen (2012, 90–93) pohtii milloin eläväisyyshierarkiat kovettuvat ja toisaalta milloin ne alkavat vuotaa. Chenin mukaa tuntoisuuden määritelmän soveltaminen muihin eläimiin ei ole mutkatonta, koska alun alkaen sillä on viitattu kieleen ja kommunikaatioon, jotka juuri erottavat ihmiset eläimistä. Ihmisen konstruoimien luokkien uudelleen muotoilu tarjoaa poliittisen apukeinon, jota hahmottelen seuraavaksi.

Neurotieteissä tuotetaan lisääntyvässä määrin aineistoa, joka helpottaa eläinten kokemien affektien tulkintaa (Hemsworth ym. 2013).Hermoston ajattelu uusmateriaalisin termein on spekulatiivinen avaus eläinpolitiikalle.Hermoverkkoisuus ilmaisee pysyvän identiteetin sijaan ympäristössään moduksiaan vaihtamaan kykenevää affektiivisuutta, suhteellisuuttamme. Myötätuntomme ja myös muiden eläinten hermoverkkojen kohdalla tuntoisuus liittyy kehojen kapasiteettiin reagoida ympäristöön. Synapsit toimittavat sekä kivun että nautinnon tuntemuksia ja kytkevät sosiaaliselle kentälle uudistaen dominantteja eläväisyyshierarkioita, kuten ihmisen ja muiden eläinten välille asetettua rajaa. Hermoston toiminta liittyy kaikkiin vitaalisiin ja affektiivisiin prosesseihin kognitiivisista sensorisiin. Pelko esimerkiksi laukaisee sympaattisen hermoston. Tuntoisuuden toinen puoli on nautinto, johon luontainen tarve sosiaalisuuteen epäilemättä kuuluu. Vagushermomme pyrkivät virittämään meidät sympaattisiin ja myötätuntoisiin suhteisiin. (Stellar ym. 2015.) 

Neurotieteellinen kulma palauttaa kuitenkin jälleen ongelmiin joita lähdimme purkamaan: se tarvitse eläinmalleja ymmärtääkseen aivoja ja hermoston toimintaa. Tietoa on kerrytetty mm. hiirten hermostoista, koska vagushermoa voi tutkia ihmisillä kliinisesti vain henkilöiltä, joilta vagusksesta on poistettu osa. Kiinnostus kohdistuu useimmiten ihmisen fysiologiaan muiden lajien instrumentalisoinnin hinnalla. Onneksi tutkimusmenetelmiä laadittaessa otetaan paremmin ja paremmin huomioon tutkimuseettisyys. Ei silti voi ulossulkea tietoa, jota hermoston toiminta eksplikoi. Se mahdollistaa erään kriteerin legitimoida eläinten oikeuksia. Selkärankaisten ulkopuolelle jää kuitenkin valtava määrä erilaisia hermoverkkoja jotka eivät vastaa omaamme, jolloin kysymys siitä keneen määritelmä ulottuu jää yhä tulkinnanvaraiseksi.

