Annette Arlander

Artikkelissa pohdin akateemiseen konferenssikontekstiin laadittujen esitysten muokkaamista verkkojulkaisuiksi. Lyhyen esitys tutkimuksena (performance as research) metodologian ja performatiivisen käänteen esittelyn jälkeen vertailen kahta esimerkkiä, tutkimushankkeessa Miten tehdä asioita esityksellä? (2016-2021) konferenssiesityksistä toteutettuja verkkojulkaisuja Regurgitated Perspectives – Performance (2018a) ja The transformative potential of performance (2020). Päädyn ehdottamaan, että elämme siirtymävaihetta, jossa konferenssien järjestäjät ja kausijulkaisujen toimittajat kannustavat monimuotoisiin kontribuutioihin, mutta julkaisemisen käytännöt laahaavat jäljessä eivätkä välttämättä tue monimediaisten kontribuutioiden jakamista, tallentamista, julkaisemista ja arkistoimista muuten, kuin oheismateriaalien muodossa.

Avainsanat: Esitys tutkimuksena; konferenssiesitys; verkkojulkaisu; monimediainen julkaiseminen

Tässä artikkelissa keskityn kuvaamaan muutamien esimerkkien avulla omasta näkökulmastani, miten eräässä tutkimushankkeessa kokeilimme erilaisia tekstien, kuvien ja audiovisuaalisten tallenteiden painotuksia konferenssiesityksiin pohjautuvissa verkkojulkaisuissa. Niiden kautta pohdin myös esiin nousseita esitysten monimediaiseen ja yleisemmin toisinjulkaisemiseen liittyviä periaatteellisia ja käytännöllisiä ongelmia. Artikkelissa en kuitenkaan ensisijaisesti tarkastele toisin julkaisemista yleisellä tasolla sen eri merkityksissä, eikä tarkoitukseni ole tarjota yleiskuvausta avoimen verkkojulkaisemisen merkityksestä julkaisujen monimuotoistumiselle, ei edes yleiskatsausta erilaisiin julkaisemisen muotoihin ja niiden merkitykseen omassa tutkimuksessamme. Sen sijaan tarkastelen ennen muuta sitä, miten akateemiseen konferenssikontekstiin laaditut enemmän tai vähemmän näyttämölliset esitykset voisivat jatkaa elämäänsä suhteellisen pysyvien verkkojulkaisujen muodossa. Lopuksi päädyn ehdottamaan, että elämme siirtymävaihetta, jossa konferenssien järjestäjät ja kausijulkaisujen toimittajat auliisti tarjoavat tutkijoille mahdollisuuden monimuotoisiin taiteellisiin tai esityksellisiin kontribuutioihin. Julkaisemisen käytännöt kuitenkin laahaavat jäljessä eivätkä välttämättä tue monimediaisten kontribuutioiden jakamista, tallentamista, julkaisemista ja arkistoimista muuten kuin liitteiden ja oheismateriaalien muodossa.

Mitä esityksellä voi tehdä, mitä aktualisoituu, kun esitys tapahtuu, kun se dokumentoidaan tai siitä kirjoitetaan? Nämä olivat kysymyksemme Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Miten tehdä asioita esityksellä? (2016–2021). Esitystutkimuksen ja taiteellisen tutkimuksen tapaan esitys toimi hankkeessa sekä tutkimuksen kohteena, menetelmänä, että osin myös lopputuloksina. Hankkeen aikana harjoitimme tutkijaryhmän (Hanna Järvinen, Tero Nauha, Pilvi Porkola) kanssa monenlaista toisinjulkaisemista sekä yrittäessämme säilöä ja jakaa jotakin järjestämistämme esityksistä että pyrkiessämme tavoittamaan myös esitysten tekijöitä akateemisten lukijoiden lisäksi. Otimme vakavasti kysymyksen, miten tehdä asioita esityksellä: millaisia esittämisen käytäntöjä akateeminen konteksti mahdollistaa? Konferenssiesityksissämme vedimme työpajoja, teimme kuvaelman näyttämölle, järjestimme esityksellisiä ja osallistavia keskusteluja, toteutimme videoesseitä ja performansseja ja luimme papereita kuvakoosteiden kera. Eri esitysmuotojen myötä kysyimme, millä tavoin ’esitys’ voidaan ymmärtää nyt, uutena materiaalisuutena, läsnäolona. Ja miten se ymmärretään kansainvälisessä monikielisessä kontekstissa, jossa sanat, dokumentaatiot ja käytänteet ymmärretään eri tavoin? Kysymystä voi jatkaa: Miten ajattelimme ja mitä teimme esityksillä ja julkaisuilla? Ja miten sen voisi tehdä toisin? Hankkeen kokemusten perusteella taidelähtöinen tai esityslähtöinen akateeminen julkaiseminen voi olla paljon muuta kuin kirjoitettua tekstiä. Digitaalisen julkaisemisen myötä kuvat, videot ja äänitteet ovat nykyään perinteisissäkin julkaisuissa yhä keskeisemmässä osassa.

Muutama sana metodologiasta

Esitys tutkimuksena (performance as research) toimii tässä artikkelissa keskeisenä lähestymistapana, ja sillä on toki yhtymäkohtia myös taidelähtöiseen tutkimukseen (arts-based research), taidekasvatuksen (Barone & Eisner 2011) ja taideterapian (McNiff 1998) piiristä alkunsa saaneeseen laadulliseen, yhteiskuntatieteelliseen tutkimussuuntaukseen. Nimestään huolimatta taidelähtöinen tutkimus ei ymmärtääkseni niinkään lähde taiteen tarpeista vaan turvautuu taiteeseen tutkimuksen tukena, joko aineiston tuottamisen tai tutkimustulosten julkaisemisen yhteydessä.^[1] Tässä artikkelissa rajoitun pääasiassa esitys tutkimuksena (performance as research) -metodologiaan, joka on lähempänä humanistisia aloja. Molemmilla on kosketuspintoja myös taiteelliseen tutkimukseen, mutta kyse on eri asiasta. ”Taidelähtöisissä metodeissa taidetta hyödynnetään yleensä jonkin muun tutkimusperinteen kontekstissa. Taiteellinen tutkimus puolestaan on itsessään tutkimuskonteksti, jonka sisällä voi käyttää muiden tutkimusalojen metodeja tai toteuttaa taiteellisia metodeja.” (Kantonen 2021, 325).

Esitys tutkimuksena (Riley & Hunter 2009; Arlander, Barton, Dreyer & Spatz 2018) kytkeytyy kyllä muihin taiteen käytäntöjä hyödyntäviin metodologioihin ja termi performance as research esiintyy brittikontekstissa usein muodossa practice as research (Allegue ym. 2009; Nelson 2013). Ehkä olennaisin tapa millä performance as research eroaa muista samankaltaisista termeistä, kuten practice as research, practice-led research, practice-based research, creative arts research, research-creation, artistic research jne., liittyy performance-termiin. Sen arkipäiväiset assosiaatiot vaikuttavat käsityksiin siitä, miten ala rajautuu. Näitä termejä käytetään eri yhteyksissä ja eri puolilla maailmaa hieman eri painotuksin viittaamaan tutkimukseen, jossa taiteelliset tai kulttuuriset käytännöt ovat menetelmällisesti keskeisessä asemassa. Termi performance kytkeytyy esitystutkimukseen (performance studies), kulttuurintutkimukseen ja laajaan käsitykseen esityksestä ’tekemisenä’, ’toimintana’ ja ’suorittamisena’ kulttuurisen esittämisen ohella. (Schechner 2006; Arlander ym. 2015). ’Esitys’ on monimielinen termi, koska sen päämerkitykset liittyvät esille asettamiseen enemmän kuin toimintaan tai suorittamiseen. Performance-termin suomentaminen esitykseksi on ongelmallista, koska esitys ei tee eroa representaation ja performanssin välillä vaan voi viitata molempiin. Performance as research termin suomennoksena ’performanssi tutkimuksena’ ei kuitenkaan ole sen parempi vaihtoehto kuin ’esitys tutkimuksena’, koska se kaventaa assosiaatiot performansseihin tai performanssitaiteeseen eikä ’performointi tutkimuksena’ oikein toimi suomeksi. Toinen käännösvaihtoehto olisi esittäminen tutkimuksena, joka sekin yhdistyy representaatioon eikä suorittamiseen, joka puolestaan saa usein negatiivisen sivumerkityksen. ’Toiminta tutkimuksena’ olisi riittävän avoin, mutta se saattaisi sekoittua toimintatutkimukseen. Puhun siis tässä yhteydessä esitys tutkimuksena -metodologiasta, semminkin kun esimerkkinä käyttämäni julkaisut perustuvat nimenomaan esityksiin, ja tarkemmin sanoen taiteellisen tutkimuksen konferensseissa näyttämölle tehtyihin akateemisiin esityksiin. Käytännössä ’esitys tutkimuksena’ kapeneekin usein koskemaan esityksiä yleisölle, tekemisen tai toiminnan näyttämistä muille, ja yhdistyy siten esittäviin taiteisiin. Tämä pätee erityisesti suomenkielisessä kontekstissa.

