Mari Mäkiranta & Vesa Puuronen

Tekstimme käsittelee pohjoisia vesistöjä, Lapin kaivosteollisuutta ja toteuttamaamme taideaktivismia. Taideaktivismimme sisältää kaivosten vaikutusalueilta keräämiämme maa- ja vesinäytteitä, performanssejamme jokiluonnossa ja niiden dokumentaatioita. Sijoitamme taideaktivismimme nykytaiteen kenttään ja kehystämme sen kaivosteollisuutta käsittelevillä historiallisilla ja yhteiskunnallisilla keskusteluilla, kolonialismikritiikillä ja kulttuurisella ekofeminismillä. Lähestymistapojamme yhdistää episteeminen tottelemattomuus: kriittinen ymmärrys ja irtiotto luonnonvarapoliittisista ja -taloudellisista kehyksistä, joihin maaperän rikkauksia sisältävät luontoalueet pohjoisessa liitetään. Positiomme valkoisina, akateemisesti koulutettuina ja kolonialistisesta järjestelmästä hyötyvinä valtaväestön edustajina sekä syrjäisen kaivosteollisuuden kolonialisoiman alueen asukkaina mahdollistaa ristiriitaisen ja kriittisen näkökulman. Esitämme argumentaatiotamme osin valokuva- ja videotaiteena. Ydinkysymyksemme on, millaisia toisin tietämisen ja esittämisen tapoja ja historiallisia yhteyksiä kaivosteollisuutta käsittelevään taideaktivismiimme liittyy.

Avainsanat: taideaktivismi, kaivosteollisuus, Lappi, jälkikolonialismi, ekofeminismi

Tunnen viileän veden ja joen virran kumisaappaideni läpi. Nojaan alas, upotan käteni veteen, nostan näytepullon ylös. Vesi näyttää valoa vasten kellertävältä. Siinä ei liiku mitään eliöperäistä. Voiko vesi kuolla? Millä tavoin voimme suhtautua kuolleeseen veteen, kun bakteerien ja mikrobien toiminta on olennainen osa elämää ylläpitäviä voimia ja hengissä pysymistä? 14.7.2021, Seurujoki (ote tutkimuspäiväkirjasta)

Yllä oleva ote on tutkimuspäiväkirjastamme, joka liittyy pohjoisiin vesistöihin, Lapin kaivosteollisuuteen ja kesällä 2021 toteuttamaamme taideaktivismiin. Taideaktivismimme sisältää kaivosten vaikutusalueelta keräämiämme maa- ja vesinäytteitä, jokiluonnossa toteuttamiamme performansseja ja niiden dokumentaatioita. Luontoympäristössä toteuttamiamme performansseja kuvaa hidas luonnon äärelle asettuminen, paikoin vaikeakulkuisessa jokiluonnossa viipyily ja kokemuksellisen tiedon kartuttaminen. Video- ja valokuvadokumentaatiot tekevät ajamaamme asiaa näkyviksi muille ja ovat osa ruumiillisia tiedon tuottamisen ja esittämisen tapojamme. Teoksemme ovat olleet esillä Maamme rikkaudet -tapahtumassa, joka oli ensimmäinen kriittinen kaivospäivä Suomessa, Rovaniemellä 2.–3.9.2022. Teoksemme ovat olleet esillä myös ArsKärsämäellä, Vuotta nuorempi taiteilija -ryhmänäyttelyssä 16.6.–30.7.2023. Teokset tulevat esille myös Suomen valokuvataiteen museon ja Valokuvataiteilijoiden liiton juryttämään näyttelyyn Studio Hippolyteen, Helsinkiin syyskuussa 2025.^[1]

Taideaktivismiin liittyy poliittisia pyrkimyksiä – niin myös meidän tapauksessamme. Taideaktivismimme tavoitteena on tuoda esiin kaivosteollisuuden aiheuttamia uhkia pohjoiselle elinympäristöllemme, herättää keskustelua ja edistää yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksia (ks. Kester 1998; Sederholm 2000). Taideaktivismista puhuttaessa esiin nousee tämän tästä kysymys taiteen alistamisesta poliittisille pyrkimyksille. Taideaktivismin yhteiskunnallinen voima liittyy kuitenkin taiteen ja politiikan hierarkioiden purkamiseen sekä taiteen ja politiikan sidoksen mahdollistamiin poleemisiin, poeettisiin ja utooppisiin merkityksiin. Keskeistä on radikaalin toisinajattelemisen ja hitaiden, epävarmojen muutosten mahdollisuus.

Taideaktivistit altistavat itsensä paikoin järjenvastaiseksi miellettyyn toimintaan, kuten kahdenkymmenenviiden kilometrin kävelyyn kaivokselta lähtevän, jätettä laskevan purkuputken päällä. Tämänkaltaiset ”järjenvastaiset” performanssit paljastavat valtahierarkioita, kiinnittävät huomion yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja tuottavat kriittisiä näkökulmia todellisuuteen. Shokeeraavuus tai provokaatio liitetään usein taideaktivismiin. Meidän tapauksessamme kyse on shokeeraavuutta enemmän luonnonympäristön lähestymisestä myötäelävästi. Keskitymme hitaisiin rituaaleihin vesien ja maan äärellä sekä sitoudumme pitkäaikaiseen työskentelyyn ja yhteistyöhön eri asiantuntijoiden, yhteisöjen ja aktivistien kanssa.

Kehystämme aktivismimme kaivosteollisuutta käsittelevillä historiallisilla ja yhteiskunnallisilla keskusteluilla, kolonialismin kritiikillä (Go 2013; Sousa Santos 2007; 2014; Quijano 2007) ja kulttuurisen ekofeminismin (Merchant 1996; 2005; Johansson 2005; Mellor 1997) ajatuksilla. Kolonialismin kritiikin ja kulttuurisen ekofeminismin yhdistävä lähtökohta on episteeminen tottelemattomuus. Tämä tarkoittaa yhtäältä kriittistä ymmärrystä ja irtiottoa luonnonvarapoliittisista ja -taloudellisista kehyksistä, joihin maaperän rikkauksia sisältävät luontoalueet pohjoisessa – ja koko Suomessa – usein liitetään. Toisaalta kyse on etäisyydenotosta akateemiseen koulutukseemme sisältyneistä tiedon tuottamisen tavoista. Positiomme valkoisina, akateemisesti koulutettuina ja kolonialistisesta järjestelmästä hyötyvinä valtaväestön edustajina sekä kaivos- ja energiateollisuuden kolonialisoiman alueen asukkaina synnyttää ristiriitaisen ja potentiaalisesti kriittisen epistemologisen horisontin.

Edustamiemme oppialojen, sosiologian ja taiteellisen tutkimuksen näkökulmista yhteistyömme tuottaa vuoropuhelua tieteellisen ja taiteellisen tiedon tuottamisen tavoista. Työskentelymme aikana olemme pohtineet kysymyksiä siitä, miten vakiintuneet humanististen yhteiskuntatieteiden metodit rajaavat, ohjaavat ja rajoittavat puhe- ja esittämistapojamme. Ruumiillisesti elettynä ja koettuna kaivosalueiden laajuus ja jätteitä laskevien purkuputkien uhkaamat alueet ovat tulleet tutuiksi. Kun olemme ottaneet näytteitä laajalta alueelta, myös ongelman mittakaava on havainnollistunut. Teoreettiset, käsitteelliset ja maailman materiaalisuuden huomioivat lähestymistapamme ovat paikoin erilaisia ja täydentävät toisiaan. Episteemisen tottelemattomuuden lisäksi toinen taideaktivismiamme yhdistävä tekijä on kriittinen tiedonmuodostus. Kolonialistisen tiedontuottamisen ja kolonialismin kritiikki sekä luonnon ymmärtäminen kulttuurisen ekofeminismin ja hydrofeminismin näkökulmista yhdistyy työskentelyssämme ja saa rinnalleen visuaalisia esityksiä, jokiluonnossa toteutettuja ruumiillisia performansseja, rituaaleja ja kokeiluja (valokuvateos 4).