Outimaija: Eläinten oikeuksien näkökulmasta hiirikokeet ovat ongelmallisia. Myös kuvaamasi affekteihin tai tunteisiin pohjautuva etiikka edellyttäisi, että lajimme todella harjoittaisi ei-inhimillistä elämää vaalivaa asennetta käytännössä. Se tarkoittaisi, että luopuisimme muita eläimiä sortavasta toiminnasta kuten ruumiiden, eritteiden ja munasolujen syömisestä, omistussuhteista tai muiden elävien asettamista mihinkään niitä alistaviin tilanteisiin. Koska valtaosa ihmisistä harjoittaa lajisortoa, ja yhä tehdään esimerkiksi kuvaamiasi eläinkokeita, eläinten kannalta ei-inhimillinen käänne ei ole toistaiseksi purkanut ihmisen valta-asemaa. Osa ihmisistä kantaa moraalista vastuuta yksittäisistä eläimistä, mikä ei väistämättä johda vastuuseen muista eläimistä. Toisin sanoen omille kotieläimille erityistä arvoa antava voi samalla esimerkiksi käyttää tuntemattomien eläinten tuottamaa eläinperäistä ravintoa. (ks. esim. Aaltola 2004.) Yleistettävyydestä ja yleisyydestä irrotettu etiikka on vaativaa ihmisille. David Rodenin (2014) tapaan epäilen onko ihmislajilla koskaan moraalista kapasiteettia tulla niiden edellyttämällä tavalla posthumaaneiksi? Onko lajilamme todella evolutiivisesti kykyä käsitellä posthumanismiin liittyvää kulttuurista ajattelun muutosta? Vaikka ihmisillä olisi tieto siitä, miten ottaa muut huomioon, ja toisaalta positiivisesti vaikuttavia affekteja suhteessa muunlajisiin, kykenevätkö he silti muuttumaan niin kokonaisvaltaisesti? Toisaalta ihmisillä on kyky empatiaan ja kognitiiviset valmiudet sen soveltamiseen elämässään. Uskon, että taiteella on erityinen mahdollisuus herättää ihmisten tarkkaavaisuutta ja johdattaa heidät muutosta edistävien kysymysten ja kohtaamisten äärellä. Tarkkaavaisesti eläinten kohtaamisissa suuntautunut affektiivinen empatia, kyky myötäelää voi herättää moraalista huolta muunlajisia kohtaan. Sen vaarana on kuitenkin, että resonoimme vain kaltaistemme tai läheisimpiemme kanssa muun olentojoukon sivuuttaen. (Aaltola 2015, 3030–310.) Toiveistani huolimatta epäröin, voiko ihmisten ajattelua voimakkaasti muuttava käänne tapahtua riittävän pian ympäristökriisin ja eläinten kärsimyksen kannalta. Donna J. Harawayn mukaan näkeminen on suoraan yhteydessä kunnioittamiseen ja etiikkaan (Haraway 2008, 19). Vaikka eettinen sitoutuminen alkaisi havaitsemista, se ei kuitenkaan suoraan johda eettiseen toimintaan. Käytännössä lihaa ja verta olevien eläinten oikeudenmukaisen kohtelun takaamiseksi tarvitsemme vaihtelevien asenteiden sijaan konkreettisia normeja, arvoja, velvollisuuksia, oikeuksia ja yleisiä julistuksia joiden varassa toimimme ja arvotamme tavoilla, jotka suojaavat meitä ja muiden hyvinvointia (Aaltola 2004, 205). Koska etiikka auttaa ihmisiä suuntaamaan toimintaansa, kestävät moraalikäsitykset suojaavat monilajista elämää myös kun siirrymme kohti kokonaisvaltaisesti ympäristön huomioon ottavaa elämäntapaa.Spekulatiivisesti muutos on kuitenkin olemassa oleva mahdollisuus, ja jo sellaisenaan sekä kiinnostava että tarpeellinen lähtökohta taiteen tekemiseen, tutkimiseen ja ajatteluun siitä, mitä maailmassa olemisemme tai sen tulevaisuus on. Harawayn mukaan tieteellinen fakta ja spekulatiivinen kuvittelu tarvitsevat toisiaan ja molemmilla on merkitystä ymmärryksen lisäämisessä (Haraway 2016, 3). 

Riina: Edellä mainitsemistasi syistä uskon myös tarvitsevamme moraalisia kompasseja, mutta minkälaisia? Neurologian ja mikrobiomitutkimuksen tarjoamat uudet tuulet avaavat osaltaan yksilöiden sijaan mahdollisuuden ajatella kehojamme vaikuttuvina ja vaikuttavina, suhteissaan muuttuvina monilajisina koosteina jotka muotoutuvat sympaattisissa/symbioottisissa suhteissaan toisiin: Kreikan kielestä Sym-yhdessä, patia-tunteminen. (Massumi 2014). Haluan oppia muilta lajeilta enkä voi edeltä käsin tietää mitä siitä seuraa. On hylättävä ainakin rahtu rationaliteetista. Ihmisen erityisyyden purkamiseksi haluan kuvitella mikrobiomimme, vatsa-aivojemme, gut feelinkimme olevan vastuuntuntoinen ei-inhimillinen opastaja. Vagushermo ei mahdollista vastuullisuutta vain meidän eläimien kesken, joilla on tuo hermo. Vagushermo pikemmin liittää meidät ympäristöön luotaamalla mikro-organismeja jotka tulevat ja menevät: entä jos nämä muinaiset kumppanit voisivat auttaa ymmärtämään ongelmiamme? Tuntoisuutemme on monilajista ja suhteissa tapahtuvaa jo siksi, että mikrobimme osallistuvat myös sosiaalisiin tilanteisiin esimerkiksi viestimällä aivoihimme vagushermojen kautta. (Forsythe, Bienenstock & Kunze 2014; Fulling, Dinan & Cryan 2019.) Hermostollisten impulssien mahdollistamaa yhteyttä lajien välillä ei tarvitse redusoida raadollisen biologiseksi ilmiöksi vaan suolikin voidaan nähdä mielellisenä torjumalla orgaaniseen aineeseen liitettyjä mekanistisia käsityksiä (Wilson 2015, 56). Hermostojen toiminta on affektiivisuutta, synaptista uudelleen sommittumista ja aineen luovaa sympatiaa.