Ymmärrettävästi esitysten tekijät kokevat termin itselleen läheiseksi ja näin metodologia sotkeentuu tutkimuskohteeseen ja tutkimustulosten julkaisumuotoihin. Erityisesti USA:ssa, jossa akateemisen esitystutkimuksen perinne on vahvempi ja alan kytkennät viestinnän tutkimukseen ja kulttuurintutkimukseen ovat selvemmät, esitys tutkimuksena on usein ensisijainen termi kuvattaessa metodologiaa, jossa esitysten tekeminen on keskeistä. Siitä esimerkkinä verraten tuore kausijulkaisu PARtake – Journal of performance as research. Usein käytetty akronymi PaR hämärtää eroa performance ja practice painotuksen välillä. Termiä käytäntö tutkimuksena (practice as research), joka suomen kielellä kuulostaa oudolta, voi kritisoida keinotekoisesta käytännön ja teorian erottelemisesta ja siitä, ettei se tee eroa taiteellisten käytäntöjen ja muiden käytäntöjen välillä, onhan teoretisointikin eräänlainen käytäntö. Vastaavalla tavalla voidaan arvostella termiä esitys tutkimuksena, sillä kaikki tutkimus suoritetaan ja esitetään jollakin tavalla. Ongelmana on myös, että esitysten parissa toimivat yhdistävät termin usein lopputulokseen, esitykseen, eivät niinkään toimintaan tai prosessiin, suorittamiseen ja toimeenpanemiseen. Yhtäältä esitys tutkimuksena on siis liian kapea käsite, koska se helposti yhdistyy vain esityksiin tutkimuskohteena ja tutkimustuloksena. Toisaalta se on käsitteenä liian laaja, ja ollakseen käyttökelpoinen se vaatii täsmennyksiä esimerkiksi siitä, minkälaisesta toiminnasta tai suorittamisesta on kyse. Näitä voisivat olla esimerkiksi viulunsoitto tutkimuksena, piirtäminen tutkimuksena, murtomaahiihto tutkimuksena jne.

Myös välisana ’as’ tai suomen kielen pääte ‘-na’, ilmaisussa esitys tutkimuksena, on ongelmallinen, sillä sen voi ajatella vihjaavan, ettei kyse olekaan tutkimuksesta, vaan esitys ainoastaan tulkitaan tai esitellään tutkimuksena. Esitystutkimuksen puolella on korostettu, että voimme yhtäältä tutkia ilmiötä, joka on esitys (’is’ performance) ja toisaalta voimme myös tutkia melkein mitä tahansa esityksenä (’as’ performance), aktiivisena toimintana ja prosessina (Schechner 2006, 38). Selkeää erottelua sen välillä, mitä jokin on ja minä sitä tarkastellaan, on vaikea ylläpitää. Tätä ’is/as performance’ erottelua onkin arvosteltu modernistiseksi ontologia - epistemologia kahtiajaoksi (Kershaw & Nicholson 2011, 4) ja pohdittu perusteellisesti performanssifilosofian piirissä (Cull 2014). Metodologian kannalta on väliä sillä, miellämmekö esityksen tai esityksen tekemisen itsessään tutkimukseksi vai tarkastelemmeko esitystä tai esityksen tekemistä tutkimuksen kaltaisena.

Voimme ymmärtää termien käytön performatiiviseksi, eli termi tuottaa sen mitä sen oletetaan kuvaavan. On esitetty, että tietyn esityksen dokumentoiminen performanssitaiteena konstituoi sen performanssitaiteeksi. (Auslander 2006, 7). Vastaavasti esitysprosessin dokumentoiminen ja esitteleminen tutkimuksena konstituoi sen tutkimukseksi. Käytännössä olennaista on kuitenkin ennen muuta toiminnan ja esitysten tekemisen käyttö keskeisenä tutkimusmenetelmänä. Toki kysymykseen voi suhtautua myös toteamalla, että joissakin tapauksissa taiteellinen prosessi voi olla tutkimusta, joissakin tapauksissa se voidaan hahmottaa, dokumentoida ja esitellä tutkimuksena, ja joissakin tapauksissa tutkimus tai sen tulokset voidaan (tai kannattaisi) hahmottaa, dokumentoida ja esitellä taiteellisemmalla, aistivoimaisemmalla ja kokemuksellisemmalla tavalla. Julkaisemisen näkökulmasta tämä artikkeli sijoittuukin myös osaksi taiteellisesta tutkimuksesta ja erityisesti sen julkaisemiselle tarjoamista haasteista ja mahdollisuuksista käytyä keskustelua (Schwab 2014; Spatz 2017; Elo 2021), jossa on etsitty vaihtoehtoja tekstin valta-asemalle ja perinteiselle tavalle kääntää kaikki kirjoitukseksi.

Suomessa esitys tutkimuksena -lähestymistapaa tutumpi termi on taiteellinen tutkimus (artistic research), joka rajoittuu pääosin taidekontekstiin ja lähtee usein oletuksesta, että tutkimuksen tekijä on taiteilija ja että taiteen tekeminen on tutkimuksessa keskeisessä osassa joko menetelmänä tai lopputuloksena tai molempina. Rajanveto taiteen käytäntöjen ja tutkimuskäytäntöjen sekä teorian välillä on kuitenkin järkevintä ajatella eräänlaisena yhteismuotoutumisena (intra-action), jossa rajat vedetään tapauskohtaisesti (ks. Arlander & Elo 2017). Taiteellinen tutkimus ei ole metodologia samassa mielessä kuin esitys tutkimuksena, sillä taiteilija voi valita metodologisen lähestymistapansa eri vaihtoehdoista (Smith & Dean 2009, 4–5). Esitys tutkimuksena -metodologiaa voi puolestaan soveltaa monenlaiseen toimintaan, eikä se rajoitu taidekontekstiin tai taiteilijoiden käyttöön. Tutkimushankkeessa Miten tehdä asioita esityksellä? käytimme taiteellista tutkimusta yhtenä keskeisenä viitekehyksenä, yhdistäessämme hankkeen tutkijoiden eri tulokulmia, kuten tanssihistoriaa, performanssifilosofiaa ja esitystutkimusta käytännön kokemukseen esitysten tekemisestä. Esitys tutkimuksena ei siten ollut ainoa metodologinen lähtökohtamme, vaikka tässä nostankin sen keskeiseksi.

Tutkimushankkeen teoreettiset lähtökohdat olivat moninaiset, vaikka keskiössä oli nimenomaan esitys, performance, ja hankkeen kunnianhimoisena, vain osittain toteutuneena tavoitteena oli päivittää esitysteoriaa ja performatiivisuuden teoriaa suhteessa uusmaterialistiseen teoriaan. Hankkeen taustalähtökohdat löytyvät niin foucault’laisesta historiantutkimuksesta, Francois Laruellen epäfilosofiasta (Maoilearca 2019), kuin Karen Baradin (2007) toimijuusrealismista (agential realism). Hankkeen tutkijoiden ominta aluetta ovat taiteellisen tutkimuksen ohella tanssintutkimus ja dekolonialistinen ajattelu, performanssifilosofia, feministinen pedagogiikka ja esitystutkimus sekä posthumanistinen teoria ja taiteellinen tutkimus. Eräs linkittävä hahmo näiden hyvinkin erilaisten lähestymistapojen välillä, joka toimii myös tämän artikkelin teoreettisena taustatukena, on Rosi Braidotti ja hänen ajatuksensa posthumanistisesta konvergenssista, jossa sekä perinteinen eurooppalainen humanismi että ihmiskeskeisyys tai antropocentrismi ovat kritiikin kohteena (Braidotti 2019, 8), ja jossa kriittiset ja luovat käytännöt nähdään toisiaan tukevina ja toisilleen välttämättöminä (mt., 65). Tässä en kuitenkaan sovella hänen suosittelemaansa menetelmää tehdä kartografisesti selkoa moninaisista materiaalisten, teknisten, käsitteellisten, ekologisten, sosiaalisten ja emotionaalisten tekijöiden sotkeentumisista ja riippuvuuksista (mt., 134) enkä kiinnitä erityistä huomiota ei-inhimillisten tekijöiden panokseen tiedon tuottamisen prosesseissa (mt., 138), vaikka se liittyy omiin kiinnostuksen kohteisiini.^[2] Sen sijaan pitäydyn muutamaan tekijään esimerkeissäni, kuten konferenssin teema ja mahdolliset esitysformaatit, yrittäessäni valottaa konferenssiesityksen ja siitä laaditun verkkojulkaisun suhdetta ja siihen liittyviä ongelmia. Braidottin ajatus, että kriittiset ja luovat käytännöt tulee nähdä toisiaan tukevina ja toisilleen välttämättöminä, toimii tässä lähtökohtana ja taustaoletuksena.