Maan ja veden ääret tarjoavat työskentelyllemme osuvan metaforan. Märkä, vettynyt maa, joen pohjamuta ja vesi vaihtavat alati muotoaan eivätkä taivu selkeisiin, perinteisempien tutkimustapojen mukaiseen tiedon tuottamiseen. Veden ja maa-aineksen kanssa työskentely on myös sotkuista ja luovaa. Anastasia Khodyrevan ja Elina A. Suoyrjön (2021) tavoin voisimme sanoa, että vesi haastaa metodologista mielikuvitustamme. Maahan, veteen, sosiologiseen ja taiteelliseen tutkimukseen paikantuva yhteistyömme on avartanut näkemystämme siitä, miten ja mistä näkökulmista tieteen ja taiteen nimissä on uskottavaa ja luotettavaa puhua. Yhteistyömme on tarkoittanut myös omien toimintatapojemme kriittistä tarkastelua ja itsereflektiota suhteessa mekaanisen luontokuvan haastamiseen ja tieteellisen tiedon esittämisen konventioihin.

Lähestymme luontoa aktiivisena toimijana sen sijaan, että ymmärtäisimme sen passiivisena tutkimuksen kohteena ja läpeensä hyödynnettävänä (ks. esim. Merchant 1996). Yhteistyömme on tarkoittanut myös ympäristöämme uhkaavien, usein näkymättömien ongelmien näkyväksi tekemistä. Olemme tulkinneet asiantuntijoiden kanssa satelliittikuvia, paikantaneet kaivospölylaskeumia maastossa paikallisten ihmisten kanssa ja tehneet ilmiötä näkyväksi tuhkaperformansseilla. Myös luontokäsityksemme on muuttunut, kun olemme kävelleet soilla, keränneet vesinäytteitä joista, kahlanneet rantoja ja kaivaneet näytteitä mudasta ja maaperästä, jota kaivosteollisuus on turmellut. Ekofeministisessä ajattelussamme on yhtymäkohtia hydrofeminismiin (ks. Neimanis 2017). Ajattelu maan ja veden kanssa, hydrofeministisesti, on innoittanut meitä pohtimaan luontoon liittyviä piiloisia ja näkymättömiä ainesosia, kuten veden jätepitoisuuksia. Nämä veden pinnan alle kätkeytyvät ainesosat ovat näkymättömyydestään huolimatta vaikuttavia ja läsnä olevia materiaalisia toimijoita. Ne ylläpitävät hallitsevia olosuhteita mutta niiden paljastamisella voidaan myös horjuttaa järjestelmiä (mt.; Khodyrevan & Suoyrjö 2021).

Taideaktivismiamme kehystää luontokokemuksemme mutta myös lukemamme teoria. Kolonialismin kritiikki ja kulttuurinen ekofeminismi, joista ammennamme aineksia ajatteluumme, muistuttaa monilta osin taiteen- ja kulttuurintutkimuksessa vilkkaina käyviä ’uus’materialistisia ja posthumanistisia keskusteluja ei-inhimillisen luonnon toimijuuksista, ihmiskeskeisen ajattelutavan haastamisesta ja toisenlaisista, ruumiillisuutta, affektiivisuutta ja materiaalisuutta korostavista lähestymistavoista (Barrett & Bolt 2012; Grosz 2006; Kontturi 2012). Ekofeminismillä on selkeä yhteys sekä posthumanistiseen että hydrofeministiseen ajatteluun erityisesti siinä mielessä, että inhimillisen olemassaolon mahdollistaa ainoastaan yhteys ja suhteet muihin ja toislajisiin. Hydrofeminismissä vesi on kaikkea elämää ylläpitävä ja yhdistävä elementti (Khodyrevan & Suoyrjö 2021; Neimanis 2017). Vesi liittyy myös eettis-poliittiseen lähestymistapaan: se kutsuu pohtimaan vastuullisuuttamme ja osallisuuttamme maapallon ja vesistöjen tilasta.

Esitämme osan argumentaatiostamme valokuva- ja videoteoksina: tarkastelumme sisältää kolme videoteista (videoteokset 1–3) ja neljä valokuvateosta (valokuvateokset 1, 2, 3 ja 4). Ekokriittistä feminististä tutkimusta tehneen Verena Conleyn (1997) ajattelua laventaen näemme, että luonto- ja ympäristöliikkeet, luonnontieteellinen tieto ja taideteot voivat esittää tietoa tavalla, jossa luontoa alistava historia ja nykytilanne tulevat näkyviksi. Tuotettu tieto on osittain luonnontieteellisiin tosiasioihin, kuten keräämiemme maa- ja vesinäytteiden sisältämien ainesosien analyysiin, perustuvaa. Paikoin tietämisemme liittyy ruumiillisiin taidetekoihin, kuten kävelyperformanssiin purkuputken päällä, suojapuvuissa, hien ja pölyn, raskaiden askeleiden ja rinnassa tykyttävän sydämen lyöntien kehystäessä kokemustamme.

Nykytaiteessa ja taiteellisen tutkimuksen kentillä tutkimustietoa voi esittää symbolisessa, moniaistisessa ja monitasoisessa muodossa (Huhmarniemi 2016). Nykytaide voi nostaa esiin esimerkiksi sellaisia näkökulmia, joilla maan- ja luonnonvarojen käyttöä ja suojelua perustellaan. Taideprojektit voivat myös avata vuorovaikutusta ja kriittistä ymmärrystä suhteessa pohjoisen ympäristökonflikteihin (mt.). Useat lappilaiset nykytaiteilijat ovat keskittyneet taiteessaan ympäristöpoliittiseen ja aktivistiseen taiteeseen. Kuvataiteilija Kaija Kiuru (Kiuru & Helle 2021) on käsitellyt teoksissaan malminetsintälupia Natura-alueelle kuuluvalla Viiankiaavalla. Media- ja valokuvataitelijat Matti Aikio ja Joan Nango ovat käsitelleet teoksissaan kriittisesti muun kaivosyhtiöiden markkinointivideoita (Hautala-Hirvioja 2014; Huhmarniemi 2016). Vuoden 2023 Helsinki Biennaalissa esillä olleessa teoksessa Aikiota kiinnosti modernin länsimaisen yhteiskunnan ja alkuperäiskansojen luonnonvarojen käytön välillä vallitseva konflikti ja toisistaan radikaalisti poikkeavat luontosuhteet. Ruotsin Kalakiin syntyi kesällä 2013 eri alojen taiteilijoista koostuva leiri, jossa taiteilijat vastustivat rautamalmikaivoksen harjoittamia koeporauksia. Kuvataitelija Marja Helander on käsitellyt teoksissaan kaivosten tuhoamaa arktista maisemaa sekä kaivosten vaikutusta saamelaisalueella. Suohpanterror-taiteilijakollektiivi ja taideaktivistiryhmä on puolestaan julkaisut julistesarjan, joka käsittelee kaivosteollisuuden tuottamia sosiaalisia ja ympäristöongelmia ja aggressiivista leviämistä eri puolilla Pohjoiskalottia. (Huhmarniemi 2016; Suohpanterror 2015.) Monet lappilaiset nykytaiteilijat ovat keskittyneet taiteessaan ympäristöpoliittiseen ja aktivistiseen, eritoten kaivosteollisuutta kriittisesti kommentoivaan taiteeseen. Rovaniemen taidemuseossa avattiin keväällä 2024 Shifting Ground – Muuttuva maa -näyttely, jossa joukko lappilaisia ja pohjoiskanadalaisia taiteilijoita käsitteli kaivosteollisuuden haittoja arktisille ympäristöille, paikallisväestölle ja alkuperäiskansoille. Avajaisissa nähtiin Maria Huhmarniemen ja Tommi Kyläjoen kaivoskriittinen performanssi. Myös toinen meistä oli mukana Shifting Ground -ryhmänäyttelyssä yhtenä taiteilijoista.