Mikrobit ovat konkreettinen esimerkki kehojemme kanssa-tulemisista. Abolistinen suhde kehon mikrobiaalisiin kumppaneihin on mahdoton. Onko ainoa mahdollisuutemme kantaa huolta asettamalla oliot jähmeisiin luokkiin? Symbioottisisten suhteiden näkökulmasta kompleksinen kietoutumista veden, mikrobien, mineraalien, hapen, ravintokasvien ja muiden aineiden kanssa tekee meistä ketjuuntuneita ja riippuvaisia ekosysteemeistä. Minun ja mikrobiomini yhteinen hermosto resonoi ja on haecceitas-elin elonkirjon verkostoissa. Vagushermomme aktivoituvat sosiaaliseen kanssakäymiseen vuoheni ja mikrobiemme kanssa kun viritymme paijailemaan. Symbiontti ei merkitse vain isännän ja parasiitin suhdetta vaan monilajisia, vaihtuvia ekologioita (Haraway 2016, 60).

Meissä syödään koko ajan.
Meitä syödään koko ajan.
Meille syödään koko ajan.
Me syömme mikrobeja mikrobeille.
Me syötämme mikrobeja.
Kun syömme,
mikrobit syöttävät meitä.

Oona Leinovirtanen tiedetaikataide-kollektiivin videoteoksessa Vaahto 2020. 

Outimaija:Ihmiskuvan muuttuminen auttaa muuttamaan myös käsitystämme toisista eläimistä muun ei-inhimillisen rinnalla. Yhteenkuuluvuudentunne kehossamme olevien elinten ja bakteerien kanssa ei kuitenkaan johda eläinten välisen yhteenkuuluvuudentunteen tapaan huoleen tai moraalisiin velvollisuuksiin muuta kuin käsitteellisessä mielessä (ks esim Aaltola 2004, 204). Eri teorioiden eläinkäsityksissä on perustavanlaatuisia eroja. Poikkeavat lähtökohdat rikastuttavat toisiaan eläinkysymyksen ymmärtämisessä, sen pohtimisessa mikä on merkityksellistä. Eläinten yksilöyttä ja vapautta voimakkaasti puolustavasta näkökulmasta käsin muunlajisen eläimen oikeus itseensä ja elämäänsä ovat ihmisen tuntemusten ja eläinsuhteiden muotoutumisen sijaan keskeisempiä perustuksia tutkimukselle. Taiteellisesti se on kuitenkin vasta lähtökohta, eikä luova työskentely ei voi tukeutua yksin eläintutkimukseen vaan edellyttää muutakin tarttumapintaa. Me toimimme alalla, jolla rationaalisuudesta luopuminen on suotavaa, jopa pakollista.

Diskopallo: Vaikka ette onnistuisi purkamaan eläinkysymystä käsittelevien ja toisistaan eroavien teorioiden välistä ristiriitaa, keskustelu voi auttaa teitä asettumaan mielekkäästi ihmisinä ja taiteilijoina maailmaan yhdessä muunlajisten kanssa. Näkökulmanne perustuvat käsityksiin, joissa eläinten kunnioittaminen nivoutuu inhimillisiin elämänkäytäntöihin. Niihin liittyvät olennot, me olennot, mukana kulkeva koira, riikinkukonsulan alkuperäinen kantaja, ehkä jopa keppi ja minä olemme teille erityisillä tavoilla merkityksellisiä kumppaneita? Kenties toimin teille aineellisena moraalisena kompassina? 