Esitys ja performatiivinen käänne

Kiinnostus esityksiin, toimintaan, käytäntöihin ja muutokseen yhdistää taiteellista tutkimusta ja esitystutkimusta. Molempien voi nähdä olevan osa ihmistieteiden laajempaa performatiivista käännettä, jonka taustalla vaikuttaa muun muassa J.L. Austinin kielitieteellinen teoria performatiiveista (1999; 2016) ja siitä kehittynyt, erityisesti Judith Butleriin (1990; 1993) yhdistetty ajatus kulttuurisista performatiiveista, toiston kautta materialisoituvista identiteeteistä. Vaikka performatiivisen käänteen voi ymmärtää kritiikkinä lingvistisesti painottunutta strukturalismia ja jälkistrukturalismia kohtaan, sitä on arvosteltu samankaltaisesta kielen ja kielellisyyden korostamisesta. Uusmaterialistinen tutkimus (mm. Barad 2003; 2007) on painottanut materiaalisuuden ja diskursiivisuuden erottamattomuutta. Posthumanistisen tutkimuksen (esim. Maoilearca 2015; Braidotti 2013) kautta performatiivisuus laajenee koskemaan myös ei-inhimillistä toimintaa.

Austinin performatiivit eivät ole tosia tai epätosia, toisin kuin väitelauseiden konstatiivit, vaan onnistuneita tai epäonnistuneita riippuen siitä, tuottavatko ne tarkoitetun muutoksen maailmassa, toisin sanoen, saavatko ne aikaan sen mitä ne sanovat tekevänsä. Taiteen tutkimuksen kentällä esimerkiksi Dorothea von Hantelmann (2010) on kysynyt Austinin pohjalta, miten tehdä asioita taiteella, ja esitystutkimuksen piirissä Edward Scheer (2014) puolestaan, miten tehdä asioita performanssitaiteella. Taiteellisen tutkimuksen yhteydessä Barbara Bolt (2008; 2016) on pohtinut sen performatiivista luonnetta ja haastanut tutkijoita tarkastelemaan mitä taiteellinen tutkimus tuottaa ja saa aikaan. Taiteelliseen tutkimukseen sovellettuna performatiivien voi siis nähdä olevan haaste tiedon tuottamisen luonteelle: taiteellinen tutkimus ei operoi toden ja epätoden akselilla vaan ennemminkin suhteessa muutoksiin, joita tutkimus tuottaa maailmassa.

Kuten edellä on todettu, esitys tai esittäminen voivat toimia tutkimusmenetelmänä, tutkimuksen mediumina tai osana tutkimustulosten esittelyä. Ja kuten esitystutkimuksessa, esitys voi olla paitsi tutkimuskohde myös analyyttinen väline, jonka kautta tarkastella ilmiöitä. Tutkimushankkeemme pohdintoja jatkaen voi myös kysyä, miten esityksellä tutkiminen aktuaalisesti tapahtuu? Mitä ja miten voimme tehdä asioita esityksellä? Mikä on konkreettisesti esityksessä ja esityksellä tekemisen tutkimuksellinen ulottuvuus? Jos esityksellä tekeminen ymmärretään tapahtuvaksi esityksen mediumissa, miten ja mitä tiedämme tästä mediumista tekemisen kautta? Tämän artikkelin kannalta keskeinen kysymys on: Mitä esityksille tapahtuu dokumentaatiossa tai kirjoittamisessa erityisesti kansainvälisessä monikielisessä kontekstissa, jossa sanat, dokumentaatiot, ja käytänteet ymmärretään eri tavoin mutta jaetaan internetin välityksellä? Jälkiviisaasti tuohon viimeiseen kysymykseen voisi todeta, että esityksille tapahtuu hyvinkin paljon, tai sitten ei juuri mitään. Suurin osa niistä katoaa tai jää epämääräisiksi muistoiksi. Näihin kysymyksiin saimme useita vastauksia toimittamaamme Ruukku-julkaisun #11 teemanumeroon How to do things with performance (2019) ja yritimme myös itse vastata niihin kukin omalla tavallamme.^[3]

Ruukku on taiteellisen tutkimuksen vertaisarvioitu kausijulkaisu, joka käyttää kansainvälistä taiteelliselle tutkimukselle omistettua Research Catalogue julkaisualustaa portaalina ja on julkaissut vuodesta 2013 lähtien 20 teemanumeroa.^[4] Se on nimetty kansainvälisen JAR – Journal for Artistic Research julkaisun mukaan (jar tarkoittaa myös ruukkua tai purkkia). Vuonna 2010 perustetun SAR- järjestön (Society for Artistic Research) ^[5] ylläpitämä RC-alusta (Research Catalogue) on luotu monimediaista julkaisemista ajatellen ja sen avulla koostetut eri tavoin sommitellut audiovisuaaliset tutkimusartikkelit eli ekspositiot mahdollistavat hyvinkin monimuotoisen ja taiteellisesti kunnianhimoisen julkaiseminen. Mahdollisuus ei sinänsä takaa laatua, sillä tekijä vastaa itse taitosta.

Esimerkkiesitykset

Tässä artikkelissa tarkastelemani kaksi esimerkkiesitystä toteutettiin taiteellisen tutkimuksen kansainvälisissä konferensseissa ja molemmat asettuvat tutkimushankkeen puitteissa tekemiemme konferenssiesitysten esityksellisempään päähän – ne jopa toteutettiin teatterinäyttämöillä. Siten esitykset eivät niinkään toimi esimerkkeinä esitys tutkimuksena metodologian käytöstä, vaan rinnastuvat lähinnä laadullisen tutkimuksenkin piirissä yleistyvään tapaan julkistaa tutkimustulokset esitysten muodossa. Esityksiä voi siis itsessään pitää eräänlaisina tutkimusjulkaisuina, mutta tässä keskityn lähinnä siihen, miten ne muokattiin julkaistaviksi ja tallennettaviksi konferenssien verkkojulkaisuissa. Vaikka molemmat hyödynsivät edellä kuvattua RC-alustaa jollakin tasolla, kumpaakaan ei muokattu varsinaiseksi ekspositioksi. Kummankin esimerkkiesityksen sisällyttäminen dokumenttien avulla konferenssijulkaisuihin osoittautui oletettua haasteellisemmaksi.

Ensimmäinen esimerkki, esitys Regurgitated Perspectives tehtiin SAR (Society for Artistic Research) -konferenssiin Plymouthissa 2018, ja julkaistiin käsikirjoituksena konferenssin julkaisussa, monoliittisessa pdf-tiedostossa RC -alustalla, joka sinänsä mahdollistaisi paljon monimuotoisemman julkaisemisen (Arlander, Järvinen, Nauha & Porkola 2018a). Toinen esimerkkiesitys HTDTWP Presents: The Transformative Potential of Performance toteutettiin CARPA (Colloquium on Artistic Research in Performing Arts) -kollokviossa Kiasma-teatterissa Helsingissä 2019, ja julkaistiin kollokvion julkaisussa Nivel-julkaisusarjassa lyhyenä esitysrunkona, johon linkitettiin audiovisuaalisia liitteitä RC-alustalta (Arlander, Järvinen, Nauha & Porkola 2020). Kummatkin julkaisut ovat avoimesti saatavilla olevia, pääosin tekstiin perustuvia verkkojulkaisuja. Seuraavassa esittelen molemmat esimerkit varsin seikkaperäisesti ja toivon, että ne havainnollistavat jotakin niistä ongelmista, joita ’toisenlaiset’ akateemiset esitykset ja varsinkin niiden ’toisin’ julkaiseminen tuottavat, vaikkei monimediaisen julkaisemisen pitäisi olla kovin hankalaa verkkojulkaisemisen yleistymisen myötä. 