Taideaktivismiin, pohjoisuuteen ja luonnonvaroihin liittyvät keskustelut ja argumentoinnin keinot ovat Lapissa monitahoisia ja sisältävät sekä kaivosten vastustusta että kannatusta. Paikallisilla tasoilla kaivosteollisuuden hankkeille löytyy Lapissa siis sekä vastustajia että kannattajia. (Valkonen 2003; Suopajärvi 2015). Näkökulmamme pohjoisen luonnonvarojen käyttöön ja luonnon taloudelliseen hyödyntämiseen, on kriittinen. Kysymme, millaisia toisin tietämisen ja esittämisen tapoja ja historiallisia yhteyksiä kaivosteollisuutta käsittelevään taideaktivismiimme liittyy.

Ounasjoki, Seurujoki, Loukinen ja Kitinen

On heinäkuun puoliväli vuonna 2021. Olemme matkanneet Rovaniemeltä pohjoiseen, kohti Kittilää ja Sodankylää. Kolmipäiväisen matkamme tarkoituksena on ottaa maa- ja vesinäytteitä Ounasjoesta, Seurujoesta, Loukisesta ja Kitisestä, joihin Kittilän kultakaivos ja Kevitsan metallikaivokset johtavat osan jätevesistään rakentamiaan purkuputkia pitkin. Pohjoinen jokiluonto ympärillämme on mykistävän kaunis ja hiljainen. Kylien raiteilla kulkee siellä täällä ihmisiä ja useat näytteenottopaikat sijaitsevat mökkien ja talojen lähettyvillä sekä matkailun ja poronhoidon vaikutusalueella. Koska tarkoituksenamme on selvittää kaivosten laskemien jätevesien vaikutusta jokien vedenlaatuun, emme voi välttyä epämiellyttäviltä ajatuksilta. Postikorttimaisen tunturi-, vaara-, suo- ja jokiluonnon pinnan ­­­­­alla, maaperän sydämessä ja maan suonissa tihkuu ympäristölle haitallisia myrkkyjä.

Etenemme systemaattisesti. Otamme ensimmäiset näytteet Ounasjoesta Kittilän kirkonkylän eteläpuolelta saadaksemme selville, näkyvätkö Kittilän kultakaivoksen laskemien jätevesien vaikutukset lähellä Levin matkailukeskusta ja Kittilän kylän uimarantaa. Seuraavaksi otamme näytteitä Loukisesta purkuputken ala- ja yläpuolelta. Kultakaivoksen jätevesiä lasketaan nykyään juuri Loukiseen. Loukisen jälkeen matkaamme Seurujoelle, johon kaivos laski jätevesiään aiemmin. Kittilän kultakaivos sijaitsee noin viidenkymmenen kilometrin päässä Kittilän keskustasta lähellä Kiistalan kylää. Leville on kaivoksesta linnuntietä noin 30 kilometriä.

Kevitsan kupari- ja nikkelikaivos sijaitsee Sodankylän kunnassa, hiukan yli 3o kilometriä kirkonkylästä pohjoiseen. Kaivos rajoittuu Natura 2000-alueeseen, joka suojelee EU:n lintu- ja luontodirektiivissä mainittujen eliölajien elinympäristöjä ja luontotyyppejä. Ympäristö- ja taideaktivistit Kaija Kiuru ja Timo Helle (2022, 42) viittaavat Gustaf Aadolf Anderssonin tutkimukseen, jonka mukaan Kevitsa on todennäköisesti saanut nimensä peuravaadinta tarkoittavasta sanasta. Nimen inarinsaamelainen muoto on Kiävááš. Kaivoksen välittömässä läheisyydessä on Kevitsavaara. Kevitsa, Kiävááš on vanha keminsaamelainen seita. (Mt.) Kevitsassa yhdistyy näin ollen moninkertainen kolonialismi. Ensin maa on viety saamelaisilta, sitten se on tarjottu monikansallisen kaivosyhtiön hyödynnettäväksi. Lisäksi kaivoksesta kulkeutuva jäte ja haitta-aineet liikkuvat myös luonnonsuojelualueen rajojen yli.

Otamme näytteitä myös Kemijoen sivujoesta Kitisestä, joka virtaa Sodankylän kirkonkylän läpi ja yhtyy Kemijokeen Pelkosenniemellä. Näytteiden ottopaikat ovat Vajukosken yläpuolella puhtaan veden alueella, Vajukosken altaassa, johon Kevitsan kaivoksen jätevesien purkuputki laskee jätevesiä ja purkuputken alapuolella Kelukoskella ja Matarakoskella. Sodankylän kaivosalue on kaikkiaan hiukan yli 14 neliökilometriä eli noin 14 000 hehtaaria, josta suurin osa on kaivoksen sivukiven läjitysalueita. Sinistä taivasta vasten kaivoksesta ylös myllätty maa-aines muistuttaa tuntureita, tasalakisia ja puuttomia, joskin elottomia kasoja. Yhtäällä maisema on postikorttimaisen kaunis, toisaalla maan pinnan halkovat kaivosjätekasat ja maan alla kulkevat jätevesien purkuputket. (Valokuvateos 2.)

Feministinen tieteentutkija Donna Haraway (2008) muistuttaa, että luonnontieteelliset tutkimuskohteet, kuten maa- ja vesinäytteet ovat passiivisten tutkimuskohteiden sijaan mahdollisia ymmärtää aktiivisina toimijoina ja neuvottelukumppaneina. Näytteiden ottamisen sijaan voisimmekin puhua maan ja veden hoivasta. Maa ja vesi hoivaavat meitä luonnossa kulkiessamme, samoin kuin me hoivaamme niitä, kiikutamme huolellisesti purkittamiamme näytteitä laboratorioon ja kunnioitamme luonnontilaa kantamalla näytepulloja rituaalinomaisesti (videoteos 2; valokuvateos 1). Jokiluonnossa liikkuessamme kurottaudumme kohti ihmisen ja ei-ihmisen, luonnon ja kulttuurin sekä subjektin ja objektin välistä riippuvuutta. Luonto ei ole passiivinen tutkimuskohde, joka odottaa tutkijan, aktivistin tai kaivostyöntekijän panosta. Sen sijaan luonto voidaan ymmärtää ei-inhimillisenä toimijana, omalakisena liikkeenä ja voimana.

