Laura Seesmeri

Tämä artikkeli esittelee runovideon käyttöä osana etnografista kenttätyötä ja lasten osallistamista oman asuinalueensa tutkimiseen. Runovideota voidaan hyödyntää osana aineistonkeruuta, osana yhteisöllistä taidetta ja se voi olla myös osa tutkimustulosten julkaisua. Artikkeli pohtii myös runovideon käyttöä kenttätöitä ja tutkimuksen metodologiaa reflektoivana esitysmuotona. Runovideo elää taiteen kentällä marginaalissa ja osana etnografista tiedonmuodostusta se on oiva apuväline niin aineiston keruussa, sen analysoinnissa sekä julkaisemisessakin. Runovideo on moniaistinen ja monimediainen esitysmuoto, joka sopii hyvin kokemuksellisen tiedon tutkimukseen.

Avainsanat: etnografinen osallistaminen, lähiötutkimus, runovideo, reflektoiva kenttätyö

Etnografinen lähiötutkimus ja kulttuurikartoitus, jossa tavoitteena on osallistaa asukkaita alueen piilevien merkitysten ja kokemuksellisuuden löytämiseen sekä alueen kehittämiseen, hyötyy taidelähtöisistä menetelmistä. Oman ympäristön positiivisia piirteitä, aineetonta kulttuuriperintöä ja paikkaan kiinnittymistä voidaan houkutella esille taiteen keinoin. Taiteen mukaan ottaminen etnografiseen kenttätyöhön ja aineistojen muodostamiseen edistää myös demokraattisuutta ja mahdollistaa moniaistisuuden huomioimisen havainnoinnissa. Tutkijan kanssa yhdessä toteutettu taidetta hyödyntävä etnografia korostaa prosessimaisuutta ja taiteen mukana olo nostaa esille ilmiöitä, jotka eivät ole kieleen sidottuja.

Taiteellistuminen ja estetisoituminen ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, joissa taiteen rajat sulavat (Naukkarinen 2005, 13, 15–19). Taide voidaan ottaa myös osaksi tutkimusta ja etnografiaa ja se voi muodostua osaksi uutta paradigmaa. Näin voidaan tavoitella uudenlaista tietämisen tapaa. Ehkä kuvittelun tuolle puolen vievää? Yksioikoiset vastaukset eivät ole tämän kaltaisen tutkimuksen keskiössä vaan tavoitteena on jättää myös avoimia kysymyksiä ja houkutella esille empaattisuutta, joka yhdistää tutkimuskohdetta, tutkimusta ja sen vastaanottajaa.

Esittelen tässä artikkelissa runovideota menetelmänä, jota olen kehittänyt lasten kanssa toteuttamassani oman lähiön kulttuurikartoituksessa. Koska menetelmä on uusi, kehystän sitä alussa tutkimusprosessin kuvaamisella ja teoreettisella taustoituksella. Samalla rakennan menetelmää runovideon käytöstä ei vain osallistavana menetelmänä vaan myös metodisena työkaluna reflektoimaan omaa suhdetta tutkimuskohteeseen.

Pohdin metodini teoreettista taustaa ja runouden käyttöä tutkimuksessa asettamalla lasten kanssa tehdyt runovideot dialogiin oman metodisen runovideoni kanssa. Mitä reflektoiva video tutkijan suhteesta omaan metodologiaansa voi kertoa? Taidelähtöinen toisinjulkaiseminen avaa aineistoja avoimesti tutkimuksen vastaanottajalle. Samaa avoimuutta ja tutkimuksen prosessimaisuutta pyrin tuomaan esille myös metodisesti hyödyntämällä videota julkaisumuotona. Tällaisella julkaisumuodolla tavoitan empaattisuutta, kehollisia suhteita ja affektiivisuutta, joka etnografiseen kenttätyöhön liittyy. Tekstin lisäksi artikkeliini liittyy ääninauhoja, runoja, videoita, kuvia ja nuotteja. Toisinjulkaisemisen osiot avaavat metodin prosessimaisuutta.

Lähiökartoitusta: työkaluja ja taustaa

Ote kenttäpäiväkirjasta: Lähden aikaisin liikkeelle. Naakat huutavat leikkipuiston yllä. Toiveikkaana kävelen talojen väleissä. Olisiko täällä joku. Keneltä kysyä. Ketään ei näy missään. Parvekerivistön kohdalla alkaa haisemaan tupakka. Jonkun on oltava jossain. Viereisen talon rapun ovi kolahtaa. Roskapussi kädessä nuori nainen vilahtaa kulman taakse. On oltava nopea.

Tässä artikkelissa esitelty yhteisöllisesti toteutettu runovideo on osa Väinölän lähiössä tehtyä kulttuurikartoitusta ja sen taidelähtöisiä menetelmiä. Aloitin etnografiset kenttätyöt tutkittavassa lähiössä havainnoimalla ja tekemällä haastatteluja spontaanisti mukana kulkien. Väinölässä tehdyn kartoituksen tavoitteena oli hyödyntää erilaisia taiteellisia prosesseja ja aistietnografista lähestymistä.  Menetelmille annettiin tilaa muovaantua prosessin myötä. Minä tutkijana olin prosessissa kaksoisroolissa tutkija-taitelijana ja tulkkina maiseman ja sen asukkaiden välissä luoden vuorovaikutusta. Menetelminä hyödynsin perinteisten haastattelujen ja paikkatietopohjaisen osallistavan kyselyn lisäksi äänimaisemien tallentamista, yhteisöllistä runoutta, erilaisia valokuvaamisen tekniikoita sekä tässä artikkelissa esittelemääni runovideota, joka yhdistää runon tekstinä kuviin ja ääniin ja niiden löytämiseen sekä yhdessä tuottamiseen (Seesmeri 2022, 2023a, 2023b; Seesmeri & Virtanen 2024).

Kartoituksen kenttätyöt toteutettiin syksyn 2020 ja kevään 2021 välillä korona-pandemian ja sen aiheuttamien kokoontumisrajoitusten aikana. Kulttuurikartoituksen monimenetelmällinen, aineistolähtöinen ja yleistämään pyrkimätön ote ja tapa yhdistellä etnografisia ja kulttuurintutkimuksellisia metodeja auttaa löytämään tutkittavan yhteisön arkeen kuuluvia kulttuurisia resursseja ja paikkoja (Duxbury, Garrett-Petts & MacLennan 2015). Kartoituksen taustalla oleva laaja näkemys kulttuurista pitää sisällään niin aineellisia kuin aineettomiakin kulttuurin piirteitä, jotka ovat merkityksellisiä ihmisten jokapäiväisessä arjessa. (Häyrynen 2017, 14; Hovi 2021, 257.) Kartoitusta tehdään alhaalta ylöspäin kuunnellen asukkaita ja etsien erilaisia kytköksiä. Tavoitteena on saada alueen oma ääni esille. Kulttuurikartoitusta on myös luonnehdittu aistivaksi ja demokraattiseksi menetelmäksi. Kartoittaminen vahvistaa paikallista identiteettiä ja päämääränä on paikan sielun löytäminen (Hjort 2017, 29). Taidetta hyödyntävällä kartoituksella tavoitetaan nimenomaan aineettomia arvoja ja käytänteitä, muuttuvia ideoita ja yhteisön abstrakteja puolia (Duxbury, Garrett-Petts & Longley 2019, 6). Osallistaminen perustuu vapaaehtoisuuteen ja menetelmiä valitaan osallistujien kesken kutsumalla heitä yhdessä kehittämään prosessia.

Taidelähtöiset aineistonkeruumenetelmät, tai pikemminkin aineiston tuottamisen menetelmät, lähiötilassa avaavat uudella tutkimuksellisella tavalla paikan merkityksiä, kokemuksia ja affekteja ja nostavat esille asioita, jotka eivät muussa aineistonkeruussa kielellisty. 