Pulautettuja perspektiivejä

Yhdeksäs SAR (Society for Artistic Research) -konferenssi huhtikuussa 2018 Plymouthissa Britanniassa järjestettiin teeman Taiteellinen tutkimus syö itsensä (Artistic Research Will Eat Itself) tiimoilta ja sen järjestäjät toimivat myös konferenssijulkaisun toimittajina.^[6] Olimme osallistuneet Miten tehdä asioita esityksellä? -tutkimushankkeena edelliseen SAR-konferenssiin Helsingissä vuonna 2017, jolloin teemana oli Please Specify!, ja toteuttaneet sinne neliosaisen työpajan nimellä What is given?. Ruukun teemanumero #8, Conditions of Sharing, tarjosi konferenssin teemaan kytkeytyvän mahdollisuuden vertaisarvioituun julkaisuun konferenssijulkaisun sijasta. Emme hyödyntäneet sitä mahdollisuutta, vaan julkaisimme lyhyen kuvauksen työpajasta puheenvuorona, voices-osastossa (Arlander, Järvinen, Nauha & Porkola 2018b). Oli joka tapauksessa luontevaa ehdottaa jonkinlaista työpajaa tai paneelia myös seuraavaan SAR-konferenssiin, semminkin kun se on yksi harvoista aidosti monitaiteisista alan konferensseista. Kansainvälinen SAR-järjestö ylläpitää mm. RC-alustaa ja toimii JAR Journal for Artistic Research -julkaisun kustantajana.

Konferenssin kutsussa järjestäjät kehottivat tutkijoita, taiteilijoita ja oppineita kaikista taustoista ja kaikissa uravaiheissa kokeilemaan ”autokannibalismia” sen laajimmassa merkityksessä ja ehdottamaan taideteoksia, keittokursseja, elokuvia, paneeleja, papereita, esityksiä, työpajoja ja muita interventioita, jotka liittyivät joihinkin seuraavista teemoista: Ruuansulatus (Digestion): metodologisen introspektion murtaminen, Pulauttaminen (Regurgitation): refleksiivisyys ja toisto taiteellisessa toiminnassa ja Uudistuminen (Regeneration): taiteellinen tutkimus tulemisen prosessina.^[7]

Itse olin kiinnostunut pulauttamisesta, tai pikemminkin märehtimisestä menetelmänä, eli palaamisesta vanhoihin töihin. Varsinaisen ongelman muodosti kuitenkin rajoitettu formaattivalikoima. Nelihenkistä paneelia tai työpajaa ei ollut mahdollista tarjota, ja siksi ehdotin, että tarttuisimme ainoaan jäljellä olevaan vaihtoehtoon, hyödyntäisimme taiteilijoille suotua vapautta ja tarjoaisimme ohjelmaan näyttämöesityksen. Kollegat ottivat haasteen vastaan, ja kehittivät ajatuksen muistotilaisuudesta esityksenä.

Hahmottelimme eräänlaisen luentoperformanssin ja kuvaelman välimuodon, “Regurgitated Perspectives” eli pulautettuja perspektiivejä, joka käyttäisi kuvitteellisia ruumiinvalvojaisia lähtökohtanaan ja käsittelisi kysymyksiä antropofagiasta, ihmissyönnistä, nekropolitiikasta, sympoiesiksesta ja utooppisesta tiedosta sekä loisi tilan, jossa leikitellä kriittisesti eri lähestymistavoilla taiteelliseen tutkimukseen. Esitys rakentuisi neljästä osasta: 1) Oksennetut/toistetut äänet ja kuvat (video ja theremin) 2) Ruumiinvalvojaiset, puheet 3) Ruumis ja käsitteet, 4) Virsi. Lisäksi esittelimme teemat (katso tiivistelmä/ehdotus liite 1.).

Braidottin (2019, 65) ajatus, että kriittiset ja luovat käytännöt tulee nähdä toisiaan tukevina ja toisilleen välttämättöminä, toteutui tässä hyvin kirjaimellisessa mielessä, sillä näyttämöllinen muoto ei ollut sisällön vuoksi valittu formaatti, vaan organisaatio-olosuhteiden vuoksi ainoa tarjolla oleva vaihtoehto, joka sitten puolestaan vaikutti sisällöllisiin painotuksiin. Nimenomaan näyttämöesitykselle asettamiemme taiteellisten vaatimusten vuoksi esityksestä tuli yhtenäisempi ja lukuisista teemoistaan huolimatta enemmän synteesinomainen kuin ehkä yhdestäkään muusta konferenssiesityksestämme. Fiktiivisen kehyksen ja henkilöhahmojen myötä eri näkökulmat esitykseen asettuivat dialogiin keskenään. 

Konferenssijulkaisussa aloitamme oman osuutemme toteamalla, että artikkelimme koostuu konferenssia varten valmistetun esityksen käsikirjoituksesta, ja ehdotuksemme toimii sen tiivistelmänä. Ennen varsinaista käsikirjoitusta on vielä lyhyt merkintä (introductory note), jossa kerromme perusfaktat: ”Regurgitated Perspectives” esitettiin House Stage -näyttämöllä tiistaina 12.4.2018 klo 14. Käsiohjelmalehtisessä esityksen neljä osaa oli nimetty Saarna (A Sermon), Ruumiinvalvojaiset (A Wake), Ehtoollinen (A Communion) ja Virsi (A Hymn). Käsikirjoituksessa esiintyjät on nimetty seuraavasti: Kanttori (Tero Nauha), Saarnaaja (Annette Arlander), Leski (Pilvi Porkola) ja Sopraano (Hanna Järvinen). Näyttämöllä oli valkoisella liinalla peitetty pöytä ja sen ympärillä neljä tuolia, pöydällä uurna, pieni action-kamera, kaksi mikrofonia, liinalla peitettyjä astioita. Näyttämön vasemmalla puolella (katsomosta oikealla) puhujanpönttö, lattialla lelulintuja ja ruusuja, näyttämön oikealla puolella (katsomosta vasemmalla) äänikalustoa, syntetisaattori ja theremin-soitin. Näyttämön takaseinällä iso projisointikangas. (Arlander, Järvinen, Nauha & Porkola 2018a, 300)

Itse käsikirjoitus jakautuu prologiin ja edellä mainittuihin neljään osaan. Saarna on eräänlainen luento, joka alkaa kehotuksella ”kokoontua sanan ääreen” (congregate around the scriptures) ja jonka päätteeksi keskityttiin katsomaan taustalla pyörinyttä videota ja kuuntelemaan thereminin soittoa. Ruuminvalvojaiset tai muistotilaisuus -osassa leski, sopraano, saarnaaja ja kanttori vuorollaan kohdistavat jäähyväissanansa vainajalle, jonka he kukin määrittelevät eri henkilöksi. Sen päätteeksi näytetään video, jossa on tekstejä utooppisesta ajattelusta, ja joka päättyy kysymykseen ”mikä muuttuu?” samalla kun esiintyjät heittävät taittamansa paperilennokit yleisöön. Kolmas osa, ehtoollinen tai yhteinen ateria, mämmin syönti, jonka aikana kanttori ja sopraano keskustelevat vapaamuotoisesti improvisoiden, on käsikirjoitukseen merkitty kummankin kirjoittamana tiivistelmänä keskustelun aiheista. Osa päättyy kysymykseen, kenet on syöty. Viimeisen osan, virren tai hymnin, esittää sopraano kanttorin säestämänä, lesken ja saarnaajan osallistuessa kertosäkeeseen. Viimeisen säkeistön laulavat lelulinnut lesken pitelemään mikrofoniin, ja yleisö kutsutaan mukaan kertosäkeeseen. Kyse on kansanlaulusta Taivas on sininen ja valkoinen uusin sanoin, jotka on myös kirjattu yleisölle jaettuun käsiohjelmalehtiseen. Lopuksi käsikirjoituksessa on linkki esityksen dokumentaatioon ja hankkeen laajaan arkistosivuun RC-alustalla.^[8]  Se tarjoaa toisentyyppisen, visuaalisesti hahmotetun, vaikkakin fragmentaarisen dokumenttikokoelman ja myös suoria videotallenteita esityksestä. Sen oheen on liitetty myös kuvia Esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutken kevätpäivillä Kiasma-teatterissa 25.4.2018 esityksestä esittämästämme katkelmasta. Koska kyse on akateemisesta kontekstista, käsikirjoitus konferenssijulkaisussa päättyy tietysti lähdeluetteloon.