Outimaija: Monilajisen kumppanuuden (Haraway 2008) voi ajatella muovanneen minut henkilöksi, taiteilijaksi ja tutkijaksi, joka nyt olen. Olen kasvanut eläinten rinnalla: vuorovaikutus, tunnesiteet ja kumppanuus muunlajisiin ovat keskeisiä elämäntapaani ja arvojani ohjaavia tekijöitä, joiden varassa eläinkäsitykseni on muodostunut. Tuttujen eläinten läheisyydessä ilmenee arkisesti muunlajisten yksilöys, eläinten omien tuntemusten ja intentioiden olemassaolo. Eva Meijer (2019, 239) pitää tärkeänä, että ihmisen ja muunlajisen eläimen suhteissa keskitytään yksilöiden välisen vuorovaikutuksen eri puolien huomioon ottamiseen ja ymmärrykseen siitä, että demokraattinen osallistuminen syntyy suhteissa toisiin, yhdessä toisten kanssa. Lajien välisen dialogin tulee olla avointa ja antaa myös muunlajisille mahdollisuus ilmaista itseään aktiivisina toimijoina ja poliittisina yksilöinä. Vaikka jaan kotini lemmikeiksi luokiteltavien eläinten kanssa, tutkimuksessani keskityn luonnonvaraisiin eläimiin. Näin voin osittain välttää domestikoituneiden eläinten jalostamiseen, lisäännyttämiseen ja omistamiseen liittyvät ihmiskeskeisen toiminnan ja sen oikeutuksen kysymykset. Domestikoituneisiin eläimiin verrattuna suhteeni luonnonvaraisiin eläimiin jäävät fyysisesti pidättyväisemmiksi, vaikka toisillemme vieraina jaamme yhteisen elinpiirin. Etäämpääkin voin tunnistaa eläinten merkityksellisyyden ja toisinaan saan jopa konkreetin kosketuksen muunlajisiin esimerkiksi perhosten laskeutuessa päälleni. Tavallisempaa kuitenkin on, että ihailen kaukaa alueella liikkuvia metsäkanalintuja tai hirviä. Käytännönläheiset suhteet muunlajisten eläinten kanssa jäävät hyvin hienovaraisiksi. Silti luonnonvaraisetkin eläimet ovat kiistämättä ihmisen vaikutuspiirissä ja huomion kohteena; taiteellisessa työskentelyssäni muun muassa suojelen, katselen, kuvaan ja muokkaan eläinten elinpiirejä. Pyrin kuitenkin jättämään vuorovaikutuksen mahdollisimman vähäiseksi.

Villliyttäminen (Foreman 2004) kuuluu tutkimukseni paikkasidonnaisten teosten ympäristön, metsäalueen, monimuotoisuuden palauttamiseen ja ihmisten sinne jättämien jälkien paikkaamiseen. Vaikka teokseni perustuvat visuaalisesti perinteisen kuvanveiston ja ympäristötaiteen muotoihin, niihin liittyy eläimiä ja ympäristöä huomioon ottavia funktioita ja ne on tehty ihmisten sijaan muille olennoille. Taiteeni syntyy ja sijaitsee paikassa, johon se institutionaalisesti ei kuulu. Se on luonteeltaan villiä ja syrjäytynyttä, metsässä muunlajisille tehdyt teokset muuttuvat uhanalaisiksi, alttiiksi ja haavoittuviksi ei-inhimilliselle ympäristölle ja omalle ei-inhimillisyydelleen tavalla, jolla Antti Salminen (2015, 122) kuvaa kulttuurikokemuksen muuttumista taiteen villissä syrjäytymisessä. Myös minä olen yksi asukkaista, kunnostan metsän laidalla sijaitsevaa taloa ja kasvatan sen pihapiirissä ruokaa itselleni. Oma olemiseni alueella on näkyvää ja aktiivista, mahdollisimman huomaavaista ei-inhimillisen rinnalla oloa, mutta silti väistämättä ihmisyyteni lävistämää. Suhtaudun kriittisesti ihmiskeskeisiin toimintamalleihin ja pyrin irrottautumaan niiden mukaisesta ajattelusta. Empaattisesti suuntautuvan asenteen ja moraalisen vastuun varassa voin vallitsevien yhteiskunnallisten käytäntöjen sisällä suojata ja jättää rauhaan ympäristöä monilajisine asukkaineen, mikä vähentää ihmisten muunlajisiin kohdistamaa kärsimystä. Tilalle ehdotan ei-inhimillisen elämän kunnioittamiseen perustuvaa vaihtoehtoista tapaa olla ja työskennellä taiteilijana. Rakennan omaa eläinetiikkaan ja ekologiaan nivoutuvaa käsitystäni ensisijaisesti siksi, että haluan muiden lajien edustajat otettavan huomioon itsellisinä ja vakavasti otettavina olentoina. Päämääräni on, että muunlajisilla olisi mahdollisimman mielekäs ja ihmisestä riippumaton elämä heidän omasta toimijuudestaan käsin. Yksilöiden olemassaololla on minulle itseisarvoista merkitystä lajista ja suhteistamme tai niiden puuttumisesta riippumatta. Pidän ajatuksesta, että työni yhdistyy ympäristöönsä ja voi lopulta jäädä olemaan metsään ilman ihmistä.