Väinölä lähiönä on tyypillinen suomalainen lähiö. Se on tiiviisti rakennettu rykelmä kolmikerroksisia betonielementtitaloja 1970-luvulta ja sitä ympäröi avara luonnonläheinen alue. Lähiöt ovat mahdollistaneet asumisen valoisassa ja modernissa kodissa (Meurman 1947; Salmela 2004; 2007, 445). Nykyään moni tällainen esimerkiksi 1970-luvun alussa rakennettu lähiö kamppailee maineen ja korjausvelan kanssa (Roivainen 1999; Junnilainen 2019). Kielteinen puhe on jättänyt varjoonsa sen, että lähiö on monelle rakas kotiseutu (Saarikangas 2006, 203; 2016, 90). Lähiöissä on aivan samalla tavalla omaa kulttuuriperintöään kuin muissakin asuinpaikoissa, ja niihin on kiinnittynyt asukkaiden muistoja (Wallin & Rosendahl 2017, 95).

Väinöläkin on monen ihmisen koti. Viihtyisä, avara, luonnonläheinen ja monelle kotipaikka jo parin sukupolven ajalta. Sillä on omaa aineetonta kulttuuriperintöä, asukashistoriaa ja taloihin liitettyjä eletyn arjen narratiiveja. Näitä narratiiveja lähdin tutkimaan siellä asuvien lasten kanssa. Ennen kuin esittelen runovideoita käytännön menetelmänä taustoitan teoreettista kenttää, johon käytäntöni rakentuu.

Representaation kriisi ja matka kohti affekteja

Taidelähtöisten metodieni päämääränä on tavoittaa tutkittavasta eletystä ympäristöstä ja sen asukkaiden merkityksistä kehollisia, aineettomia ja representaatiota kaihtavia puolia. On syytä pysähtyä hetkeksi näiden teoreettisten keskustelujen pariin.

Viime aikoina kulttuurintutkimuksen piirissä moni tutkimuskysymys on asettanut kielen usealta kannalta varjoon, jopa kyseenalaistanut sen. Näkökulmiksi ovat nousseet uusmaterialistiset, posthumanistiset, affekteihin kietoutuneet ja representatiivisuuden ongelmiin asettuneet kysymykset, jotka pohjautuvat jo fenomenologian esille nostamaan kehollisuuteen.

Taustalla on ajatus tiedosta ja tietämisestä, joka ei kielellisty. Tällöin tutkimuskohdetta pitäisi lähestyä muuten kuin pelkästään kielellisesti tuotettujen representaatioiden kautta. Nigel Thrift (2008) puhuu ei-esittävästä (non-representavive) tutkimuksesta ja Hayden Lorimer (2005, 83–84) enemmän-kuin-esittävästä (more-than-represetantive) tutkimuksessa. Ajatuksena on siis huomioida representaatioiden lisäksi myös vaikeammin tavoitettavat seikat esim. tunnelmat ja tuntemukset. Affektiivisessa tutkimusintressissä huomio kohdistuu enemmän aistimiseen kuin tietämiseen (Wetherell 2012, 349).

Samalla pohdittavaksi nousee se, miten välitämme tutkimustuloksia, jos ne pohjautuvat aineistoon, jota ei voi tai on ainakin hankalan välillistä kertoa kielellisesti auki kirjoitettuna. Representaation kriisi on nostanut yleisesti tutkimuksen kiinnostuksen kohti narratiiveja, estetiikkaa, tunteita, arkea ja kehollisuutta (Ryynänen & Rannikko 2021, 15).

Kielen välittämän tiedon lisäksi on hiljaista tietoa, joka usein on ruumiillista ja aistillista ja sen äärelle pääsy tapahtuu vihjeiden välityksellä lähes huomaamattomasti (Haveri 2010, 22). Situationismi ja kokemuksellisuus ovat osa teorianmuodostusta, jossa kieltä ei nähdä ainoana kommunikaation muotona ja taiteen ja tieteen liitto voi tuoda uutta näkökulma tähän (Thrift 2008, 171–172, 197). Uusilla kenttätyön metodeilla tavoittelen sommittumia ja affekteja ja tilanteellista intensiteettiä, jossa subjektin ja objektin rajat hämärtyvät; kaikki affektoivat toisiaan ja ovat affektoituneita toisistaan, niin ihmiset, toislajiset kuin materiat tai intensiteetit. Edelleen teoreettisena taustana on tutkimuksen tilannesidonnaisuuteen liittyvä multimodaalisuus ja atmosfäärit sekä refleksiivisyys empirian ja teorian vuoropuheluna (Sumartojo & Pink 2019, 38–39, 46–47).

Affektin käsitteellä viitataan aine-energiaan, vaikutuksiin ja tuntemuksiin. Kulttuurintutkimuksessa se liittyy kehollisuuteen ja materiaalisuuteen ja pohjautuu fenomenologiseen tietoteoriaan. Se kyseenalaistaa ideologioita, merkityksiä ja representaatioita. Affektit ja niiden väliset suhteet murtavat modernisaation näkökulman kielen ylivallasta (Kontturi & Taira 2007, 43–44).

Affektiivisesti suuntautuneen kulttuurintutkimuksen taustoihin liittyy mielestäni muun muassa seuraavia ajatuksia. Arkielämä ei ole mekaanista ja kognitiivisesti ohjattua ja suunniteltua vaan impulsiivista ja elävää. Vaikka tutkimuksessa maailmaa jäsennetään vastapareina, täytyy ottaa huomioon niiden sulautuminen toisiinsa ja jatkuva rajankäynti. Olemme maailmassa kehojemme kautta, kokemusta ei ole olemassa ilmana aisteja ja tunteita. Kokemus maailmasta on materiaalinen ja kehon kautta tavoitettavissa.

Affektit liittyvät kehollisuuteen mutta eivät rajaudu siihen. Niitä ei voida redusoida kokevaan kehoon tai sitä ympäröivään tunnetilaan vaan ne ovat aina tilannesidonnaisia. Affektit ilmenevät suhteissa ja yhteyksissä. Keholla on kyky affektoida ja olla affektoitu. (Seyfert 2012, 34, 42.)

Margaret Wetherell (2012, 4–16) puhuu affektiivisista käytännöistä. Ne liittyvät sosiaalisissa suhteissa aktiivisuuteen, virtaukseen, sommittumiin ja suhteellisuuteen ja ovat kehollista merkityksenantoa. Hän määrittelee affektit maailmassa vaikuttaviksi kuvioiksi, moninaisiksi suhteiksi, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Kokemuksen tasolla molemmissa on kyse tietoisen ja tiedostamattoman kehollisista arkistoista, jotka suuntaavat kokemustamme maailmasta.

Taide osana tutkimusta tai taidelähtöinen etnografinen tutkimus irtautuu representaatioista sillä, että tutkimuksessa ja aineistonmuodostuksessa korostuu prosessimaisuus. Tutkimus on kokonaisvaltainen prosessi, jossa taide on osallistamisen väline ja yhteinen työkalu tutkimukseen osallistuvien ihmisten ja tutkijoiden välillä. Tärkeää on tapahtumissa affektiivinen piiri, jossa jatkuvassa muutoksessa ovat affektoitumisen ja affektoimisen voimat.