On haastavaa purkaa käsitystä, jossa luonto esineellistetään ja mystifioidaan – erityisesti täällä Lapissa, jota on kautta aikain kuvattu stereotyyppisesti ja eksotisoiden, jonne on tultu lataamaan akkuja (äh, melkein liian osuvaa). Kulttuurinen ekofeminismi muistuttaa kuitenkin mahdollisuuksista kuvata luonnossa viipyilemistä huolenpidon, vastuun ja välittämisen käsitteillä. Näihin käsitteisiin pitäisi sitoutua luontevasti ja vahvasti, olemmehan maasta ja vedestä riippuvaisia. Politiikantutkija Jane Bennett (2020, 8) kysyy, miten poliittiset reaktiot yhteiskunnallisiin ongelmiin muuttuisivat, jos ei-inhimilliset oliot kykenisivät estämään ihmisen tahdon ja suunnitelmat. Miten luonto ymmärrettäisiin, jos emme kohtaisikaan fantasioidemme mukaisia kauniita tuntureita ja puhtaita puroja vaan näkymätöntä, hitaasti veteen ja maahan imeytyvää ja liukenematonta, potentiaalisesti vaarallista materiaa? Entä mitä tapahtuisi, jos todella ymmärtäisimme luonnon neuvottelukumppaninamme, kuten feministi ja tieteentutkija Haraway ja monet ekofeministit ehdottavat. Kyseenalaistuisiko tällöin myös ihmistoimijoiden eettinen ja poliittinen etuoikeus ja ensisijaisuus? Kittlä, 13.7.2021 (Ote tutkimuspäiväkirjasta)

Kuparia, kultaa ja kobolttia – Kaivosteollisuus osana Lapin kolonialisoimista

Poronhoitajat olivat kertoneet, että kaivoksesta sataa pölyä ja poroille ei kelpaa enää jäkälä. Kevitsa 13.7.2021 (ote tutkimuspäiväkirjasta)

Lapin kolonialisoinnin juuret löytyvät 1300- ja 1400-luvuilta, jolloin Suomen Lappia kytkettiin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Aluksi Lapista vietiin luonnontuotteita: kalaa, turkiksia, lihaa, tervaa, pikeä, puuta. Ruotsin valtiotalous kärsi 1600-luvulla sotien vuoksi kroonisesta rahapulasta, jonka ratkaisua silloiset hallitsijat etsivät malmeista. Etelä- ja Keski-Ruotsista oli löydetty rikkaita rauta- ja kupariesiintymiä (Karonen 2014, 180–182), joita arveltiin löytyvän myös Lapista. Malmivarojen löytämiseksi ja hyödyntämiseksi sekä oman omistusoikeutensa vahvistamiseksi Ruotsin hallitsijat lupasivat talonpojille vapautuksia veroista ja asepalveluksesta, jos nämä asuttaisivat Lapin erämaita, jotka noihin aikoihin asti olivat kuuluneet saamelaisille. Ruotsin hallitsijoiden edesottamusten takia talonpojat muuttivat erämaihin ja saamelaiset ajettiin pois perinteisiltä mailtaan Etelä-Lapista. Malmeja ei kuitenkaan suurissa määrin vielä tuolloin löydetty. Suomen Lapin nykyiselle länsirajalle, Kolarin kunnan Juvakaisenmaahan perustettiin rautakaivos tosin jo vuonna 1662 (https://www.hannukainenmining.fi/hannukainen-mining-arvot/historia/).

Luonnon hyödyntäminen liittyy 1500–1600-lukujen tieteelliseen vallankumoukseen, joka on muuttanut länsimaisen ihmisen luontosuhdetta radikaalilla tavalla (Merchant 1996). Tiedon ja mekaanisen järjestyksen ihanne on sivuuttanut luonnon ymmärtämisen aktiivisena ja luovana voimavarana ja asettanut luonnon palvelemaan ihmistä (Valokuvateos 3; Merchant 1996; Johansson 2005; Mellor 1997).

1800-luvulla Lapin kolonialisoiminen tarkoitti metsien eli puun hyödyntämistä: tuolloin perustettiin sahateollisuutta muun muassa Kemijoen suulle Kemiin ja muutamiin Kemijoen sivujokien suistoihin koskien partaalle. Puunjalostusteollisuus ja sen raaka-aineen tarpeen tyydyttämiseksi välttämätön uitto valtasivat tuolloin Kemijoen vesistöalueen pienempiä puroja myöten, jotka perattiin ja oiottiin. Kolonialisoimisen seuraavassa vaiheessa 1940-luvulta lähtien Kemijoen ja muutamien sen sivujokien kosket valjastettiin sähköntuotantoon. Kemijoen 18 voimalaitosta tuottavat tällä hetkellä noin kolmanneksen Suomen vesivoimalla tuotetusta sähköenergiasta.

Kaivosteollisuuden laajeneminen on uusin Lapin kolonialisoimisen vaihe. Tällä hetkellä Lapin maaperästä kaivetaan arvokkaita mineraaleja kolmessa toiminnassa olevassa kaivoksessa ja suunnitteilla on lukuisia muita kaivoksia. Lappi on 2010–2020-luvuilla muuttunut pitkälle suurten ulkomaisten kaivosyhtiöiden myllerrysmaaksi. Tämän kehityksen sai alulle Suomen valtion mineraalistrategia, joka hyväksyttiin vuonna 2010. Tuon strategian yhtenä tavoitteena oli kohottaa metallimalmien louhinta Suomessa vuoden 2008 neljästä miljoonasta tonnista lähes 70 miljoonaan tonniin vuoteen 2020 mennessä (Suomen mineraalistrategia 2010). Louhintamäärät ovat ylittäneet strategian tavoitteet, sillä vuonna 2018 malmeja louhittiin jo lähes 100 miljoonaa tonnia. Tällä hetkellä louhintamäärällä mitattuna Suomen ylivoimaisesti suurin kaivos on Sotkamossa sijaitseva Terrafame (entinen Talvivaara), jossa vuonna 2018 louhittiin 18 miljoonaa tonnia. Toiseksi suurin louhintamäärä, kahdeksan miljoonaa tonnia, on Kevitsan kaivoksessa Sodankylässä. (https://www.geologia.fi/2019/12/08/metallit/.) Mineraalistrategian toisena tavoitteena oli tehdä Suomesta houkutteleva investointikohde ulkomaisille yhtiöille. Tällä hetkellä suurin hyöty kaivostoiminnasta valuu kaivosyhtiöiden omistajille ja rahoittajille Etelä-Suomeen ja ulkomaille. Kaivosten haitat – jätevuoret, saastuneet vesistöt, kaivospölyn saastuttamat porolaitumet ja hillasuot sekä tyhjiin kaluttu maa jää Lapin asukkaille (videoteos 3).

Historian ironiaa voi nähdä siinä, että suurimman Lapissa tällä hetkellä toimivan Kevitsan kaivoksen (Sodankylä) omistaa ruotsalainen Boliden. Toisen kaivoksen, Suurkuusikon (Kittilä), omistaja on kanadalainen Agnigo Eagle. Suurkuusikko on Euroopan suurin kultakaivos. Lappiin sijoittuu yksi toiminnassa oleva suomalaisen Outokummun omistama Elijärven (Kemi) kromikaivos, joka on ainoa laatuaan Euroopassa. Näiden kolmen toiminnassa olevan kaivoksen lisäksi Etelä-Lappiin on suunnitteilla kaksi suurkaivosta: Suhanko, noin neljänkymmenenviiden kilometrin päähän Rovaniemeltä etelään, ja Rajapalot-Rompas noin kahdeksankymmenen kilometrin päähän Rovaniemeltä länteen Rovaniemen kaupungin ja Ylitornion kunnan rajamaastoon. Suhangon kaivoshanketta kehittää australialaisomisteinen Suhanko Arctic Platinium Oy ja Rajapalot-Rompasta Australiassa, Suomessa ja USAssa toimiva Mawson Gold ltd (Rajapalot Gold-Cobalt Project 2021). Mawsonin rahoittajia ja omistajia ovat kansainväliset metalliesiintymien hallintaan ja hyödyntämiseen sijoittavat rahastot kuten Ruffer, Franklin, Sprott, Merk, Mackenzie, US Global ja yritykset kuten Newmont Corporation ja Orano, joka on osa ranskalaista ydinenergiajätti Arevaa.

Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnissa on mainittujen, pelkästään Lappiin sijoittuvien kansainvälisten hankkeiden lisäksi Kuusamon kunnan pohjoisosiin Oulangan kansallispuiston lähiympäristöön sekä Posion kunnassa toimivaan koboltti-kaivoksen perustamiseen tähtääviä hankkeita. Hankkeita kehittää Latitude 66 Cobalt -yhtiö, joka ollaan myymässä yhtiön 22.12.2021 julkaiseman tiedotteen mukaan luxemburgilaiselle metallikaivoskehitysyhtiölle SunMirror S.A:lle (https://lat66.com/wp-content/uploads/2021/12/Announcement-Bid-Implementation-Agreement-22.12.2021-1.pdf ). SunMirror yhtiön 6.12. 2021 julkaiseman tiedotteen mukaan Kuusamon alueelta lähtevältä vyöhykkeeltä on löydetty uusi ja rikas kuparia, kultaa ja kobolttia sisältävä esiintymä. Samassa tiedotteessa yhtiö kertoo Suomessa sijaitsevista kolmesta koboltin rikastamosta, jotka tekevät maastamme Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurimman koboltin rikastajan. Lisäksi suomalaisen Tapojärvi Oy:n omistama Hannukainen Mining Oy suunnittelee rauta- ja kuparikaivosta Ylläksen matkailukeskuksen lähettyville Kolariin. Näiden toiminnassa ja suunnitteilla olevien kaivosten lisäksi Lappiin on tehty kaivosvarauksia tuhansien neliökilometrien alueelle ja malmioita kartoitetaan kairaamalla näytteitä lukuisissa paikoissa.

Kaivokset saastuttavat toiminta-aikanaan niin maata, ilmaa kuin vesistöjäkin. Esimerkiksi Suhangon kaivoksen jätevesiongelman ratkaisuksi esitetään vesien johtamista 40 kilometrin mittaisella putkella Kemijokeen. Sama ratkaisu on jo käytössä Kevitsan kultakaivoksella, jonka jätevedet laskettiin ensin Seurujokeen. Tällä hetkellä, Seurujoen jo lähes kuoltua, jätevedet lasketaan noin 25 kilometriä pitkän purkuputken kautta Loukiseen, josta ne kulkeutuvat edelleen Ounasjokeen ja sieltä Kemijokeen. Kevitsan kaivoksen vedet lasketaan Kemijoen sivujokeen Kitiseen, josta ne valuvat Kemijärveen ja edelleen Kemijokea pitkin Perämereen. Latitude 66 Cobaltin Kuusamoon ja Posioon suunniteltujen kaivosten jätevedet uhkaavat Kirkajärveä, Oulankajoen kansallispuiston vesistöjä ja Oulankajoen kaloja ja muuta elämää. Rajapalojen ja Romppaan suunnitellun kaivoksen jätevedet on tarkoitus laskea Kemijokeen ja Hannukaisen kaivoksen jätevedet puolestaan Suomen tärkeimpään lohijokeen, Torniojokeen, jota uhkaavat myös Ruotsin puolella Pajalan Kaunisvaarassa sijaitsevan Kaunis Ironin kaivoksen jätevedet. Kaivokset ovat muuttamassa ja osittain jo muuttaneet Pohjois-Suomen suurjoet likaviemäreikseen. Jokien varsilla asuu kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden elämässä joella on suuri merkitys. Joissa asuu kaloja ja simpukoita. Jokivarsilla elää saukkoja ja poroja ja kasvaa harvinaisia ja uhanalaisia kasveja. Joet ovat eläviä olentoja, jotka kaivokset uhkaavat tuhota. Samalla on vaarassa tuhoutua ihmisten yhteys jokeen. Vastustaaksemme kaivosten jokiin laskemia jätevesiä järjestämme kävelyperformanssin. Kävelemme Loukiseen johtavaa 25 kilometriä pitkää purkuputkea edestakaisin 25 kilometrin matkan kahden päivän aikana (videoteos 1).

Suo ympärillämme hengittää, ilmassa tuoksuu suopursu ja maantieltä aika ajoin kantautuva pakokaasun katku. Kuulemme kurjen ja korpin. Näemme oikealla kultakaivoksen tornin ja piipusta tupruavan valkoisen savun, joka sekoittuu kumpupilviin. On epämiellyttävää ajatella, että allamme tihkuu jätevettä kotijokiimme. 11.7.2021, Loukinen (ote tutkimuspäiväkirjasta)

Kuollut vesi

Kiistalan kylässä paikalliset kertovat, että talvella pilkkiessä, kun jokivettä nousee kairatessa valkoiselle lumelle, veden väri erottuu selvästi. Se on kemikaalinkeltaista, ruskeaa, taittuu luonnottomaan punaiseen.

Agnico Eagle lentää yläpuolellani, vesi on Mawson Goldin,
Cobolt Latitudin kultaa.
Taivaalla loistaa SunMirror ja minä, minä muutun nitriittitypeksi, ja kalat, kuinka paljon antimonia ammoniumia arseenia ne sietävät? Loppuuko niiltä lyijy, tai elohopeaoksidi?

Entä mitä tehdä ksantaateille, jotka eivät näissä pohjoisen vesissä hajoa lainkaan? 15.7.2021, Kitinen, ja Arctic Platinium-joki OY (ote tutkimuspäiväkirjasta)

Kaivoksissa käytetään erilaisia myrkkyjä, joista osa kulkeutuu väistämättä jätevesissä luonnon vesistöihin. Vesinäytteemme osoittavat, että Kittilän kultakaivoksen purkuputken alapuolella nitriittitypen pitoisuus on noin kolminkertainen ja ammoniumtypen noin viisinkertainen verrattuna suhteellisen puhtaaseen veteen purkuputken yläpuolella. Arseenia purkuputken alapuolella on jopa yli kymmenkertainen määrä puhtaaseen veteen verrattuna. Antimonia purkuputken alapuolella on lähes satakertainen määrä verrattuna puhtaaseen veteen. Myös lyijyä on purkuputken alapuolisessa vedessä kolme kertaa enemmän kuin puhtaassa vedessä. Näytteidemme tulokset ovat yhteneväisiä ELY-keskukselta saatujen raporttien kanssa (Tutkimustodistus Sivu 1/5AR-21-YS-008446-01, 02.08.2021; Tutkimustodistus Sivu 1/5AR-21-YS-008323-01, 29.07.2021; Tutkimustodistus Sivu 1/13AR-21-YS-007860-01, 23.7. 2021; Tutkimustodistus 5AR-21-YS-008446-01, 02.08.2021; Tutkimustodistus 5AR-21-YS-008323-01, 29.07.2021; Tutkimustodistus 13AR-21-YS-007860-01, 23.7. 2021^[2]). (Valokuvateos 1; videoteos 2.)

Bolidenin Kevitsan kaivoksen alapuolelta Vajukosken altaasta, johon Kevitsan purkuputki laskee, ja sen alapuolelta Kelukoskelta ja Matarakoskelta otetuista näytteistä ilmenee, että niissä on sekä orgaanisia että epäorgaanisia epäpuhtauksia. Epäorgaanisista epäpuhtauksista elohopeaoksidin pitoisuudet Kelukosken näytteessä ovat korkeita. Näytteissä on myös cesiumkarbonaattia. Elohopeaoksidi on vaarallinen myrkky.

Kaivoksissa käytetään malmien rikastuskemikaaleina erilaisia ksantaatteja, jotka ovat jo hyvin pieninä pitoisuuksina myrkyllisiä vesiluonnossa. Suomen kaivoslainsäädännön puutteista yksi esimerkki on se, että ksantaateille ei ole määritelty raja-arvoja.  Näin ollen niitä saa laskea vesistöihin toistaiseksi rajoituksetta. Ksantaatit hajoavat vedessä lämpimissä olosuhteissa nopeasti, mutta Suomessa veden lämpötila on yli puolet vuodesta niin alhainen, että ksantaatit eivät hajoa. Tutkimustietoa pohjoisen vesistöjen ksantaattipitoisuuksita tarvitaan lisää. Olipa kyseessä ksantaatit tai muut päästöt, paikallisten ihmisten mukaan merkkejä vesien saastumisesta on Kevitsan kaivoksen alapuolessa Kitisessä kymmenien kilometrien matkalla kaivoksen purkuputken alapuolella.