Tässä tapauksessa käsikirjoitus oli melko itsestään selvä valinta dokumentoida ja tallentaa esitys, mutta sen myötä visuaalinen, auditiivinen ja toiminnallinen ulottuvuus jää paitsioon, vuorovaikutuksesta yleisön kanssa puhumattakaan. Tämä on tavanomaista esitysten kohdalla. Harvemmin edes oletetaan, että esityksen tallenne tarjoaisi kattavan kuvan esitystapahtumasta. Joitakin kuvia toki on yleensä mukana. Emme itse lisänneet käsikirjoitukseen kuvia, mutta toimittajat liittivät sen alkuun kaksi kuvaa, joista toinen on yleiskuva esityksestämme ja toinen jostakin muusta esityksestä, molemmat vailla kuvatietoja. Julkaisun kohdalla harmillista on etenkin se, että se on yhtenäinen pdf-tiedosto, kuin skannattu kirja, eikä RC-alustan tai yleensä verkkojulkaisujen mahdollisuuksia linkittämiseen ja jaksottamiseen ole hyödynnetty. Julkaisulla ei myöskään ole ISBN numeroa tai DOI-osoitetta kuten verkkojulkaisuilla yleensä. On hyvin vaikeaa löytää käsikirjoitus laajan pdf-tiedoston uumenista, joten teimme otteen pelkästään tämän käsikirjoituksen sivuista tutkimushankkeen omille arkistosivuille RC-alustalla. Vaikka käsikirjoitus oli paras tapa julkaista ja tallentaa yhteisen esityksemme ”luuranko” tässä konferenssi-julkaisussa, olen miettinyt, pitäisikö minun laatia omasta saarnaosuudestani ja sen yhteydessä esitetystä videosta itsenäinen videoessee ja julkaista se erikseen, eli ”pulauttaa” se vielä kerran.

HTDTWP esittää: esityksen potentiaali tuottaa muutosta

Kuudenteen CARPA (Colloquium on Artistic Research in Performing Arts) -kollokvioon Kiasma-teatterissa 28.–30.8.2019, teemanaan Taiteellinen tutkimus esittää ja muuttaa: Käytäntöjen, kontekstien, perinteiden ja tulevaisuuksien yhdistäminen (Artistic Research Performs and Transforms: Bridging Practices, Contexts, Traditions & Futures), tarjosimme myös näyttämöesityksen. CARPA on joka toinen vuosi järjestettävä kollokvio tai konferenssi, joka keskittyy pääosin esittäviin taiteisiin^[9], ja valtaosa sen julkaisuista on toimitettu Nivel-julkaisusarjaan.^[10] Kollokvion kutsussa kysyttiin: Miten taiteellinen tutkimus esittävissä taiteissa luo käyttöliittymiä, yhdistää ja haastaa erilaisia teemoja, käytäntöjä, medioita, konventioita, oppialoja ja konteksteja, jotka vaikuttavat sen kehittymiseen ja ilmaisuihin? Minkälaisia luovia rakoja tai taukoja syntyy? Miten nämä prosessit muuttavat tiettyjä esittäviä taiteita kuten tanssia, teatteria, performanssia ja esitystaidetta? Mitä taiteellinen tutkimus tekee esittäville taiteille, miten se muuttaa niitä? Minkälaisia tulevaisuuksia esittävien taiteiden taiteellinen tutkimus tuottaa? ^[11]

Tähän erittäin laajaan kysymysjoukkoon tarjosimme vastaukseksi ehdotuksen tunnin mittaisesta esityskokonaisuudesta, joka pyrki kurottamaan mahdollisimman moneen suuntaan ja hyödyntämään hankkeen tutkijoiden omia erityisintressejä. Miten tehdä asioita esityksellä? -tutkimushanke tarkastelisi esityksen muutospotentiaalia käytännössä ja kokeillen, esteettisestä (Järvinen), sosiaalisesta (Porkola), kriittisestä (Nauha) ja ympäristön (Arlander) näkökulmasta. Luentoperformanssi koostuisi neljästä puheosuudesta kommentteineen, osallistavasta tanssiosuudesta tai toimistodiskosta ja kvartetista tai ääniperformanssista. Tämän yleisluonnehdinnan lisäksi täsmensimme teemat neljään kysymykseen. (katso tiivistelmä / ehdotus liite 2.)

Esitys toteutettiin Kiasma-teatterin näyttämöllä 29.8.2019 klo 11:15–13:00 ja se koostui neljästä itsenäisestä osasta, joita kehystivät lyhyt johdanto ja lopun yhteinen äänikvartetti. Kokonaisuuden kannalta olennainen esitysjärjestys valittiin lähes ex tempore, jokaisen toiveita mukaillen. Tero Nauha aloitti esittämällä paperinsa, ”The End”, Pilvi Porkola jatkoi kysymällä, miten esittää instituutio? (How to perform ’the institution’?) ja kutsui yleisön diskotanssiin näyttämölle. Minä (Annette Arlander) jatkoin esittämällä performanssin, jossa poseerasin liikkumatta videoesseen ”Revisiting the Juniper” rinnalla, ja Hanna Järvinen pohti estetiikkaa (otsikolla ”Aesthetics”) esittämällä ja suorittamalla vanhan graafisen koodin. Esityksen päätteeksi esitimme lyhyen ääniperformanssin, kvarteton, jossa tuotimme ääntä rutistelemalla paperia eri tavoin mikrofonien vahvistamana.

Yleisökeskustelussa esityksen jälkeen tuli esiin joitakin kiinnostavia huomioita mm. siitä, miten esityksen voima syntyi nimenomaan aukoista tai katkoksista eri alustusten tai kohtausten välillä, sillä hyppäyksiä hyvin erilaisesta lähestymistavasta toiseen ei millään tavalla selitetty. Totesimmekin, että laajan lähestymistapojen kirjon tuominen yhteen yrittämättä sulauttaa niitä toisiinsa – toisin kuin akateemisissa yhteyksissä yleensä, jossa oppiaineet ja koulukunnat useimmiten pysyttelevät erillään – on yksi tutkimushankkeen keskeisistä saavutuksista. Voisi myös väittää, että nimenomaan taiteellinen ja tässä tapauksessa näyttämöllinen konteksti tarjoaa mahdollisuuden erilaisten näkökulmien rinnastamiseen ja myös helpottaa niiden vastaanottamista ristiriitaisinakin puheenvuoroina.

Jälkikäteen ajatellen Braidottin kehotus nähdä kriittiset ja luovat käytännöt toisiaan tukevina ja toisilleen välttämättöminä toteutui tässä konkreettisesti siten, että näyttämöllisen kehyksen puitteissa teoreettinen esitelmä, yleisöä osallistava harjoitus, videoperformanssi ja koodin Powerpoint-demonstraatio esitettiin itsenäisinä ja samanarvoisina osatekijöinä. Perinteisesti kriittisten käytäntöjen esittelyyn käytetyt keinot ja selvemmin taidelähtöisiä tekniikoita hyödyntävät kontribuutiot rinnastettiin näyttämöesityksen kohtauksiksi. Leikkaukset niiden välillä haastoivat näkemään myös perinteiset kriittiset keinot esteettisinä valintoina, niin sanotut luovat keinot kriittisinä kannanottoina, korostivat kaikkien esityksellisten osatekijöiden hybridistä luonnetta, esitystutkimuksen ja esitys tutkimuksena metodologian moninaisia sovellusmahdollisuuksia ja havainnollistivat esitys-käsitteen monimuotoisuutta.

Kollokvion julkaisussa esitys on mukana lyhyenä käsikirjoituksena, joka esittelee esityksen rungon, sen alun ja lopun sekä kuvan ja otsikon kustakin alustuksesta. Kuvien alla on linkki jokaisen omalle sivulle RC-alustalla, joka sisältää kuvan tai videokatkelman esityksestä, ja joissakin tapauksissa koko alustustekstin tai esityksen videomateriaalin. Kukin tutkija saattoi valita miten välittää ja tallentaa oman osuutensa, ellei esim. halunnut julkaista tekstiään tässä yhteydessä. Lyhyen esitysrungon päätteeksi toteamme vielä, että keskustelussa esityksen jälkeen eräs kiinnostavimmista huomioista koski sitä, miten esityksen voima syntyi aukoista neljän hyvin erilaisen lähestymistavan välillä, joita ei millään tavalla selitetty. Kirjasimme myös edellä esitetyn huomion, että näin laajan lähestymistapojen kirjon ja niin erilaisten tulokulmien yhteiselon mahdollistaminen on eräs taiteellisen kontekstin tarjoama mahdollisuus.