Taidetta tieteeseen ja tiedettä taiteeseen

Taiteen uiminen sisään tieteen prosesseihin ja taidelähtöisen tutkimuksen tekeminen liittyy suurempaan ja yhteiskunnassamme jo pidempään vallinneeseen ajatukseen taiteen ja sitä ympäröivän muun maailman rajojen katoamisesta ja kadottamisesta. Tässä yhteydessä taiteeseen on niputettu seuraavia arvoja: luovuus, elämyksellisyys ja kokeilevuus. Tällainen taiteellistuminen eli taiteen ajattelu- ja toimintatapojen hyödyntäminen taiteen ulkopuolella, ei ole uusi ilmiö, vaan vastaavia keskusteluja on käyty jo romantiikan aikana 1700–1800-luvuilla, estetismin yhteydessä 1800-luvulla ja avantgarden aikoihin 1900-luvun alussa (Levanto, Naukkarinen & Vihma 2005, 4–5). Näillä kaikilla on yhtymäkohtia esittämiini ja käyttämiini taidelähtöisen etnografian menetelmiin.

Taidelähtöiseen tutkimukseen liitetään havaitsemista ja tunteita tai affekteja, joita ei muilla tieteellisen työn menetelmillä saavuteta. Nämä liittyvät esikielelliseen tietämiseen ja moniaistisuuteen mukaan lukien kosketus, kinestesia ja kuvitteellisuus ja samaten siihen yhdistyy kehollisuus ja fenomenologia ja lopulta tietämys ja tiedon välittäminen, joka ei ole pelkkää tietoa vaan vahvasti empaattisuuteen sidottua (Leavy 2020, 21–25).

Taiteistumisessa on kyse myös estetisoitumisesta ja postmodernismista; aistimellisuus ja aistiminen sekä ruumiillisuus korostuvat. Läsnä on monitulkintaisuus ja ruumisperustainen suhde maailmaan (Naukkarinen 2005, 13–25). Estetiikan kentällä uusia avainsanoja ovat olleet prosessit, suhteet, tuotanto, kehkeytyminen, ennakoimattomuus, muutos ja ainutkertainen tuleminen (Kuusela 2020, 102).

Taidelähtöisestä tutkimuksesta puhutaan sateenvarjoterminä ja sen alle voidaan sisällyttää tutkimusta, joka käyttää taiteeseen rinnastettavia menetelmiä osana aineiston luomista, sen analysointia ja tulkintaa ja tutkimustulosten esittämistä. Kaikissa tavoissa yhdistyy teoria ja käytäntö ja taidelähtöisyys tutkimuksessa onkin toiminnallista, ei uusien työkalujen etsimistä vaan niiden veistämistä (Leavy 2020, 3–4). Patricia Leavy näkee taiteellisen työskentelyn ja laadullisen tutkimuksen välillä perustavanlaatuisia samankaltaisuuksia. Molemmissa tekijä, niin taitelija kuin tutkijakin, joutuu kuvittelemaan, rakentamaan ymmärrystä. Laadullinen tutkimus ei suoraan kerää tietoa ja raportoi tätä vaan se joutuu myös luomaan oman esityksensä. Muita merkittäviä yhteisiä piirteitä taiteelle ja laadulliselle tutkimukselle ovat niiden kokonaisvaltaisuus, dynaamisuus, refleksiivisyys, kuvailevuus ja ratkaisujen kehittäminen. (Leavy 2020, 18.)  Ja edelleen taidelähtöisyys tuo tutkimukseen induktiivisuuden ja orgaaniset merkitykset ja itse tutkimusprosessiin intuition ja tunteet (mt., 27–30). Taide on tutkimuksessa osa tekemistä ei vain löydetty aineisto tai tutkimuskohde. Taide ei myöskään ole tällaisessa tutkimuksessa taidetta taiteen vuoksi eikä tutkimuksen sisällyttämiä taiteellisia osuuksia pitäisi verrata itsenäisinä teoksina saman taiteenalan piiriin kuuluviin itsenäisin taideteoksiin. Taidelähtöiseen tutkimukseen sisältyvää taidetta pitäisi arvioida sen käytettävyyden mukaan ei itsenäisenä taideteoksena. (Mt., 31–33).

Kaikki etnografia alkaa havainnoista. Kokeellisessa etnografiassa voidaan näitä havaintoja työstää ja yhdistellä uusilla tavoilla, ei vain kirjoittamalla havainnot auki ja suodattamalla ne laajempaan teoreettiseen näköalaan. Ottamalla taide mukaan työskentelyyn voimme tavoitella jotakin, joka perustuu tunteisiin ja tuntemuksiin ei suoraan kerrontaan. Ohimenevää voidaan tavoitella esimeriksi kokeilevalla kirjoittamisella, jossa voidaan yhdistellä konkreettista kuvailua, mielikuvituksellisia tulkintoja, tarinaa ja teoreettista analyysiä. Menetelmässä tärkeintä on osata hyödyntää havaintoja. (Ehn 2018, 60–62.) Taidelähtöisyys ei tässä tavassa ole osallistamisen muoto vaan tutkijan tapa käsitellä havaintojaan.

Taide voi syventää tutkimusprosessin refleksiivisyyttä. Lisäksi taide auttaa tuomaan näkökulman materiaalisuuteen ja tunteisiin. Taide voi auttaa näkemään itsestäänselvyyksiä uudella tavalla ja tunteiden tunnistamisen lisäksi tuottamaan kokemuksia. (Ehn 2018, 64–65.)

Runous osana tutkimusta

Runon käyttö tutkimuksessa liittyy postmodernismiin ja diskurssin fragmentaarisuuteen, jossa tavoitellaan lukijan ja kirjoittajan suhteiden sekoittumista ja pyritään välittämään maailman tunnelmia ilman järjen ohjailua. Näin tuotetaan runoutta, joka ei ole vain teksti vaan muistutus yhteisöllisyydestä. (Marcus 2018, 53.)

Yhteisöllistä runoutta ja runoa etnografian, paikan imaginaarisen atmosfäärin, kulttuurimaantieteen ja sosiologian tutkimuksessa on käytetty viime vuosina yhä enemmän. Runot on voitu yhdistää niin aineiston keruuseen kuin tulosten analyysiin tai niiden jakamiseen tutkimukseen osallistuvalle yhteisölle. Runoutta on tarkasteltu menetelmänä niin maantieteessä (Magrane 2015; Boyd 2017) ja sosiaalitieteissä (Edwards & Weller 2012) kuin etnogafiassa (Maréchal & Linstead 2010; Lahman ym. 2012) ja autoetnografiassa. Runoutta ja tutkimusta yhdistävässä eetoksessa saavat jalansijansa pedagoginen toisinkatsominen tai toisintietämisen tavoittelu sekä erityinen tutkijan reflektiivinen suhde tutkimuskohteeseensa ja pyrkimys välittää kokemusta mahdollisimman puhtaana vailla representaation tuomaa omaa tasoaan. (Galleymore 2020, Valkeapää 2012).

Ajatus siitä, että runon avulla voitaisiin tuoda esille jonkin asian ydintä (Leavy 2020, 84) liittää runouden suoraan affekteihin ja niiden tutkimiseen. Runon avulla voidaan nostaa keskiöön intensiteettiä, kokemuksellisuutta ja kokijan esitietoista suhdetta maailmaan. Runossa ja tutkimuksessa käytetyssä runossa on myös kyse monimerkityksellisyydestä ja tunteellisesta hetkellisyydestä, ja nämä yhdessä laadullisen aineiston kanssa syventävät tutkimusta ja sen tuloksia (Leavy 2020, 89). Tutkimuksessa runous voi olla osa tutkimusotetta ja tutkimuksen tekoa ja se voi olla kommunikoinnin väline, jolla tutkimusta tuodaan laajempaan tietoisuuteen ja metateksti, joka auttaa merkityksellistämään kokemuksellisuutta (mt., 102–104).