Oikeus maahan ja vastarintaan

Luulen, että monet lappilaiset vastustaisivat kaivoksia tai ainakin niiden vastuuttomuutta ympäristökysymyksissä, jos tietoa kaivosten haitoista olisi helposti ja ymmärrettävästi saatavilla. Sodankylä 14.7.2021 (ote tutkimuspäiväkirjasta)

Monet Lapissa asuvat on saatu kannattamaan kaivoksia (Suopajärvi 2015). Erilaisissa tilaisuuksissa ja lehtijutuissa on esitetty, että kaivokset ovat lähes ainoita varteenotettavia keinoja työllistää maaseudun kylien asukaat ja estää kylien tyhjentyminen. Ihmisten toiveet työstä ovat hyvin ymmärrettäviä. Keskusteluissa tulisi kuitenkin huomioida se, kuinka kestäviä työpaikkoja kaivosteollisuus luo ja palkkaako se työtekijöikseen paikallisia vai vierastyövoimaa. Kaivosten toiminta-aika on rajallinen, eikä se osa maasta, jossa kaivos on toiminut, palaa pitkiin aikoihin ennalleen. Tällä hetkellä lainsäädäntö ei velvoita kaivosyhtiöitä rahastoimaan riittävää määrää tuotoistaan kaivosalueiden entisöintiin, ja luonnontilaan palauttaminen on mahdotonta.

Kaivostoiminta voi heikentää muiden elinkeinojen työllistämispotentiaalia. Paikalliset alkutuotannon työpaikat eivät työllistä kerralla satoja henkilöitä kuten kaivokset, mutta ne työllistävät ihmisiä kestävästi. Ihmiset voivat saada elantonsa luonnosta nyt ja tulevaisuudessa. Joillakin alueilla, kuten Ylläkselle suunnitellun Hannukaisen kaivoksen, kuten myös Kuusamoon ja Posiolle suunniteltujen kaivosten läheisyydessä on mittaavaa matkailuelinkeinotoimintaa, luontaisleinkeinojen, kuten poronhoidon lisäksi. Kaivossuunnitelmat ovatkin saaneet vastaansa matkailuyrittäjien, paikallisten ihmisten ja myös paikkakuntien loma-asukkaiden vastarinnan.

Lapissa vastarinta on ollut aktiivista ainakin kolmenkymmenen vuoden ajan. Aluksi vastustettiin uraanikaivossuunnitelmia Lappilaiset uraanivoimaa vastaan ry:ssä, joka muutti 2010-luvulla nimensä Lapin kaivosfoorumiksi. Kaivosfoorumin hiipumisen jälkeen sen työtä jatkamaan on perustettu Rajat Lapin Kaivoksille ry. Hannukaisen kaivosta vastustavat Pro Ylläs -yhteisö ja Ylläksen ystävät ry.  Sodankylässä paikalliset aktivistit vastustavat AA (Anglo American) Sakatti Mining Oy:n Viiankiaavan Natura-alueen alle suunnittelemaa kaivosta. Myös Rajapalo-Rompaksen kaivosta vastustaa paikallisesti muun muassa Pellon luonnonystävät. Lapissa on Euroopan ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten, kotiseutualue. Myös kotiseutualueella, käsivarressa Enontekiöllä on ollut Akkerman OYn kaivoshanke, jota vastustavaan kansalaisadressiin kerättiin vuonna 2020 muutamassa viikossa yli 37 000 allekirjoitusta. Vaikka Suomen kaivoslaki sallii kaivoshankkeiden edistämisen lähes kaikkialla maassa, saamelaisten kotiseutualueella kaivosyhtiöiden oikeuksia rajoittavat saamelaisten oikeudet maahan ja kulttuurin ylläpitämiseen. Käsivarren kaivoksia vastustavan kansalaisliikkeen tukena olivat paikalliset paliskunnat, poronhoitajien yhteisöt. Inarissa, joka sijaitsee Enontekiön ja Utsjoen lisäksi saamelaisten kotiseutualueella, myös kunta asettui vastustamaan malminetsintää alueellaan.

Suomen Luonnonsuojeluliiton Lapin piirijärjestö ja sen paikallisosastot ovat olleet aktiivisia toimijoita kaikissa kaivoskiistoissa. Kaivoksia vastustavat kansalaisaktivistit etsivät jatkuvasti uusia tapoja tuoda kaivosten haittoja julkisuuteen ja aktivoida ihmisiä puolustamaan omia kotiseutujaan, metsiään, porolaitumiaan, marjamaitaan, soitaan ja vesistöjään. Kaivosyhtiöiden vakuuttelut vastuullisuudesta ja niiden asialla olevien paikallisten lehtien argumentit eivät vakuuta: esimerkiksi jätevesien myrkkypitoisuusmääriä ja vaikutuksia kyseenalaistetaan, ja ihmiset keräävät itse näytteitä omilta mailtaan tai hillasoiltaan.

Kaivosyhtiöt ovat suuria ja vaikutusvaltaisia taloudellisia toimijoita, jota hallitsevat maiden ja mineraalien lisäksi myös kaivoksia koskevaa tiedontuotantoa ja julkisuutta. Lapissa paikalliset tiedotusvälineet tukevat pitkälti yhtiöiden toimintaa, joskin viime aikoina olemme saaneet lukea myös kriittisempiä kirjoituksia. Lapin valtalehti Lapin Kansa on julkaissut lukuisia kaivoksia ja kaivosteollisuutta puolustavia artikkeleita ja pääkirjoituksia. Lehden pääkirjoituksessa 29.12.2021 kaivosten välttämättömyyttä perustellaan ilmastonmuutoksen vastustamisella. Vihreä siirtymä vaatii lehden mukaan metalleja, joita Lapin maaperästä löytyy (LK 29.12. 2021, 2 ”Vaihtoehdot vähissä”). Lehti tulkitsee Lapin yliopiston tutkimuksia ja väittää, että 80 prosenttia paikallisista asukkaista suhtautuu kaivoksiin myönteisesti. Tarkemmin lukien tutkimukset kuitenkin osoittavat, että valtaosa kaivoksiin myönteisesti suhtautuvista asettaa kaivoksille monia ympäristöön, vesiensuojeluun ja verotukseen liittyviä ehtoja.

Lapin Kansa (LK 29.12. 2021) esittää, että kaivokset ovat välttämättömiä, jotta maapallo pelastettaisiin ilmastonmuutokselta ja kehottaa tarkastelemaan kaivoskriittisyyttä kriittisesti. Lehti toistaa toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta tuttua logiikkaa. Tuolloin tuhottiin yksi Euroopan suurimmista lohijoista, Kemijoki ja sen vaelluskalat, koska Etelä-Suomi piti pelastaa sähkönpuutteelta ja Lappiin piti saada lisää työtä. Tilanne oli monin tavoin toinen kuin nyt: sodanjälkeisessä Suomessa elettiin taloudellisesti vaikeita aikoja eikä luontoarvoihin kiinnitetty niin paljoa huomiota kuin nykyään. Nyt aika on toinen ja luontoon liittyvät merkitykset ovat radikaalisti muuttumassa. Lehdessä esitetyt väittämät tarkoittavat käytännössä sitä, että Lapin maaperän rikkaudet tulisi lahjoittaa suurille kaivosyhtiöille käytännössä ilmaiseksi siitä syystä, että meidän tulee pelastaa maapallo ja saada Lappiin töitä. Tällainen ajattelu vaikuttaa lyhytnäköiseltä ja harhaanjohtavalta. Kysymmekin, milloin pohjoisessa huomataan, että Lapissa asuu ihmisiä, eläimiä ja muita elollisia, joiden elämän edellytyksiä kaivosten tuhoamat maat ja vesistöt heikentävät. Kaivosten perustaminen ilman ympäristövastuuta on lyhytnäköistä politiikkaa, jolla nykyiset ongelmat siirretään tuleville sukupolville.