Varsinainen julkaisu on suppea ja visuaalisesti painottunut, mutta antaa kuitenkin jo ensi silmäyksellä jonkinlaisen kuvan esityksestä. Periaatteessa julkaisu noudattaa Nivel-julkaisusarjan ulkomuotoa, joka toimii asianmukaisen verkkojulkaisun tapaan niin, että jokainen yksittäinen artikkeli on linkitettävissä suoraan, julkaisussa voi liikkua edestakaisin linkkien välityksellä ja sillä on myös virallinen ISBN numero. Hankaluutena on, että linkkien kautta avautuva, RC-alustalla oleva materiaali ei oikeastaan kuulu julkaisuun, sitä ei ole julkaistu tai kiinnitetty (vaikka niin toki voisi tehdä). Näin kuka tahansa voisi poistaa tiedot omalta sivultaan, tai vaikka koko sivun. Linkit pääjulkaisun ulkopuolisiin materiaaleihin ovat toki aina epävarmoja ja ne toimivat toissijaisten liitteiden tapaan.

Oma osuuteni sisältää esityksessä näytetyn videoesseen kokonaisuudessaan ja myös siihen sisältyvän tekstin transkription, joka tässä tapauksessa jää tavallaan ”piiloon” esitysrungon liitteeksi, vaikka se voisi toimia myös itsenäisenä artikkelina. Kiinnostava kysymys onkin, voisiko sen vertaisarvioida ja julkaista uudelleen vain hiukan toisessa muodossa, koska periaatteessa se on jo julkisesti saatavilla verkossa ja osa konferenssijulkaisua, vaikkei sitä olekaan teknisessä mielessä julkaistu. Vai pitäisikö minun siinä tapauksessa poistaa video ja transkriptio RC-sivulta ja korvata ne vaikkapa stillkuvilla ja referaatilla? Audiovisuaalisen esitysmateriaalin julkaiseminen pelkästään liitteenä on tietyssä mielessä eräänlaista tuhlausta.

Ja mitä tästä opimme?

Tutkimushankkeessa kysyimme mitä esityksille tapahtuu dokumentaatiossa tai kirjoittamisessa erityisesti kansainvälisessä monikielisessä kontekstissa, jossa sanat, dokumentaatiot, ja käytänteet ymmärretään eri tavoin mutta jaetaan internetin välityksellä. Molemmat esimerkkiesitykset toteutettiin kansainvälisissä konferensseissa, Britanniassa ja Suomessa, ja ne luotiin esitettäviksi englannin kielellä. Näiden esitysten perusteella kysymyksen voisikin asettaa päinvastoin: mitä kansainväliseen kontekstiin rakennetuille esityksille tapahtuu, kun ne siirretään suomalaiseen kontekstiin tai kun niitä pohditaan suomen kielellä. Näissä tapauksissa kynnyskysymykseksi nousee yhtäältä elävän näyttämötapahtuman siirtäminen dokumentaatioiksi ja julkaistavaan muotoon ja toisaalta näiden julkaisujen muovaaminen jaettavaksi verkon välityksellä.

Toisin julkaiseminen, jos monimediaista julkaisemista sellaisena pitää, voi mieltyä hankalaksi tai tarpeettomaksi silloinkin, kun siihen olisi mahdollisuus. Molemmat esitysesimerkit julkaistiin avoimesti verkossa saatavilla olevien konferenssijulkaisujen osana, eikä avoimuus tässä tapauksessa muodostunut ongelmaksi, koska esityksissä ei ollut mukana tutkimushankkeen ulkopuolisia tekijöitä. Jälkimmäinen on myös virallisen verkkojulkaisusarjan osa, ja siten ehkä helpommin löydettävissä. Molemmissa julkaisuissa tekstin osuus on keskeinen, vaikka jälkimmäinen ei ole sidottu lineaarisuuteen siten kuin ensimmäinen pdf-tiedosto, ja molemmissa audiovisuaalinen materiaali on mukana vain oheismateriaalina linkkien kautta.

Molempien esimerkkiesitysten julkaistu ja tallennettu osuus rakentuu käsikirjoituksen tai esitysrungon varaan. Ensimmäisestä esityksestä laaditussa julkaisussa dokumentaation virkaa toimittaa esityksen käsikirjoitus. Toisen esityksen julkaisussa pääpaino on suppeassa esitysrungossa, kohtausluettelossa, johon on lisätty esityskuvia ja videolinkkejä. SAR-konferenssin esityskäsikirjoitus on tarkempi ja yksityiskohtaisempi, toivon mukaan myös kirjallisena toimiva dokumentti esityksestä, jota dokumenttiaineisto RC-alustalla täydentää, mikäli lukija sen linkkien kautta löytää. Silti suppea, yksittäisin kuviin ja alustusten otsikoihin sekä muutamiin huomioihin pelkistetty CARPA-kollokvion esitysrunko on ehkä toimivampi julkaisuna, sillä se keskittyy kokonaisuuteen ja pääasioihin. Siinä tosin kiinnostava mahdollisuus avata kunkin alustuksen oma maailma linkkien avulla jää osin viitteelliseksi.

Käytettävissä olevasta dokumenttiaineistosta juontuvien erojen lisäksi emojulkaisujen erilaiset tekniset ratkaisut vaikuttivat valintoihin. Enemmän kuin erilaisista kielialueista ja asiayhteyksistä seuraavat terminologiset ongelmat, nimenomaan tekniset ratkaisut muodostuivat tässä rajoitteiksi. Paradoksaalisesti kansainvälisen taiteellisen tutkimuksen tukemiseen omistautuneen SAR-järjestön konferenssijulkaisu, järjestön, joka nimenomaan ylläpitää RC-alustaa mahdollistaakseen taiteellisen tutkimuksen monimediaisen julkaisemisen, osoittautui ”vanhanaikaisemmaksi” verkkojulkaisuksi, tukeutuessaan yksinkertaiseen pdf-tiedostoon julkaisumuotona. Sen sijaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun CARPA-kollokvion julkaisu Nivel-julkaisusarjassa oli potentiaalisesti myötämielisempi erityyppiselle toisinjulkaisemiselle mahdollistaessaan mediatiedostojen linkittämisen mm. RC-alustalta.

Covid19-pandemian aikana räjähdysmäisesti yleistyneet webinaarit ja monet verkkotapaamisia varten kehitetyt alustat ovat tuoneet uuden tason konferenssiesitysten julkaisemiseen ja tallentamiseen, kun erilaiset Zoomin, Teamsin tai vastaavan välineen avulla järjestetyt tapahtumat tallennetaan ja jaetaan enemmän tai vähemmän avoimesti verkossa. Joissakin tapauksissa kokonaisen konferenssin ohjelman voi katsella ja kuunnella jälkikäteen, osallistumatta kertaakaan reaaliajassa tapahtuvaan esittelyyn. Myös taide-esitykset ovat enenevässä määrin siirtyneet kokeilemaan verkon välityksellä tapahtuvaa jakelua. Miten tehdä asioita esityksellä? -hankkeen puitteissa ehdimme kokeilla myös, miten esiintyä pääosin verkon kautta tai jälkikäteen tapahtumaa seuraavalle yleisölle hankkeen päätöstapahtumassa ”Grande Finale”^[12] ja Hietaniemen tutkimuspaviljongissa järjestetyssä ”Epilogissa”^[13]. Niiden jäämistö on vapaasti saatavilla, joskaan ei välttämättä helposti löydettävissä verkossa. Tässä esittelemäni kaksi näyttämöesityksiksi rakennettua konferenssiesitystä tehtäisiin, tallennettaisiin ja julkaistaisiin tänä päivänä luultavasti toisin.