Runous tai toisinkirjoittaminen, tai toisin julkaiseminen, osana tutkimusta auttaa myös toisinajatteluun. Näkökulmat voivat näin olla uusia ja ennakoimattomia ja samalla tutkimuksellinen herkkyys lisääntyy. (Suoranta & Pyyhtinen 2021, 54.)

Runous on myös vastaus naiiviin väitteeseen, että etnografialla voitaisiin tavoittaa ja välittää elettyä kokemuksellisuutta. Etnografista todellisuutta ei näin representoida vaan sitä luodaan. Etnografinen runous tuo tavallista tekstiä enemmän esille tunteita, asenteita ja ideoita. (Maynard & Cahnmann-Taylor 2010, 3–11.) Etenkin kenttäpäiväkirjan merkintöjen muuttaminen runolliseen muotoon tuo muistiinpanoihin enemmän affektiivista sisältöä. Runolta, joka toimii etnografian representaationa, vaaditaan paljon: sen pitäisi täyttää genrensä taiteellisia vaatimuksia ja olla samalla uskollinen tutkimustuloksille (Maynard & Cahnmann-Taylor 2010, 12).

Runouden käyttöön osana etnografiaa liittyy marginaalinen luovuus ja pakotukset, jotka ovat osa kirjallisuuden yhteisöllistä taidemuotoa eli kollektiivista kirjoittamista. (Kuusela 2020, 25–26) Taidetta ikään kuin löydetään tutkittavasta ympäristöstä, jota osallistavilla menetelmillä yhdessä taiteen avulla myös tutkitaan. Arkikokemusta nyrjäytetään ja siitä kaapataan materiaa luovaan muokkaamiseen. (Mt., 53–56.)

Runouden käyttö tutkimuskielenä perustuu tavoitteeseen kiteyttää subjektiivista, on se sitten tutkittavan tai tutkijan omaa, ja hetkellistä tunnelmaa. Runous poikkeaa muista diskursseista. Se on kehoon kytkeytyvää esittämistä, vastakkaista representaatiolle. Runous näyttää pikemmin kuin kertoo ja siitä tulee osa kokemusta myös lukiessa. (Faulkner 2007, 222, 228, 230. Ks. myös Fairchild 2003.)

Runon mahdollisuudet osana etnografiaa liittyvät posthumanistiseen ontologiaan ja materiaalisen perustan tunnustamiseen, jolloin tutkimuksen osaksi tulevat kehollisuus, materiaalisuus ja affektiivisuus. Lähellä ovat myös postmoderniin kirjoittamiseen liitetyt fragmentaarisuudet. Teksti ei ole välttämättä pelkkä itsenäinen ehyt narratiivi vaan se voi olla sekoitus rimpuilevia ainesosia. Puhutaan sotkuisista teksteistä. (Suoranta & Pyyhtinen 2021, 43–46.) Runovideossa sotkuisuus on vielä konkreettisempaa; se on kokoelma tekstiä, ääntä ja kuvaa. Samoin siinä on materiaalisuus läsnä eri tavalla kuin pelkässä tekstissä vaikka se olisi kuinka postmodernin fragmentaarinen. Runous määrittyy näin materiaksi.

Itse olen käyttänyt runoutta osana aineiston tuottamista. Puhun yhteisöllisestä runoudesta, jossa runoilijan rooli on olla kirjurina ja purjeena. Hän houkuttelee, laittaa liikkeelle, kohdistaa huomiota, kirjoittaa ylös ja yhdistelee ja karsii. Itse olen näissä aineiston tuottamisissa ollut kaksoisroolissa. Olen runoilija-tutkija tai runoileva tutkija tai tutkiva runoilija. Mistä painopisteestä tilannetta sitten tarkastellaankin. Runon avulla olen houkutellut ihmisiä aistimaan ympäristöä tavanomaista havainnointia poikkeavalla intensiteetillä. Omat tunteet, moniaistisuus, menneisyyden läsnäolo, leikillisyys, materian elävöittäminen ovat kaikki piirteitä, jotka ovat liimaantuneet näihin maisemarunoihin.

Toinen runon käyttömuotoni liittyy omien havaintojeni kirjaamiseen kenttäpäiväkirjoissa ja näistä jalostettuun metodiseen runovideoon. Tällöin runo saa materialistisen ja pakotetun runouden muotoja. Runoa ei ole olemassa tutkittavassa ympäristössä valmiina mutta ympäristöstä löytyy pakotteita, joilla runo ja runovideo voidaan rakentaa.

Runouden käyttö tässä artikkelissa esittelemäni menetelmän perustana on jaettavissa kahteen myös suhteessa todellisuuteen. Yhteisöllisesti muodostetussa runossa todellisuus on havainto. Metodisessa runovideossani, joka reflektoi omia kenttätöitäni todellisuus on pakote.

Yhteinen prosessi runon äärellä

Yhdessä tuotettu taideteos on aistimussommittuma. Prosessimaisuus häivyttää päämääräkeskeisyyttä ja intentionaalista toimintaa. Se korvataan kyvyllä vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi (Deleuze 1988, 101). Deleuze ja Guattari (1988, 4) puhuvat sommittumasta, joka on yhteyksien muodostamista asioiden, kehojen ja materiaalisuuksien välille. Tällaiset sommittumat ovat jatkuvassa muutoksessa vailla subjektin ja objektin tiukkaa kahtiajakoa. Sommittuma on suhteita, jotka muodostuvat tapahtumissa, eikä niitä ja niihin liittyvää vaikuttavuutta voi ennakoida (Deleuze & Guattari 1993, 27).

Yhteisötaide purkaa kahtiajakoa, jossa alussa on aktiivinen tekijä ja lopussa passiivinen vastaanottaja. Samaten teoksen kiinteä olomuoto purkautuu prosessiin, joka korostaa sosiaalista ja hetkellistä kontekstia. Teos ei ole enää objekti vaan siinä sekoittuvat paikat, prosessit ja tilanteet ja sitä on mahdoton palauttaa yhteen kokemukseen. (Haapalainen 2020, 137–138.) Osallistavan taiteen ydin on osallistujien omissa lähtökohdissa ja heille merkityksellisissä aiheissa (Heino 2020, 152). Paikan merkityksiä tavoitellessa taide voidaan ottaa avuksi myös sen ajatuksen varjolla, että taiteen avulla ja taiteilijoilla katsotaan olevan reflektoitu näkemys paikasta (Häyrynen 2017, 11).

Yhteisöllinen runous tuotetaan yhdessä. Se on sekä prosessi että päämäärä. Tärkeää on runon tekemisen hetki. Toinen asia on itse runo, joka on yhdessä tehty. Tässä prosessissa olen auttanut kirjoittamalla puhtaaksi muistiinpanot samalla yhdistellen ja karsien. Valmis runo on siis yhteisön sanallistamaa mutta minun viimeistelemääni. Viimeistelyn olen tehnyt kevyellä kädellä; jättänyt jotakin pois, yhdistellyt teemoja eli siirrellyt säkeitä paikasta toiseen, lisännyt toistoa, tiivistänyt.

Prosessissa tutkimukseen osallistuvia kanssarunoilijoita houkutellaan runon avulla aistimaan omaa ympäristöään tavallista tarkemmin. Runo voidaan kirjoittaa ympäristössään, jota runo käsittelee. Olen huomannut, että kanssarunoilijoille lopputulos on usein tärkeämpi kuin prosessi ja itselleni taas tutkijana prosessi kertoo mielenkiintoisesti maisemasuhteesta ja tutkittavan alueen merkityksistä. Viidesluokkalaisten kanssa tehdyn runovideoprojektin reflektoinnissa oppilaat nostivat esille sen, että he projektin aikana oppivat ymmärtämään ympäristöään uudesta näkökulmasta. Prosessilla oli pedagogisia vaikutuksia; oppilaat oppivat aistimaan omaa ympäristöään.