Riina: Diskopallo toi meidän molempien johtopäätökset villiyttämiseen. Ellemme olisi ottaneet huostaan liutaa muita eläimiä, jatkaisin villiyttämistä samoilla linjoilla kanssasi. Nyt olen kuitenkin vastuussa näiden kumppaneitteni elämästä, ja kannan domestikaation taakkaa mukanani. Myös vuohieni kanssa etsimme aktiivisesti laajaa laidunpaikkaa, jossa voisimme kokeilla villiyttämistä hieman toisin päin: monokulttuurin köyhdyttämän maan palauttamista monilajiseksi kuhinaksi. Mikäli lanta ei valu vesistöihin vaan jää ravitsemaan maata, palautuu myös mikro-organismien tasapaino ja maasta tulee ravitseva hiilinielu. Samalla vuohet saavat elää yhä vapaampaa elämää. Vaikka Massumi (2014) ei suoraan muotoile vaatimuksia eläinten oikeuksista, ymmärrän hänen eläinpolitiikkansa merkitsevän vapautta ja villeyttä kaikkien eläimien vitaalisille eleille. Omassa praktiikassani pyrin takaamaan ei vain lajityypillisien tarpeiden, vaan myös epätyypillisten tarpeiden toteutumista meidän eläinten kesken. 

Itse en ehkä luota että lait tai säännöt takaavat myöskään eläinten oikeaa kohtelua. Kuten jo nyt näemme, lakia ei kuitenkaan tulkita eläimen edun mukaisesti. Esimerkiksi tarpeettoman kärsimyksen tuottaminen eläimelle on kiellettyä, mutta silti tämän hetkinen broilerien jalostus ja kasvatusolosuhteet heikentävät eläinten hyvinvointia ja aiheuttavat kärsimystä. (Koskela 2017, 84–85.) Toivoisin moniäänisiä keskustelunavauksia, joissa ihmiset innostuisivat katsomaan omia suhteitaan muunlajisiin eettisin silmin. Kiinnitän huomioni hetkiin joissa ihminen voi herkistyä ymmärtämään ei-inhimillisiä, nähdä vaikka miten ollaankin heidän hoivattavanaan. Metsänpeittodisko -videota kuvatessamme esimerkiksi opimme Snejka-koiralta miten tulla takaisin Mustarindan residenssille, kun hetkeksi jouduimme oikeasti metsänpeittoon. Ilman hänen aistiviisauttaan olisimme todella voineet eksyä -10-asteisessa metsässä. Muunlajisten kykyjen ja osallistumisen tunnistaminen ja tunnustaminen tapahtuu tilanteisesti: on vain hyväksyttävä, miten paljon meitä ohjataan ei-inhimillisistä suunnista.

En ehkä edes olisi kirjoittamassa tätä, elleivät kumppanini olisi sitä epäkielellisin tavoin minulta vaatineet. Heidän läheisyydessään olen alkanut janoamaan pohdintoja muunlajisten asemasta ja usein märehdin jotakin ajatusta vuohen seurassa. Kanssa-ajattelumme on myös sitä, että kumppanieläimeni johdattavat minut kysymysten äärelle, heidän tarpeidensa kautta. Yhteinen praktiikkamme on sitä, että he tempaavat maailmoihinsa ja samalla tekevät minut. He vetoavat minuun ja muuttavat minua, motivoivat minua. Synkronoimme synapsimme ja jaamme mikrobeja. Vuohien viisaiden kaihoisten katseiden saattelemana järjestän elämää sellaiseksi että siihen kuuluu metsäkävelyitä heidän kanssaan. Vuohien kulkiessa vapaana ne oppii tuntemaan parhaiten. Vuohet hoitavat metsää syömällä sitä sopivasti, ja metsä hoivaa meitä kasveillaan, sienillään ja marjoillaan. Eettisesti toteutettu ja biodiversiteettiä tukeva monilajinen elämä voi olla samalla mikrotason vastaus ympäristöongelmiin, ainakin tässä saareke-tämyydessä, juuri näinä aikoina, täällä. Vaikkei yhteiselomme kykene tarjoamaan ratkaisua suuren mittakaavan ongelmiin, haluamme kuitenkin avata mahdollisuuksia kuvitella tulevaisuuksia, joissa pitkän domestikaation historia voisi taipua kohti kestävämpää kanssa-eloa. Mahdollisimman villiä. Kenties ihmisyksilöiden ja päättäjienkin vastuuntunto kasvaa juuri vaikutukselle alttiissa ja vaikutuskykyisessä haecceitas aineessa, eläväisyydessä, eläimyydessä, eläimeltä eläimelle.