Taideaktivismi ja toisenlaiset tiedon tuottamisen tavat

Taideaktivismissamme pohdimme ihmisen luonnon suhdetta tavalla, jossa sidomme kaivosteollisuuteen liittyvät historialliset kysymykset, kolonialismin teorian ja ekofeministiset näkökulmat osaksi kuvan rakentamisen tapojamme. Saamme inspiraatiota myös paikallisilta, kuten kaivospölystä kertovilta poronhoitajilta ja neulas-, lumi- ja vesinäytteitä keräävältä sodankyläläiseltä. Taideaktivismiin liittyvä työskentely on hidasta, hiljaista ja ruumiillista luonnon ja eri yhteisöjen äärelle asettautumista, kuuntelemista ja oppimista. Hitaista muutoksista huolimatta näemme työskentelytavoissamme radikaalia potentiaalia. Radikaali ulottuvuus lähtee episteemisen tottelemattomuuden ajatuksesta, jolla tarkoitamme pyrkimystä luoda yhteyksiä todellisuuden ja niitä koskevien erilaisten tiedonmuotojen välille (Mignolo–Walsh 2018, 143). Radikaaliin ulottuvuuteen liittyy käytäntöjä, kuten näytepullojen kantamista, näytteidenottorituaaleja ja kävelyperformansseja, sekä taiteen tekemistä luonnonsuojelullisista ja sosiaaliseen muutokseen tähtäävistä lähtökohdista. Video - ja valokuvateoksissamme meitä ei kiehdo niinkään muuttumaton ja ”puhdas” luontokäsitys, vaan mahdollisuus pohtia ihmisen, luonnon ja muiden biologisten organismien keskinäistä riippuvuutta. Tavoitteemme on myös osoittaa luonnontieteellisen mittaamisen keinoilla veden jätepitoisuuksia sekä ilmaista kävelyperformansseillamme ja näytteenottorituaaleillamme kunnioitusta, surua ja vastarintaa.

Taideaktivismiamme luonnehtii liike tieteellisen ja taiteellisen, kokemuksellisen ja luonnontieteellisen tiedon rajoilla. Siihen liittyy sitoutuminen yhteisöihin ja yhteistoiminta ihmisten ja ei-inhimillisten olioiden kuten bakteerien, maa-aineksen ja veden molekyylien kanssa. Luonnontieteellisen ja kokemuksellisen tiedon yhteen kietominen ja muistuttaa feminististä tieteentutkimusta siinä mielessä, että laboratoriokokeet, tutkimamme ilmiö ja harjoittamamme taideaktivismi kumpuavat ympäröivästä yhteiskunnasta ja luontokokemuksistamme. Tiedontuotantomme ei siis ole kulttuurisesta ja sosiaalisesta toiminnasta irrallista. Sari Irni, Mianna Meskus ja Venla Oikkonen (2014, 10) toteavatkin, että luonnontieteet eivät tapahdu historiattomissa, kulttuurista vapaassa tyhjiössä. Luonnontieteellinen, sosiologinen ja taidelähtöinen tieto, kuten myös kolonialismia ja ekofeminismiä koskeva teoretisointi, on sosiaalista toimintaa. Tähän toimintaan taideaktivismi tuo mahdollisuuden vakiintumattomien käytänteiden kokeilulle ja esittämiselle ja vielä kehkeytymättömälle.

Asemamme akateemisen yhteisön jäseninä ja taideaktivisteina on kaksijakoinen. Olemme sekä koloniaalisten tiedonrakenteiden ylläpitäjiä että niiden murtajia. Meillä on sekä kirjanoppineiden että kansanuskontoihin ja ekofeministisiin rituaaleihin sisältyvää luontoa koskevaa tietoa ja ymmärrystä. Episteeminen tottelemattomuus ja kaksipaikkaisuus mahdollistaa sen, että tuomme esiin omien, paikallisten ja periferiassa asuvien tietoa luonnosta ja luontoyhteydestä ja huolta luonnon säilymisestä erilaisilla tiedontuottamisen tavoilla. Suomalaiset ovat satojen vuosien kuluessa sulkeneet oman luontoymmärryksensä pois tietoisuudestaan ja tätä yhteyttä – riippuvuuttamme maahan ja veteen –yritämme osaltamme palauttaa. 

Taidelähtöinen toisinjulkiseminen -teoksen toimituskunnan jäsen luonnehti teoksiamme ”pysäyttäviksi ja erittäin surullisiksi, lohduttomiksi”. Valkoisista puvuista tuli hänen mieleensä luonnonmurhaa tutkivat brittiläisten dekkarisarjojen poliisit. Viittaus ympäristörikoksiin on osuva ja kertoo siitä, miten taiteella tuotettu tieto, taiteen affektiivinen ulottuvuus ja teosten vastaanottamien on osin ennakoimatonta. Reaktio saa pohtimaan kysymystä siitä, missä määrin taideaktivismin on oltava epäkohtien osoittamista ja missä määrin toisenlaisiin, luonnonsuojelullisiin tulevaisuuskuviin sitoutumista. Taideaktivismin muutosvoima ei synny ”pelkkien” epäkohtien esittämisestä vaan teosten herättämistä mielikuvista ja yhteiskunnallista utopioista, tuntemisesta, aistimisesta ja myötäelämisestä. Tästä syystä olemme myös rakentaneet teoksemme dokumentaarisen, performatiivisen ja ruumiillisen esittämisen keinoilla, video- ja valokuvataiteena. Kyse ei ole vain ulkopuolisesta dokumentoinnista vaan yhteydestä yhteisöihin ja ajattelemisesta maan ja veden kanssa. Teoksissamme näkyvä esitys tai performanssi on osa tieteellisen tiedon tuottamisen tapaamme.

Pohjoisen jokiluonnon uhkien pohdinta avaa ymmärrystämme sellaisille maailmassa olemisen tavoille, joissa ihminen ei ole olevaisen keskus vaan osa monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Ruumiillinen ja fyysinen läsnäolomme paikassa, jossa ympäristöuhat ovat läsnä, tarjoaa kehyksen, joka poikkeaa taloudellis-teknologisesta katseesta luontoon ja haastaa tuottamaan tietoa tavalla, joka on ruumiillinen ja kokemuksellinen. Elävät luontokokemukset näyttäytyvät taideaktivismimme voimana, halunamme vaikuttaa ympäristöömme kohdistuviin uhkiin. Hallinnan ja alistamisen muodot, kohdistuivatpa ne luontoon tai marginaalisoituihin ja historiallisesti alistettuihin ryhmiin kuten esimerkiksi naisiin tai alkuperäiskansoihin, rakentuvat suhteessa toisiinsa, samankaltaisina. Lähiympäristöömme – eläimiin, maahan, veteen ja ilmaan – kohdistuvat uhat ovat osa käsillä olevaa globaalia ympäristökriisiä, johon taideaktivismille voidaan puuttua. Siksi kysymme, mitä tapahtuisi, jos luovumme halustamme hyödyntää ja haltuun ottaa luontomme. Saattaisiko teknologis-taloudellinen katseemme luontoon kääntyä kohti kohtaamista ja vastuuta? Sallisimmeko luonnon hoivata meitä, osaisimmeko me hoivata sitä?