Avasin runovideota viidensien luokkien opettajille ja oppilaille kolmitasoisena prosessina, jossa ensin kirjoitetaan runot yhdessä, sitten äänitetään äänimaisemia ja kolmannella kerralla videoidaan ympäristöä.

Itse ajattelin runovideoiden olevan monipuolinen tapa sukeltaa lähiöön tai omaan ympäristöön. Siinä jokainen oppilas saisi monipuolisesti tutkia ympäristöä ja kokeilla erilaisia tekniikoita. Myös lajin marginaalisuus sopi hankkeeseen. Valmista lopputulosta ei verrattaisi kanonisoituun taidekenttään niin helposti, vaan se olisi oma itsenäinen näkemyksensä.

Viidensien luokkien oppilaat olivat suomen kielen tunneilla käsitelleet juuri runoutta. He olivat kirjoittaneet limerikkejä. Päätin esitellä itseni heille limerikin muodossa tunnelman keventämiseksi. Järjestimme tapaamisen etäyhteydellä, jossa selostin kahden luokan oppilaille prosessia. Näin esittelin itseni:

Eräs tutkija täältä Väinölästä
oli kiinnostunut äänistä, metelistä
etsi pihoilta tätejä, setiä, nuorisoo
kysyäkseen heiltä: hei haloo
mikä Väinölä oikein on omiaan
tämä tutkija kaiveli korviaan

Kerroin heille runovideon olevan marginaalissa elävä taidemuoto, videoteos, joka perustuu runouteen. Se on vapaan ilmaisun muoto, jossa yhdistyy runo, joko ääneen luettuna tai tekstinä, sekä video, kuvat ja äänet. Kokonaisuudessa voi korostua joku näistä. Avasin kirjoittamista heille rohkaisten heitä miettimään, vaikka sana tai sanalista kerrallaan asuin- ja kouluympäristöään Väinölää. Mikä Väinölä on? Mitä talot kuulevat? Mitä talot näkevät? Miltä Väinölä kuulostaa, tuoksuu, miten Väinölä herää, miten se menee nukkumaan…?  Äänistä sovimme, että videossa käytetään vain omia nauhoituksia tai mahdollisuuksien mukaan omia sävellyksiä tai soittoa. Koska jouduimme tekemään koko projektin ulkona yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa, emme saaneet omaa improvisoitua musiikkia äänitetyksi. Oppilaiden nauhoittamat äänet koostuivat loppujen lopuksi äänimaisemista ja ääneen luetuista runoista. Videointi tuntui olevan tuttua jokaiselle oppilaalle. Oppilaat saivat äänittämiseen ja videointiin lainaksi yliopiston laitteet. Työt tehtiin kaksoistunneilla yksi luokka kerrallaan. Projektiin osallistui kaksi perusopetuksen viitosluokkaa, joissa molemmissa oli parikymmentä oppilasta.

Oppilaita ja oppilaiden vanhempia tiedotettiin tutkimuksesta ja kaikilta osallistujilta ja heidän huoltajiltaan kysyttiin erikseen suostumus osallistumiseen sekä osallistujien näkymiseen kuvissa ja videoissa tutkimuksen yhteydessä niin tiedotuksessa kuin siihen liittyvissä julkaisuissa. Eettisyyttä laajennettiin myös tekijänoikeudellisiin aspekteihin ja osallistujilta varmistettiin myös suostumus heidän tuottamiensa runojen, äänten ja videoiden päättymiseen yhteisesti toteutettuun teokseen.

Runot kirjoitettiin pareina tai pienissä ryhmissä. Yhteensä runoja tuli toisella luokalla kahdeksan ja toisella seitsemän. Runovideoita koostettiin kummallekin luokalle omansa heidän omista materiaaleistaan. Pyrin koostamaan videoista suunnilleen saman pituiset; noin neliminuuttiset.

Esittelen seuraavassa videoiden sisältöä ja tekemisen prosessia aloittaen runoista ja siirtyen sitten ääniin ja videoihin. Lopuksi pohdin prosessia kokonaisuutena ja lasten antamaa palautetta siitä, sekä peilaan videoiden Väinölä-kuvaa omaan metodiini videon avulla.

Väinölä viidesluokkalaisten runoissa

Eräänä helmikuisena pakkaspäivänä lähiön pihalla annetaan viidensien luokkien oppilaille kynät ja paperit käteen. Olemme Väinölässä. Houkuttelen pareja ja ryhmiä kirjoittamaan mitä vain, ajattelemaan luovasti, miettimään moniaistista Väinölää ja sen menneisyyttä. Kaikki lähtevät innostuneesti kirjoittamaan eri puolille koulun pihaa. Välillä käyn kyselemässä ja katselemassa miten menee. Houkuttelen muutamasta sanasta eteenpäin. Tyylejä on monia. Osa kirjoittaa muutaman sanan tunnelmaa, osaa houkuttelen metaforiin, toiset pelleilevät, toiset ovat uskollisia tehtävänannon ajatukselle aistivasta materiasta ja runoudeksi mieltämästään soinnullisuudesta. Yhtä kaikki jokaiseen runoon peilautuu jotain, mikä ei olisi tullut tavallisessa haastattelussa esille. Runot tiivistävät kirjoittajiensa aistimellisia havaintoja Väinölästä. Ne ulottuvat menneestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen ja luovat yhteyden kokevan subjektin ja ympäröivän materialistisen maiseman välille. Niissä tiivistyy tunnelmaa ja tapahtumaa.

Pakkaspäivien pihalla kirjoittamisen jälkeen ”puhtaaksikirjoitan” runot kummallekin luokalle. Yhdistelen runoissa esiintyviä teemoja mutta muuten sanat ja säkeet ovat oppilaiden. Hyväksytän vielä runot heillä, jotta he tuntevat tekstin omakseen. Runoja syntyy toiselle luokalle seitsemän ja toiselle kahdeksan. Tässä muutama näyte:

I

Koti Väinölässä soi tavallinen villi
on lattia katto seinä
tavallinen villi
”pääseks pelaa?”
aina tuoksuu grilli

on suolaista ja sähköistä
niin energisii kaikki
täällä

II

Jos Väinölä olisi satu, tapahtuisi taika
voisi toivoa
Väinölä on kuin tyhjä kirja
hiljaisuus ja uni
mitä tyynyn sisällä kuulostaa
on Väinölä kuin

III

taloja, metsiä, puistoja
taloja, metsiä, puistoja
olematon pulkkamäki
taloja, metsiä puistoja
taloja, metsiä, puistoja
olematon kauppa

IV

Koulun kellosta tuli villi
näytti väärän ajan
aika tuli aika meni
meni nopeaan
lumikasa suli villisti
tuli tulva
Väinölässä varpaat märät
ja tulva on kuin vetoketju
on äänekästä lumi
tulva kuin vetoketju

Nämä runot välittävät kokemuksellista Väinölää ja omaa elämää siellä; pelataan, tuoksuu grilli, on metsiä ja puistoja, samaten mainitaan myös, mitä ei ole. Pellolle rakennetussa Väinölässä ei ole pulkkamäkeä ja 1970-luvun suuren asukasmäärän hiivuttua myös kauppa on lähtenyt. Runoissa lähiöelämän uneliaisuus voi tulla myös tunnelmallisempana ilmaisuna esille: Väinölä on kuin tyynyn sisällä. Realiteetteja kuvaa myös tulva. Vieressä virtaa joki ja sen kaivettu sivuhaara. Konkreettisista ympäristöhavainnoista poiketen runot välittävät myös paljon muuta. Niistä hehkuu asennetta, tunnetta ja tunnelmaa. Runot toimivat myös oman maisemasuhteen muodostuksessa kahteen suuntaan. Suhde omaan maisemaan heijastuu runoissa moniaistisena tilana ja aikana ja niiden lukeminen taas palauttaa mieleen suhdetta omaan maisemaan sellaisesta näkökulmasta, joka ei ole läsnä arkisessa toiminnassa. Näin yhdessä tuotettu runous omasta ympäristöstä nostaa esille sellaista prosessia, joka ei muuten toiminnallistu. Tärkeää ei siis olekaan pelkkä lopputulos eli runo vaan prosessi, joka sen kirjoittamiseen on liittynyt ja jota sen lukeminen jakaa.