Epilogi – Diskopallon loppusanat

Diskopallo: Outimaijaa ja Riinaa yhdistävät ekologiset arvot ja muunlajisten eläinten hoivaaminen sekä huomioon ottaminen osana ihmiskeskeisyyttä purkavaa elämänasennetta ja tutkimusta. Heidän harjoittamansa taiteellinen työskentely ja sen ympärillä syntyvä tutkimus kiinnittyvät osaksi muuta elämää ilmentäen tekijöidensä tapoja olla maailmassa. Teokset rakentuvat vuorovaikutuksessa monilajisessa ympäristössä. Niiden keskiössä on jaettu elinpiiri, orgaaniset materiaalit ja yhteisessä prosessissa kehkeytyminen. Luulen että päädyin mukaan metsäretkelle, koska he haluavat hylätä ajatuksen passiivisesta aineesta, jota vain rationaalinen mieli liikuttelee. Sain johdattaa aktiivisena aineena ryhmämme metsänpeittoon, jossa kuuntelimme yhdessä lumen eristämää hiljaisuutta, aineen tahatonta rauhaa. Hermoverkolliset vaikuttuivat eläväisen pinnoilta värähtelevästä hiljaisuudesta ja pystyivät siksi kommunikoimaan koirien ja keppien ja jopa artefaktien kanssa. Aistitieto on aina diffraktoivaa, se muuttaa tietäjiään. Halusin johdattaa meidät metsänpeittoon, kokemuksellisen tiedon äärelle, jossa eivät päde aina länsimaisen sivilisaation olettamat rationaaliteetin lainalaisuudet. Yleensä metsänpeittoon joutuneen huudot eivät kuulu ulkomaailmaan, mutta meillä oli mukanamme videokamera jonne tallentui moniaistinen, monilajinen diskomme. 

Yksityiskohtien tasolla ilmenevät ristiriidat ovat olemassa oleva asia, joiden välinen suhde eriyttää ihmisiä ja ajatuksia toisistaan, mutta myös haastaa dialogiin ja uuden tiedon kehkeytymiseen. En koe kulkijoiden esittämiä käsityksiä toivottoman vastakkaisina. Molempien avulla pyritään vaalimaan elonkirjoa, vaikka ne perustuvat toisistaan poikkeaviin käsitteisiin, tutkimusasenteisiin ja moraalikäsityksiin. Ero ilmenee siinä, minkälaisia näkökulmia ja reittejä eri teorioiden mukaan he valitsevat kerrottavaksi ja päämäärän saavuttamiseksi. Eläinkysymys sisältyy osaksi planetaarista kriisiä, joka on niin valtava ja monisyinen, että sen ratkaisemiseksi tarvitsemme monialaisesti ja eri näkökulmista kaiken mahdollisen tiedon muodostamaan elämänkehää vaalivaa radikaalia uutta ajattelua ja toimintaa.

Lähteet 

Aaltola, Elisa (2004) Eläinten moraalinen arvo. Tampere: Vastapaino.

Aaltola, Elisa (2015) Tappava rakkaus: Itsepetos, empatia ja tarkkaavaisuus. Teoksessa Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.) Eläimet yhteiskunnassa. Helsinki: Into, 285–310.

Aaltola, Elisa (2018) Ensimmäinen osa. Teoksessa Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.) Empatia: Myötäelämisen tiede. Helsinki: Into, 11–142.

Aaltola, Elisa & Wahlberg, Birgitta (2020) Johdanto. Teoksessa Elisa Aaltola & Birgitta Wahlberg (toim.) Me ja muut eläimet. Uusi maailmanjärjestys. Tampere: Vastapaino, 9–16.