Näiden kokemusten perusteella ehdotan, että elämme siirtymävaihetta, jossa konferenssien järjestäjät, kausijulkaisujen toimittajat ja muut akateemiset tahot auliisti tarjoavat tekijöille ja tutkijoille mahdollisuuden monimuotoisiin ja siten myös taiteellisiin tai esityksellisiin kontribuutioihin, jopa kannustavat niihin. Julkaisemisen käytännöt laahaavat kuitenkin vielä jäljessä, eivätkä välttämättä tue tällaisten kontribuutioiden jakamista, tallentamista, julkaisemista ja arkistoimista muuten kuin jonkinlaisten oheismateriaalien tai liitteiden muodossa, vaikka verkkojulkaisut sen mahdollistaisivatkin. Myös vertaisarvioijien ja muiden lukijoiden tottumus vastaanottaa eri muodoissa julkaistuja tutkimustuloksia vaikuttaa tekijöiden ja julkaisutahojen valintoihin. Kokonaan oma lukunsa ovat tietysti pääosin paperisina julkaistut perinteiset kausijulkaisut, jotka eivät mahdollista audiovisuaalista aineistoa edes liitteinä.

Selviä muutoksen merkkejä on silti ollut näkyvissä jo vähintään kymmenen vuoden ajan. Yhtäältä on kehitetty nimenomaan taiteellisen tutkimuksen julkaisemiseen suunniteltuja verkkoalustoja kuten edellä mainittu Research Catalogue, ja sen varaan rakentuvia vertaisarvioituja kausijulkaisuja, kuten yllä esitelty Suomessa julkaistu Ruukku, kansainvälinen JAR – Journal for Artistic Research ja norjalais-ruotsalaisena yhteistyönä julkaistu VIS. Toisaalta audiovisuaaliset muodot valtaavat alaa myös perinteisiin alustoihin turvautuvien, esityksiin keskittyvien akateemisten verkkojulkaisujen parissa, kuten yllä mainittu amerikkalainen PARtake – The Journal for Performance as Research, kanadalainen Performance Matters, brittiläinen BST (Body Space Technology) ja esitystutkimukseen keskittynyt GPS (Global Performance Studies), vain joitakin myös esityksiin painottuneita verkkojulkaisuja mainitakseni. On jopa perustettu yksinomaan videomuotoisiin artikkeleihin keskittyviä julkaisuja kuten JER – Journal for Embodied Research, joka käyttää videota dokumentointi- ja julkaisuvälineenä, eikä silti keskity video- tai mediataiteeseen tai elokuvaan, vaan ruumiillisten esityskäytäntöjen havainnollistamiseen. Oma kiinnostuksen kohteeni on nimenomaan videoessee, sillä se mahdollistaa taiteellisen praktiikan ja akateemisen artikkelin yhdistämisen tai niiden hybridimuodot (Arsenjuk 2016). Myös esitysten havainnollistamisessa videolla on toki ansionsa, vaikkei siltä pidä odottaa mitään täydellistä dokumenttia (Piccini & Rye 2009). Vaikuttaa kuitenkin siltä, että erilaiset äänitallenteet ja podcastit sekä ”audiopapers” -tyyppiset julkaisut ovat saavuttamassa yhä suuremman suosion kiireisten, monta asiaa samalla kertaa tekevien lukijoiden ja kuuntelijoiden keskuudessa. Miten esitysten julkaiseminen ”toisin” – joko fyysisesti tai digitaalisesti monimediaisessa, jollakin tapaa tallennettavassa ja toivon mukaan myös avoimesti saatavilla olevassa muodossa – tulevaisuudessa kehittyy, ottaen huomioon ilmastokriisin ja planeetan resurssien rajallisuuden asettamat haasteet, onkin sitten jo toinen kysymys.

Liitteet

Liite 1. (tiivistelmä SAR-konferenssin “book of abstracts” tiedostossa ja julkaisutekstin alussa)

Pilvi Porkola, Annette Arlander, Tero Nauha and Hanna Järvinen

Regurgitated Perspectives // PERFORMANCE

The performance in four parts is based on different aspects dealing with the question of anthropophagy, necropolitics, sympoiesis and utopian knowledge, where we create a space to think and play with critical approaches to artistic research:

1. Regurgitated voices, images (Video & Theremin);
2. The Wake: Speeches;
3. A body and Concepts;
4. A Hymn.

Antropophagy, perspectivism, and necropolitics: The possible alternatives to questioning colonialism and racism in performance practice. We ask what criticism of epistemological violence in colonialist discourses has to give to artistic practice in general? Can we consume heterogeneous influences without hierarchical positions, i.e. in the antropophagic sense, without resulting in cultural appropriation? The ‘objective’ spectator or the philosopher wondering about the artwork both work post factum, like participants in a dissection or a wake — is this not an indication of necropower in art, to use Achille Mbembe’s definition of saving the people from themselves?

Sympoiesis and regurgitation: If honeybees produce honey by a process of regurgitation, could chewing one’s cud as an artist produce something equally valuable? Reflexivity and repetition in artistic research are explored by revisiting Day and Night of the Dog and Year of the Dog, from the video series, Animal Years (2003-2014), based on repeated visits to the same site. Here excerpts are remixed to be part of the performance.

Utopian aspect of artistic research? There has always been an aspect of utopian in feminist theory of knowledge. It means, for example, that when you write history on unknown or ambivalent things based on incomplete archives, one needs to imagine and conceive relations between things (Hemmings 2018). How about the utopian aspect of artistic research, is artistic research always ‘utopian knowledge’?

Here utopian thinking is demonstrated by using event scores. The history of event scores can also be seen as a form for utopian thinking, for example in Yoko Ono’s (1970) scores there is clearly an utopian element when asking one to do something that is more or less impossible.

Liite 2. (tiivistelmä CARPA 6 -konferenssin verkkosivuilla ja julkaisutekstin alussa)

The research project How to do things with performance? examines the transformative potential of performance in a practical and experimental manner, from an aesthetic (Järvinen), social (Porkola), critical (Nauha), and environmental (Arlander) perspective. The lecture performance presented at CARPA6 consisted of four talks with brief comments, including a participatory dance event or office disco, and a quartette or sound performance. The questions explored include the following:

Is what makes performance performance an aesthetic quality and if so, what differentiates it from the not-aesthetic?

How do public space and private space overlap and intersect in the context of an institution, like an office? How to perform “the office”?”

How do practices, institutions, and potentialities correlate futures? By building bridges between traditions and futures, what do we reclaim for our use?

Could expanding the idea of who or what performs assist in decolonizing our relationship to the environment, to everything else around us? 

Esimerkit

Arlander, Annette; Järvinen, Hanna; Nauha,Tero & Porkola, Pilvi (2018a) Regurgitated Perspectives – Performance. Teoksessa Geoff Cox, Hannah Drayson, Azadeh Fatehrad, Allister Gall, Laura Hopes, Anya Lewin & Andrew Prior (toim.) Proceedings of the 9th SAR international conference on artistic research, University of Plymouth, 11.–13.4.2018. 299–311. https://www.researchcatalogue.net/view/512748/512749.

Arlander, Annette; Järvinen, Hanna; Nauha, Tero & Porkola Pilvi (2020) HTDTWP presents: The transformative potential of performance in Leena Rouhiainen (toim.) Proceedings of CARPA 6 artistic research performs and transforms: Bridging practices, contexts, traditions & futures. Nivel 13. https://nivel.teak.fi/carpa6/annette-arlander-hanna-jarvinen-tero-nauha-and-pilvi-porkola-htdtwp-presents-the-transformative-potential-of-performance/.

Lähteet

Allegue, Ludivine, Jones, Simon, Kershaw, Baz & Piccin, Angela (toim.) (2009) Practice-as-research in performance and screen. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Arlander, Annette, Barton, Bruce, Dreyer-Lude, Melanie & Spatz, Ben (toim.) (2018) Performance as research: Knowledge, methods, impact. Lontoo & New York: Routledge.

Arlander, Annette & Elo, Mika (2017) Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen. Tiede ja Edistys 4, 335–346.

Arlander, Annette, Erkkilä, Helena; Riikonen, Taina & Saarikoski, Helena (toim.) (2015) Esitystutkimus. Helsinki: Partuuna.

Arlander, Annette, Järvinen, Hanna, Nauha, Tero & Porkola, Pilvi (2019) How do we do things with performance? Ruukku – Studies in Artistic Research #11 How to do things with performance. http://ruukku-journal.fi/fi/issues/11.

Arlander, Annette, Järvinen, Hanna, Nauha, Tero & Porkola, Pilvi (2018b) How to do things with performance in relation to what is given? Ruukku - Studies in Artistic Research #8 Voices http://ruukku-journal.fi/fi/issues/8

Arsenjuk, Luca (2016) “To speak, to hold, to live by the image”. Notes in the margins of the New Videographic Tendency. Teoksessa Elizabeth A. Papazian & Caroline Eades (toim.) The essay film. Dialogue, politics, utopia. Lontoo & New York: Wallflower Press, 275–299.