Äänitetty ja kuvattu Väinölä

Toisena kenttätyöpäivänä molempien luokkien kanssa keskityttiin äänittämiseen. Vaikka kaikki digitaalisten laitteiden käyttäminen ja tallentaminen on nuorille hyvin tuttua, oli pelkkiin ääniin keskittyminen jotakin aivan uutta. Tätä työvaihetta he pitivät kaikkein jännittävimpänä. Työskentelyyn sattui taas oikeat paukkupakkaspäivät. Pareittain ja ryhmissä oppilaat lähtivät koulun pihalta etsimään ja myös tekemään ääniä. Lopuksi he saivat valita runoja, joita kävivät lukemassa sisällä luokissa. Kekseliäästi he mukautuivat osaksi ympäristöä ja havaitsivat, että ympäristön äänet ovat myös ääniä, joita he itse tuottavat. Nauhoituksissa kuuluu narskuvia askeleita lumessa, jääpuikkojen poikki risauttamista, lumipallon heittämistä ränniin, toppahousujen kahinaa, jäälohkareiden liu´uttamista mäessä ynnä muuta.

Videoiden tallentaminen oli selvästi tutumpaa puuhaa, vaikka tehtävänannon mukaan toimiminen olikin oma haasteensa. Ohjeista huolimatta meno videoilla on melko villiä. Toisten tekemisen tallentamiseen oli selvästi helpompi keskittyä kuin kuvaamaan taloja, lintuja ja puita. Nopeasti kaikki kuitenkin keksivät mitä moninaisempia kuvakulmia ja tallentunut villi meno kuvastaa omalla tavallaan olemista omassa maisemassa. Kuvaaminen synnytti myös moninaista yhteistyötä. Tarvittiin apuja pyörittämään karusellia tai ripottelemaan lunta puista. Kuvaaminen muodostuikin hyvin sosiaaliseksi hetkeksi, jossa jo teini-iän kynnyksellä olevat vitosluokkalaiset vapautuivat leikkimään. Leikillisyys kuvaa koko videorunoprosessia; runojen kirjoittaminen oli vapaampaa kuin kokonaisen tarinan kertominen tai kysymyksiin vastaaminen, äänittäminen oli uutta ja avartavaa ja videoiminen sai myös havainnoimaan omaa maisemaa leikillisestä näkökulmasta.

Kolmen kenttätyöpäivän jälkeen runovideoiden materiaaliksi oli jäänyt käteen viisitoista runoa, 163 ääniklippiä ja 188 video-otosta. Oli aika ryhtyä editointiin. Teimme joitakin sopimuksia. Sovimme, että emme käytä valmista musiikkia taustana, kuuntelen ja katselen kaikki klipit ja otokset ja yritän rakentaa niistä mahdollisimman demokraattisesti heidän näköisensä lopputuloksen. Toinen luokka teki vielä piirustuksia tai kalligrafioita/tekstityksiä runoihin liittyen ja niitäkin otettiin mukaan.

Pakkaspäivien äänimaailma jäi melko monotoniseksi ja kaipasin sen rinnalle vielä jotain. Koulun musiikinopettajan kanssa olin jo keskustellut Kalevala-teemasta, joka oli noussut kartoituksessamme yhdeksi osa-alueeksi. Lapset olivat innostuneet alueen kalevalalaisista nimistä ja olivat innokkaita tutkimaan, mitä kaikkea kalevalaista heidän ympäriltään löytyy. Olin koostanut musiikinopettajalle nuotit ja midi-nauhat tyypillisistä runonlaulun pentatonisista melodioista ja varioinneista. Tallennettujen äänimaisemien lisäksi videoihin tuli mukaan syntetisoidut runonlaulumelodiat. Nyt videoissa on oppilaiden oman arkipäivän ja arkiympäristön lisäksi side alueen paikannimien kautta avautuvaan menneisyyteen, joka sekin linkittyy nykypäivään, koska yksi oppilaista totesi musiikin olevan ”pelimusaa”.

Palautetta

Keräsin oppilailta myös sähköisellä lomakkeella reflektoivaa arviota runovideoiden työstämisestä. Mieluisimmaksi työvaiheeksi he arvioivat melko tasaisesti jokaista kolmea vaihetta. Ajatukseni runovideosta oli juuri se, että se motivoisi jokaista monipuolisuudellaan. Tekijät saivat myös arvioida lopputulosta siltä kannalta, millaisen kuvan se antaa Väinölästä. Eniten ääniä saivat määreet luonnonläheinen sekä tylsä. Rumaa ja kotoistakin äänestettiin. Kaikki löysivät myös tuttuja ja itse tekemiään kohtia videosta ja mainitsivat ne ylpeydellä. Näin demokraattisuudenkin tavoite toteutui. He saivat myös arvioida sitä, olisiko video erilainen ja millä tavalla erilainen, jos he olisivat osallistuneet sen editointiin. Arvioiden mukaan itse editoitu video eroaisi tästä lopputuloksesta seuraavasti:

”Ei niin sumea pöläys koska näytti vähän päänsäryltä”
”Ei olis kaikua”
”Ei välttämättä niin tarkka ja hyvä”
”Olis varmaan villimpi”
”Vois olla tylsä”
”Ei niin hullu”
”Ei olis erilainen”
”Ei olis kaikuefektiä ja olis kivempi musiikki”

Toteutuma kokonaisuutena jää näiden arvioiden mukaan kultaiseksi keskitieksi. Joku toteaa, että oma lopputulos olisi villimpi ja joku taas, että oma lopputulos ei olisi näin hullu. Buuausta tuli usealta suunnalta kaikuefektistä.

Kysyttäessä ”Mikä videossa oli hauskinta?” nousi monipuolisesti taas esille sekä projektin että lopputuloksen monimuotoisuus. Hauskinta oli muun muassa:

”Ei mikään”
”Äänet”
”Videot”
”Väinölä ei mitään”
”Liikaa fasaaneja :D”
”oma videoni”
”Kun niissä juostaan toisten perässä”
”Kaikkien runot”
”Betoni”
”Oma kohtani, jossa tanssein”

Kaikki arvioivat, että runovideon työstäminen auttoi heitä aistimaan ympäristöään totutusta poikkeavalla tavalla ja että runojen, äänen ja videon avulla he pystyivät kertomaan omasta ympäristöstään jotakin, jota he eivät olisi muuten saaneet kerrottua.

Samansuuntaisesti he arvioivat koko projektia. Se oli piristävän erilaista kuin koulutyö yleensä. Kenttätyöpäivinä oli myös havaittavissa innostusta, hienoa ryhmätyötä ja toisaalta pientä ihmetystä siitä, onko tämä nyt ihan sitä, mitä haetaan, että voi kirjoittaa, mitä haluaa, etsiä ääniä ja kuvata pelkkiä taloja tai omaa hassuttelua. Kokonaisuutena havainnot tekemisestä ja palautteen kommentit kertovat prosessin olleen arvokas uusi näkökulma oman ympäristön havainnoimiseen ja merkitysten muodostamiseen.