Lähteet

Kirjallisuus

Barrett, Estelle & Bolt, Barbara (2013). Carnal Knowledge: Towards a ‘New Materialism’ Through the Arts. London & New York: I.B. Tauris.

Bennet, Jane (2020). Materian väre. Tampere: niin & näin.

Conley, Verena Andermatt (1997). Ecopolitics. The Environment in Poststructuralist Thought. London and New York: Routledge.

Go, Julian (2013) (toim.). Postcolonial Sociology. Book series: Political Power and Social Theory. Volume 24. Bingley: Emerald.

Grosz, Elisabeth (2006). Time Travels. Feminism, Nature, Power. Durham: Duke University Press.

Haraway, Donna (2008). When Species Meet. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Hautala-Hirvioja, Tuija (2014) Saamelaisen nykytaiteen moninaisuus. Agon. Pohjoinen tiede- ja kulttuurilehti 3/2014.

Huhmarniemi, Maria (2016) Marjamatkoilla ja kotipalkisilla. Keskustelua Lapin ympäristökonflikteista nykytaiteen keinoin. Rovaniemi: Acta Universitatis Lapponiensis 324.

Irni, Sari, Meskus, Mianna & Oikkonen Venla (2014). Teknotieteen, materiaalisuuden ja sukupuolen muunnelmat. Teoksessa Irni, Sari, Meskus, Mianna & Oikkonen Venla (toim.) Muokattu elämä. Teknotiede, sukupuoli ja materiaalisuus. Tampere: Vastapaino, 7–47.

Johansson, Hanna (2005). Maataidetta jäljittämässä: Luonnon ja läsnäolon kirjoitusta suomalaisessa nykytaiteessa 1970–1995. Helsinki: Like.

Karonen, Petri (2014). Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura.

Kester, Grant H. (1998) (toim.). Art, Activism & Oppositionality: Essays from Afterimage. Durham: Duke University.

Khodyreva, Anastasia & Suoyrjö, Elina A (2021). Ajattelua veden kanssa. niin & näin 1/21.

Kiuru, Kaija & Helle, Timo (2021). Viiankiaapa ikuisesti. Helsinki: Into.

Kontturi, Katve-Kaisa (2012). Following the Flows of Process: A New Materialist Account of Contemporary Art. Turku: Turun yliopisto.

Merchant, Carolyn (2005). Radical Ecology. The Search for a Livable World. New York: Routledge.

Merchant, Carolyn (1996). Earthcare. Women and the Environment. New York: Routledge.

Mellor, Mary (1997). Feminism & Ecology. Cambridge: Polity Press.

Mignolo, Walter D – Walsh, Catharine E (2018). On Decoloniality: Concepts, Analytics, Praxis. Durnhan and London: Duke University Press.

Neimanis, Astrida (2017). Bodies of Water. Posthuman Feminist Phenomenology. Bloomsbury Publishing: Sydney.

Quijano, Anibal (2007). Coloniality and Modernity/Rationality.  Cultural Studies. Vol.21, no 23, 168–178.

Sederholm, Helena (2000). Tämäkö taidetta? Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Sousa Santos, Boaventura de (2014). Epistemologies of the South: Justice against Epistemecide. Boulder: Paradigm Publishers.

Sousa Santos, Boaventura de (2007) (toim). Another Knowledge is Possible. Beyond Northern Epistemologies. London: Verso.

Suopajärvi, Leena (2015) The right to mine? Discourse analysis of social impact assessments of mining projects in Finnish Lapland in the 2000s. Barents Studies: Peoples, Economies and Politics, 1:3, 36–54.

Valkonen, Jarno (2003) Lapin luontopolitiikka: Analyysi vuosien 1946–2000 julkisesta keskustelusta. Tampere: Tampere University Press.

Internet-lähteet

Hannukainen Mining historia 2021. https://www.hannukainenmining.fi/hannukainen-mining-arvot/historia/ (luettu 29.12. 2021)

Latitude Cobalt 2021. https://lat66.com/wp-content/uploads/2021/12/Announcement-Bid-Implementation-Agreement-22.12.2021-1.pdf (luettu 29.12. 2021)

Rajapalot Gold-Cobalt Project 2021. https://mawsongold.com/projects/finland/rajapalot-overview (luettu 29.12. 2021)

Suomen mineraalistrategia 2010. http://projects.gtk.fi/export/sites/projects/mineralstrategi/dokument/SuomenMineraalistrategia_2.pdf (luettu 29.12. 2021)

Suohpanterror (2015) Suohpanterror / resistance against injustice. http://suohpanterror.com (luettu 17.8.2020)

Geologia. https://www.geologia.fi/2019/12/08/metallit/ (luettu 29.12. 2021)

Mawson Gold. (https://mawsongold.com/assets/docs/presentations/211221-Mawson-Presentation_1.pdf  (luettu 29.12. 2021)

Latitude Cobalt. https://lat66.com/wp-content/uploads/2021/12/Announcement-Bid-Implementation-Agreement-22.12.2021-1.pdf  (luettu 29.12. 2021)

Raportit

ELY-keskus: Tutkimustodistus Sivu 1/5AR-21-YS-008446-01, julkaistu 02.08.2021

ELY-keskus: Tutkimustodistus Sivu 1/5AR-21-YS-008323-01, julkaistu 29.07.2021

ELY-keskus: Tutkimustodistus Sivu 1/13AR-21-YS-007860-01, julkaistu 23.7. 2021

ELY-keskus: Tutkimustodistus 5AR-21-YS-008446-01, julkaistu 02.08.2021

ELY-keskus: Tutkimustodistus 5AR-21-YS-008323-01, julkaistu 29.07.2021

ELY-keskus: Tutkimustodistus 13AR-21-YS-007860-01, julkaistu 23.7. 2021

Viitteet

[1] Ks. www.maammerikkaudet.fi; https://artoulu.fi/nayttely/tessa-astre-kuratoi-vuotta-nuorempi-taiteilija/; https://visitkarsamaki.fi/tapahtumakalenteri/ars-karsamaki-2023-vuotta-nuorempi-taiteilija/; www.hippolyte.fi

[2] ELY-keskukselta saamamme vesianalyysit on tehnyt Eurofinns-laboratorio ja ne on toteutettu Agnico Eagle Finland Oy:n ympäristöosaston toimeksiannosta.

Tekijät

YT Vesa Puuronen on Oulun yliopiston sosiologian professori. Hän on tutkinut kolonialismia Lapissa, rasismia, lastensuojelun historiaa, oikeistopopulismia ja nuorison poliittista osallistumista. Hänen julkaisujansa ovat mm. Nuorisotutkimus (2007), Rasistinen Suomi (2011) ja yhdessä Marjo Laitalan kanssa Yhteiskunnan tahra – Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset (2016). ORCID 0009-0006-0637-6115

TaT Mari Mäkiranta on Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan apulaisprofessori ja valokuvataiteilija. Hänen tutkimusalojaan ovat feministinen kuvantutkimus, visuaalisen kulttuurin tutkimus ja taideaktivismi. Hän on toimittanut yhdessä Vesa Puurosen ja Jonna Tolosen kanssa Artivismi-teemanumeron RUUKKU -Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisuun (2023) sekä Maiju Loukolan ja Jonna Tolosen kanssa Figurations of Peripheries Through Arts and Visual Studies – Peripheries in Parallax -teoksen (Routledge, 2024). Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa Artivismin ääret – Taide, aktivismi ja sukupuolittunut väkivalta -hanketta (2022–2026). ORCID 0000-0001-9281-0024