Auslander, Philip (2006) The performativity of performance documentation. Performing Arts Journal 28:3, 1–10. 

Austin, J. L. (1999/1962) How to do things with words. Cambridge, MA: Harvard UP.

Austin, J.L. (2016) Näin tehdään sanoilla. Harvardissa 1955 pidetyt William James -luennot. Suom. Risto Koskensilta. Tampere: niin & näin.

Barad, Karen (2003) Posthumanist performativity. Toward an understanding of how matter comes to matter. Signs 28:3, 801–831.

Barad, Karen (2007) Meeting the universe halfway. Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. Durham & Lontoo: Duke UP.

Barone, Tom & Eisner, Elliot W. (2011) Arts Based Research. Sage Publications Inc.

Bolt, Barbara (2008) A performative paradigm for the creative arts? Working Papers in Art and Design 5.

Bolt, Barbara (2016) Artistic research. A performative paradigm? PARSE Journal 3, 129–142.

Braidotti, Rosi (2013) The posthuman. Cambridge: Polity Press.

Braidotti, Rosi (2019) Posthuman knowledge. Cambridge: Polity Press.

BST, Body Space Technology https://www.bstjournal.com.

Butler, Judith (1990) Gender trouble. Feminism and the subversion of identity. New York: Routledge.

Butler, Judith (1993) Bodies that matter. On the discursive limits of "sex".  Lontoo & New York: Routledge.

Cull, Laura (2014) Performance philosophy – Staging a new field. Teoksessa Laura Cull & Alica Lagay (toim.) Encounters in performance philosophy. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan, 15–38.

Elo, Mika (2021) Towards academic publishing in medias res. Comunicazioni sociali 1, 20–28.

GPS, Global Performance Studies https://gps.psi-web.org

Hemmings, Clare (2018) Considering Emma Goldman. Feminist Political Ambivalence and Imaginative Archive. Durham and London: Duke University Press.

JAR, Journal for Artistic Research https://www.jar-online.net

JER, Journal for Embodied Research https://jer.openlibhums.org

Kantonen, Pekka (2021) Taiteellisen tutkimuksen näkökulma vaikuttavuuteen ja etiikkaan Baltic Circlen Vaikuttamisen festivaalissa. Teoksessa Lea Kantonen & Sari Karttunen (toim.) Yhteisötaiteen etiikka. Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Kokos julkaisuja 10, 319–348.

Kershaw, Baz & Nicholson, Helen (toim.) (2011) Research methods in theatre and performance. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Maoilearca, John Ó (2015) All thoughts are equal. Laruelle and nonhuman philosophy. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Maoilearca, John Ó (2019) Kuinka tehdään epätavanomaisia ajatuksia. Francois Laruellen epäfilosofian esittely. Teoksessa Nauha, Tero, Arlander, Annette, Järvinen, Hanna & Porkola, Pilvi (toim.) Performanssifilosofiaa. Esitysten, esiintymisten ja performanssien filosofiasta performanssiajatteluun. Nivel 12. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu https://nivel.teak.fi/performanssifilosofiaa/

McNiff, Shaun (1998) Art-based research. London & Philadeplhia: Jessica Kingsley Publishers.

Meetings with Remarkable and Unremarkable Trees https://www.researchcatalogue.net/view/761326/761327

Nelson, Robin (toim.) (2013) Practice as research in the arts. Principles, protocols, pedagogies, resistances. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

PARtake. The Journal of Performance as Research https://www.partakejournal.org

Performance Matters https://www.performancematters-thejournal.com/index.php/pm

Performing with plants https://www.researchcatalogue.net/view/316550/316551

Piccini, Angela & Rye, Caroline (2009) Of fevered archives and the quest for total documentation. Teoksessa Ludivine Allegue, Simon Jones, Baz Kershaw and Angela Piccini (toim.) Practice-as-research in performance and screen. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 34–49.

Riley, Shannon Rose & Hunter, Lynette (toim.) (2009) Mapping landscapes for performance as research. Scholarly acts and creative cartographies. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Ruukku. Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu  http://ruukku-journal.fi

Schechner, Richard (2006) Performance studies. An introduction, 2nd ed. Lontoo & New York: Routledge.

Scheer, Edward (2014) How to do things with performance art. Performance research. A Journal of the Performing Arts 19:6, 90–98.

Schwab, Michael (2014) Expositions in the research catalogue. Teoksessa Henk Borgdorff & Michael Schwab (toim.) The exposition of artistic research. Publishing art in academia.  Leiden: Leiden University Press, 92–104.

Smith, Hazel & Dean, Roger T. (toim.) (2009) Practice-led research, research-led practice in the creative arts. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Spatz, Ben (2017) What do we document? Dense video and the epistomology of practice. Teoksessa Toni Sant (toim.) Documenting performance. The context and processes of digital curation and archiving. Lontoo, Oxford, New York, New Delhi, Sydney: Bloomsbury, 241–251.

University of Massachusetts Lowell. Arts based research https://libguides.uml.edu/ABR/overview

VIS. Nordic Journal for Artistic Research https://www.en.visjournal.nu

Von Hantelmann, Dorothea (2010) How to do things with art. Zürich: JRP Ringier.

Viitteet

[1] Nimenomaan taidelähtöisestä tutkimuksesta (arts-based research) kiinnostunut löytää havainnollisen genealogian University of Massachusetts Lowell’in sivuilta https://libguides.uml.edu/ABR/overview

[2] Esimerkiksi hankkeissa Performing with Plants ja Meetings with Remarkable and Unremarkable Trees.

[3] Ruukun numeroon 11 valikoitui vertaisarviointiprosessin jälkeen kymmenen monimediaista tutkimusartikkelia eli ekspositiota, niiden joukossa toimittajien omat neljä. Aihepiirit tai taustalla vaikuttavat oppiaineet vaihtelivat musiikista näyttämöfiktioon ja historiasta antropologiaan. http://ruukku-journal.fi/fi/issues/11

[4] Katso Ruukun esittely http://ruukku-journal.fi/presentation

[5] SAR (Society for Artistic Research) kansainvälisen järjestön esittely https://societyforartisticresearch.org

[6] ARTISTIC RESEARCH WILL EAT ITSELF The 9th SAR International Conference on Artistic Research University of Plymouth, 11.4.–13.4.2018. Organisoijat: Geoff Cox, Hannah Drayson, Azadeh Fatehrad, Allister Gall, Laura Hopes, Anya Lewin & Andrew Prior.

[7] SAR-konferenssin verkkosivut http://www.sarconference2018.org

[8] Tekstiin on jäänyt harmillinen painovirhe, ylimääräinen Documentation of Do ennen otsikkoa Documentation. (Arlander, Järvinen, Nauha & Porkola 2018, 310). Linkki HTDTWP- hankkeen sivulle kuitenkin toimii: https://www.researchcatalogue.net/view/281037/281038/3516/1221

[9] CARPA-sivusto https://www.uniarts.fi/en/colloquium-on-artistic-research-in-the-performing-arts-carpa

[10] Nivel-julkaisusarja https://nivel.teak.fi

[11] “How does artistic research in the performing arts create interfaces between, interlink and challenge different themes, practices, media, conventions, disciplines and contexts that inform its generation and expression? What kinds of creative interstices are generated? How do these processes change specific performing arts such as dance, theatre, performance and live art? What does artistic research do to the performing arts, how does it transform them? What kinds of futures is artistic research in the performing arts generating?” https://web.uniarts.fi/carpa/sites.uniarts.fi/web/carpa/carpa6.html (katso kohta vision statement)

[12] Grand Finale https://www.uniarts.fi/en/events/online-event-how-to-do-things-with-performance-grande-finale/

[13] Epilogi https://www.uniarts.fi/en/events/how-to-do-things-with-performance-epilogue/

Tekijä

Annette Arlander, DA, on taiteilija, tutkija ja opettaja, tällä hetkellä vieraileva tutkija Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, kiinnostuksen kohteenaan taiteellinen tutkimus, esitys tutkimuksena ja ympäristö, erityisesti puut. Katso esim. Performing and Thinking with Trees, Art theoretical writings from the Academy of Fine Art 15, University of the Arts Helsinki 2022 (https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7666). 

Muita julkaisuja: https://annettearlander.com 

ORCID: 0000-0002-9752-8850