Runovideoprojektissa lopputuloksen lisäksi tärkeää oli itse prosessi. Valmiit videot antavat kuvan näiden nuorten suhteesta omaan ympäristöönsä ja keinoista, joilla he voivat sitä tutkia ja esittää. Lopputulos oli heille tärkeä saavutus. Tämän lisäksi koko prosessi oli tärkeä. He saivat etsiä ja löytää ja tehdä yhdessä. Myös työstämisen vaiheet ja niiden lopputulokset avautuivat heille osissa. Näin lopputuloksen multimodaalisuus avautui heille vaiheittain ja auttoi heitä kiinnittämään huomiota kaikkiin osa-alueisiin, joita lopullisissa videoissa on.

Videoiden Väinölä-kuva välittää maisemallisesti samanlaista kuvaa Väinölästä kuin moni muu aineiston tuottamisen metodeilla koottu aineisto: Väinölässä on avaraa, luonnonläheistä, hiljaista ja kerrostaloalueiden väliin jäävät suuret autottomat alueet. Kerrostaloalue on yhtenäinen ja edustaa 1970-luvun betonista lähiörakentamista. Videot avaavat kuitenkin perinteistä etnografiaa syvemmällä tavalla kokemuksellisuutta. Lapset ovat kirjoittaneet, äänittäneet ja kuvanneet ympäristöä, joka puhuttaa heitä, joka saa heidät leikkimään ja ajattelemaan. Tällaisena kokonaisuutena videoiden Väinölä on yhtäältä hauska ja luovuutta herättävä ja toisaalta ankea ja unohdettu. Videorunon marginaalisuus taidemuotona hämärtää myös sen teosmaisuutta ja rajattua olemusta ympäristöä ja kokemusta pelkästään representoivana neljän minuutin kuva-ääni-tekstikoosteena. Nämä videorunot ovat lähempänä kokemusta. Niitä ei yksistään lueta, katsella tai kuunnella vaan ne koetaan. Näin ne laittavat myös yleisön reflektoimaan omaa kokemustaan Väinölästä tai muusta näissä videoissa esiintyvästä teemasta; esim. nuoruudesta, talvesta ja yleisesti asutusta ympäristöstä tai lähiöstä.

Kohti metodista toisinjulkaisua – reflektoiva runovideo kenttätöistä

Olen elänyt vuoden ajatellen Väinölää, lähiöitä, ihmisten elämää ja tehtyjä töitä. Olen kokenut ilon hetkiä, avartamista ja avartumista. Olen katsellut, kuunnellut, haistanut, tuntenut polkuja ja teitä askelten tai polkupyörän pyörien alla. Olen ideoinut ja osallistunut samalla, kun olen osallistanut. Olen antanut äänen, houkutellut, mutta myös itse kokenut ja ajatellut. Olen kirjoittanut kenttäpäiväkirjaa, kuvannut ja äänittänyt. Affektiivinen ja tuntemuksiin kohdistuva tieto on tuottanut myös minun tekemiäni representaatioita. Vaikka olen elänyt representaation kriisissä, multimodaalisessa sotkussa omien tuntemuksieni ja tutkimuskysymysteni kanssa, olen myös tehnyt oman teoksen, jolla haluan avata moniaistisia kenttätöitä metodina. Lähtökohtana tälle on ollut ajatukseni affektiivisen tiedon välittämisestä ja muun kuin pelkän kielellisen esityksen mahdollisuudesta välittää tätä affektiivisuutta ikään kuin suoremmin vailla tulkintaa ja suodatusta. Metodinen toisinjulkaiseminen on osa metodista toisinajattelua. Se korostaa tutkimuksenteon prosessimaisuutta. Ei ole vain kysymyksiä, joihin on vastauksia. On prosessi.  On mahdollisuus. Mahdollisuus tehdä näin tai toisin. Metodin toisinjulkaiseminen voi antaa virikkeitä ajatella toisin ja avata mahdollisuuksia menetelmien kehittämiseen.

Avaan tämän metodisen runovideon prosessia samalla tavalla kuin lasten kanssa työstämiäni videoita. Ensin esittelen tekemisen taustan ja tavan ja sitten tekstin, äänet ja lopuksi videon. Videon taustateoria ja tekeminen linkittyy pakotteisiin, anvantgardeen ja situationismiin.

Runo voi olla osa maisemaa ja etnografian lähestymistä paikkaan. Tällöin runon avulla pyritään tuomaan esille sellaisia piirteitä ympäristöstä, jotka eivät tavallisen kuvailun avulla välittyisi. Pyrkimys on tuoda runon avulla esille affekteja ja kokemusta. Ei pelkästään löytää vaan luoda merkityksiä ei pelkästään kuvailla vaan koetella; luoda kehollista moniaistista kokemusta. Tällainen runouden käyttö liittyy pyrkimyksiin tuoda tutkimuksessa esille non-representatiivista intensiteettiä ja suhteita (Lorimer 2005; Boyd 2017, 210–211, 218).

Runouden ja tutkimuksen eroina yleisesti ja karrikoiden pidetään sitä, että tutkimus operoi konseptuaalisilla mekanismeilla, kun taas runous symbolisilla mekanismeilla. Kun tutkitaan maisemaa ja suhdetta omaan ympäristöön, ovat nämä molemmat mekanismit mielestäni läsnä. Maisema ei ole pelkkä kohde vaan se on suhde kokijansa välillä ja tähän kokemukseen vaikuttavat sekä konseptuaaliset että symboliset puolet.

Kirjoitin kenttäpäiväkirjaa osittain runomuotoon ja samalla etsin sitaatteja taustateoriastani. Syntyi seuraavanlainen poeettinen dialogi.

Metodisessa ja kenttätöiden tunnelmia reflektoivassa videossa pohdin sommittumia Guilles Deleuzen ja Félix Guattarin teorian sekä omien kenttäpäiväkirjaan merkitsemieni runojen kautta. Deleuzen ja Guattarin teoria on sen taustalla, mitä olen havainnoinut ja havaintojen kautta on syntynyt tällä videolla esitetyt tunnelmat ja kokemukset. Yhdessä fragmentit sommittumien teoriasta, kenttätyöstä havaintoineen sekä omat videot, äänitykset ja kuvat muodostavat tällä videolla kokonaisuuden, jonka ytimessä on pohtia etnografian tunnelmia ja omaa tutkimuksen prosessia sekä havaintojen suhdetta representaatioon. Video on tässä ei-kielellisenä apuna ja menetelmänä.

Runo menetelmänä ja todellisuuteen suhteutettuna muuttuu tässä pakotteeksi todellisuudesta, kun se yhteisöllisessä runossa oli havainto todellisuudesta. Kenttäpäiväkirjojen runoilla ja videon ääninauhaan liittyvällä asteikolla on yhteyksiä avantgardistiseen oulipolaisuuteen. Taidelähtöisessä etnografiassa on yleisemminkin turvauduttu oulipolaiseen pakotetun tekemisen oppeihin. Näin ympäristöstä on pyritty havaitsemaan jotain, joka muuten jäisi varjoon. Oulipolaisuus on 1960-luvulta peräisin oleva taidesuuntaus, joka keskittyy kokeilevaan ja leikilliseen asenteeseen kielestä. Tällä tavoin kieli ikään kuin syrjäytetään representatiivisesta pääroolista ja kielellinen käänne kohti sanattomia tuntemuksia on konkreettinen. Lyhenne tulee ranskan sanoista Ouvroir de Littérature potentielle. Kyse on kokeellisesta ja potentiaalisesta taiteesta. Kokeellisuus perustuu usein luotuihin sääntöihin, joiden noudattaminen on osa representaation tuottamista (Ks. esim. Mathews & Brotchie 1998; Ikonen 2018; Joensuu & Salmenniemi 2018).  Oulipolaisuuden juuret liittyvät myös 1950-lukulaiseen situationistisuuteen. Oulipolaisen runouden ja representaatioiden tuottamisen voidaan sanoa olevan työkalu tutkimukselle; käsite ja harjoitus sekä kokemuksellisuutta, joka erityyppisellä muistiin kirjaamisella ei ehkä tulisi esille (Maréchal & Linstead 2010, 71). Tässä korostuu kehollisuus, hetkellisyys, rytmit tilassa ja ajassa ja aktiivisuus. Näin etnografisen jaottelun erot tutkittavista heistä ja tutkivista meistä jäävät syrjään (mt., 69).