Baker, Steve (2000) The postmodern animal. Lontoo: Reaktion Books Ltd.

Baker, Steve (2013) Artist/Animal. Minneapolis & Lontoo: University of Minnesota Press.

Barad, Karen (2007) Meeting the universe halfway. Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. Durham & Lontoo: Duke University Press.

Bellacasa, Puig de la, Maria (2017) Matters of care: Speculative ethics in more than human worlds. Lontoo: University of Minnesota press. 

Bennet, Jane (2010) Vibrant matter. A political ecology of things. Durham & Lontoo: Duke university press.

Braidotti, Rosi (2013) The posthuman. Cambridge: Polity Press. 

Chen, Mel, Y (2012) Animacies. Biopolitics, racial mattering, and queer affect. Durham & Lontoo: Duke university press.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1987/2004) A thousand plateaus. Capitalism and schizophrenia. Käänt. Brian Massumi. Minneapolis & Saint Paul: University of Minnesota. 

Donaldson, Sue & Kymlicka, Will (2013) Zoopolis. A political theory of animal rights. Oxford: University Press.

Donovan, Josephine (2018) Animal ethics, the new materialism, and the question of subjectivity. Teoksessa Atsuko Matsuoka & John Sorenson (toim.) Critical animal studies: Towards trans-species social justice. Lontoo & New York: Rowman & Littlefield, 257– 274.

Foreman, Dave (2004) Rewilding North America: A vision for conservation in the 21st century. Washington: Island Press.

Forsythe, Paul; Bienenstock, John & Kunze, Wolfgang (2014) Vagal pathways for microbiome-brain-gut axis communication. Advances in Experimental Medicine and Biology 817, 115–133. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/24997031/.

Fulling, Christine; Dinan, Timothy G. & Cryan, John F. (2019) Gut microbe to brain signaling: What happens in Vagus… Neuron 101:6, 998–1002. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0896627319301175.

Giraud, Eva (2011) Articulating animal rights: Activism, networks and anthropocentrism. Nottingham: University of Nottingham.

Hakala, Outimaija (2020) Objektin jälkeinen aika eläintaiteessa. Teoksessa Elisa Aaltola & Birgitta Wahlberg (toim.) Me ja muut eläimet. Uusi maailmanjärjestys. Tampere: Vastapaino, 165–186.

Haraway, Donna J. (2008) When species meet. Minneapolis: University of Minnesota Press. 

Haraway, Donna J. (2016) Staying with the trouble: Making kin in the chthulucene. Durham & Lontoo: Duke University Press.

Helenius, Juha (2020) Ruoantuotanto koettelee luonnon monimuotoisuutta. Teoksessa Hanna Mattila (toim.) Elämän verkko: Luonnon monimuotoisuutta etsimässä. Tallinna: Gaudeamus, 260–270.

Hemsworth, Paul; Mellor, David J; Cronin, Greg & Tilbrook, Alan (2013) Scientific assessment of animal welfare. New Zealand Veterinary Journal 63:1, 24–30.

Koskela, Tarja (2017) Jalostus. Teoksessa Mai Kivelä, Veikka Lahtinen & Laura Uotila (toim.) Uusi eläinlaki. Helsinki: Into, 79–88.

MacCormack, Patricia (2014a) Introduction. Teoksessa Patricia MacCormack (toim.) The animal catalyst: Towards ahuman theory. Lontoo & New York: Bloomsburg, x–xx.

MacCormack, Patricia (2014b) After life. Teoksessa Patricia MacCormack (toim.) The animal catalyst: Towards ahuman theory. Lontoo & New York: Bloomsburg, 177–188.

MacCormack, Patricia (2017) Ahuman Abolition. Teoksessa Colin Gardner & Patricia MacCormack (toim.) Deleuze and the Animal. Edinburgh: Edinburgh University Press, 25–36.

Massumi, Brian (2014) What animals teach us about politics. Durham & Lontoo: Duke University Press. 

Matsuoka, Atsuko & Sorenson, John (2018) Introduction. Teoksessa Atsuko Matsuoka & John Sorenson (toim.) Critical animal studies: Towards trans-species social justice. Lontoo & New York: Rowman & Littlefield, 1–17.

Meijer, Eva (2019) When Animals Speak: Toward an Interspecies Democracy. New York: New York University Press.

Roden, David (2014) Posthuman life: philosophy at the edge of human. Oxon: Routledge.

Russel, Joshua (2018) Animal Narrativity. Teoksessa Jodey Castricano & Lauren Corman (toim.) Animal Subjects 2.0. Waterloo: Wilfrid Laurier University Press, 145–173.

Salminen, Antti (2015) Kokeellisuudesta. Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään. Helsinki: Osuuskunta Poesia.

Salminen, Antti & Vadén, Tere (2018) Elo ja anergia. Tampere: niin&näin.

Singer, Peter (1975/1991) Oikeutta eläimille: Animal Liberation. Suom. Helena Tengvall. Juva: WSOY. 

Stellar, Jennifer E; Cohen, Adam; Oveis, Christopher & Keltner, Dacher (2015) Affective and physiological responses to the suffering of others: Compassion and vagal activity. Journal of personality and social psychology 108:4, 572–585.

Vepsä, Suvi (2021) Monilajisen taiteen rihmastoissa: Ei-inhimilliset toimijuudet Oona Leinovirtasen, Lilli Haapalan ja Riina Hannulan Suut ja syljet -näyttelyssä. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto.

Wilson, Elisabeth (2015) Gut feminism. Durham & Lontoo: Duke University Press.

Viitteet

[1] Eläväisyys/ eläimyyshierarkia on tuntoisuuden astetta määrittelevän käsitteen animacy hierarchy käännös. Se koskee elämää liikuttelevaa voimaa, mutta myös eläimyyttä. Eläväisyyshierarkia ehdollistaa mieltämään, että mitä yksilöllistyneempiä toimijat ovat, sitä eläväisimpinä ne mielletään suhteessa parvimaisiin tai massamaisiin organismeihin ja lajeihin. Ihmisen jälkeen seuraavana hierarkiassa ovat nisäkkäät, sitten linnut, liskot, hyönteiset, sienet, kasvit ja lopulta mineraalit. Viimeisenä epäorgaaninen aine, joka määritellään erittäin heikoksi toimijaksi, vähiten evoluutiossa kehittyneeksi. Niitäkin alemmalla tasolla sijaitsevat artefaktit. Aristoteleella ainetta animoi sielu. Sielu koski ihmisiä, toisia eläimiä ja kasveja, muttei esimerkiksi kiviä. (Chen 2012, 26-27.)

[2] Vagushermo on parasympaattisen hermoston osa, jonka aktivoituessa nisäkäs on levollinen ja sulattelee ruokaa. Se on myös aivo-suolisto akselin tärkein viestikanava (Forsythe et al. 2014, Fulling et al. 2019).

[3] Karen Barad erottaa objekteina ja representaatioina tarkastellut reflektiot diffraktiosta, jossa sekä tarkkailija että kohde sekoittuvat toisiinsa ja muuttuvat samalla (Barad 2007).

Tekijät

Outimaija Hakala (TaM, FM) tekee eläinetiikan ja ekologian sävyttämää posthumanistista taiteellista väitöstutkimusta muunlajisten eläinten kertomisesta ja huomioon ottamisesta kuvataiteessa. Tutkimuksen toisiaan täydentävät näkökulmat auttavat häntä pohtimaan oman taiteellisen työskentelynsä periaatteita. Hän etsii muunlajisia eläimiä ja muita ei-inhimillisiä kunnioittavia taiteellisia käytäntöjä omassa työssään kuvanveistäjänä ja piirtäjänä. Hakala tekee tutkimustaan Aalto-yliopistossa ja Koneen Säätiön Metsän puolella-yhteisön jäsenenä. https://orcid.org/0000-0003-1757-6017.

Riina Hannula on sosiologian väitöskirjatutkija Microbial Lives: New Practices of Human Microbial Cultures -hankkeessa ja toimii The Center for the Social Study of Microbes -keskuksen ydinryhmässä. Hän on myös monialainen taiteilija, jonka tekstiiliteokset ja videoesseet syntyvät osana monilajisen hoivan praktiikkaa. Hänen pääasiallinen mielenkiintonsa on ihmis-mikrobi -suhteissa, joita hän tarkastelee tutkimuksessaan ja taiteessaan feministisen tieteentutkimuksen ja posthumanistisen uusmaterialismin kehyksessä. Hän tarvitsee ajattelemiseen liikettä ja ajattelee ja tuntee aina suhteisesti, enemmän kuin inhimillisessä kontekstissa. https://orcid.org/0009-0004-5998-9957.