Videon äänimaailma syntyi alueella kuulemistani ja nauhoittamistani äänistä sekä omasta pianonsoitostani alueella sijaitsevalla vanhalla lyhytaaltoradioasemalla, jonne oli avattu kesäksi taidenäyttely. Ääninauhalle päätyivät myös kalevalaiset toisinnot syntetisaattoriversiona. Alueen kalevalaisuus, joka nousi esille tärkeänä kulttuurisena resurssina koko kartoituksessa ja koululaisten runovideoissa, on näin mukana myös tässä (Seesmeri 2022).

Tärkeänä äänimaailman teemana on myös kenttätyössä tehtyjen muistiinpanojen ja karttamerkintöjen pohjalta syntynyt asteikko. Erilaisia medioita yhdistelemällä etnografisessa prosessissa voidaan tuottaa uusia näkökulmia tutkittaviin ilmiöihin. Nämä mediat esim. kuvat ja äänet eivät ole vain tekstin kääntämistä toiselle medialle vaan itseoikeutettu osa tutkimusta. (Pink 2015, 96.) Asteikko on pakote alueen etnografisissa kenttätöistä tehdyistä havainnoista.

Etnografia voi luoda pakotteita, joilla tutkimuksentekoa voidaan repsesentoida. Asteikon syntyyn on vaikuttanut talojen numeroinnit, rappukäytävien määrä, teiden suunnat ja askeleiden sovittaminen niillä. Tällainen tutkimusasetelma on sukua situationismille. Situationistien tavoitteena oli luoda ”situaatioita” tilanteita, joissa keskityttäisiin kokonaivaltaisiin elämyksiin ja kokemuksiin. Situationistit kritisoivat yhteiskuntaa nimittäen sitä spektaakkeliksi. Siinä todellisuus etääntyy representaatioksi. (Virnes 2007, 1.) Situationistit oli yhteiskuntakriittinen piiri, joka avantgarden hengessä purki raja-aitoja taiteen ja arjen välillä, mutta he harjoittivat myös omanlaistaan tieteellistä tutkimusta. Päämääränä oli jonkinlainen tilallisen fenomenologian tavoittaminen. (Virnes 2007, 2.) Samanlainen tavoite kuuluu myös taidelähtöisen affektiivisesti virittyneen etnografiseen tilantutkimukseen.

Avantgardeen liittyy kokeilut, joissa tekijyys on annettu niin sattumalle ja peleille kuin koneille, käyttöesineille tai yhteisöille (Kuusela 2020, 40–43). Tässä artikkelissa esitellyissä videoissa ensimmäisissä tekijyys on annettu yhteisölle eli koululaisille ja toisessa, omassa metodisessa runovideossa, tekijyys on annettu pakotteiden kautta etnografiselle kentälle eli tutkittavalle ympäristölle. Yhteisötaiteen avantgardistiset juuret linkittyvät situationismiin ja dadaismiin, joissa lopullisen tuotoksen sijaan nostettiin keskiöön tietyn tilanteen luominen ja prosessi (Sederholm 2007, 40).  Menetelmä rinnastuu etnografiaan (Purhonen 2010, 26) ja itsereflektion kautta myös toimintatutkimukseen. Taiteellinen prosessi tuottaa tutkimusaineistoa, erilaisiin medioihin perustuvaa dokumentaatiota sekä muovautuvassa prosessissa syntyvää moniaistillista aineistoa ja taiteellisen työn ja kokeellisemman etnografian reflektointia. Tämä moninainen yhteys rinnastuu situationismin tilanteisuuteen.

Perinteisen tekstin lukemisen lisäksi haluan avata tutkimusprosessia videolla, joka tarkentaa nimenomaan kuviota teoreettisen taustan, tutkimuskentän kohtaamisen, tunnelmien ja etnografisen aineiston analysointiprosessin kesken. Taide toimii tutkimusprosessin avaamisessa ja tutkimustulosten julkaisemisessa muotona, joka syventää affektiivista ymmärtämistä.

Taidelähtöisyys tieteessä ja tieteen apuna on rajatonta ja etsivää. Pidän sen tärkeimpänä tehtävänä sitä, että se antaa oikeutuksen kuvittelulle ja kurottaa kuvittelun tuolle puolelle ja luo tieteelliseen työskentelyyn, on se sitten aineiston tuottamista, metodien kehittelyä tai aineiston analysoimiseen liittyvää tieteellistä työvaihetta, jotakin ennakoimatonta, jotakin representatiivisuudesta irtautunutta ja affektiivisuuteen kurottavaa uudelleen näkemisen/tietämisen mahdollisuuksia. Tällainen prosessi ja prosessin avaaminen toisinjulkaisemisen keinoin lisää tutkimusprosessin ja tutkimustulosten empaattista vastaanottoa.

Metodinen toisinjulkaisu avaa alussa esittämääni representaationkriisin ja ei-kielellisen affektiivisuuden peräänkuuluttamista. Moniaistinen runovideo on apuna ja karttana vastaanottajalle; ei valmiina selityksenä vaan impulssina. Metodinen runovideo syrjäyttää kielen mutta avaa tuntemukset.

Tämä oma videoni, samasta alueesta kuin informanttieni kanssa työstämät videot, tekee kentästä ja tutkimusotteesta avoimemman kuin pelkän kirjallisen osuuden julkaiseminen metodisesta prosessista. Olen osallistanut mutta myös osallistunut. Fragmentaarisuudella haluan kuitenkin jättää avoimutta vastaanottamiselle. Se on jälleen yksi aalto osallistamiselle. Tutkimushanke on päättynyt, mutta tutkimus ei. Lukija on myös katsoja, kuuntelija, havainnoija ja tunnelmien kerääjä. Videon kautta on mahdollisuus päästä etnografiselle näyttämölle, kokemaan sitä mistä koko etnografisessa tutkimuksessa on kyse; liikkumisesta subjektiivisen ja strukturalistisen välillä.

Ote kenttäpäiväkirjasta: Jälleen kerran pyöräretkellä täällä. Heinikkoa kainaloon mutta kaunista. Talojen välissä asukkaiden päiväkahvit. Tuttu tyttö videoprojektista pitää kirpparia viltillä. Kotiin polkiessa mietin teosmaisuutta. Mihin se representaation kriisi unohtui? Tekemisestä jää jälki. Ja sitähän me haluamme? Väistelen fasaaneja.

Lähteet

Painamattomat lähteet

Lasten kanssa toteutetut videot ja muu etnografinen kenttätyöaineisto. Aineistoon voi tutustua osoitteessa https://sites.utu.fi/kulttuurisuunnistelu/. Kyselyaineistot on tallennettu Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteidentutkimuksen laitoksen arkistoon.

Kenttäpäiväkirjat kirjoittajan hallussa.

Lähdekirjallisuus

Boyd, Candice P. (2017) Research poetry and the non-representational. ACME: An International Journal for Critical Geographies 16:2, 210–223.

Deleuze, Gilles (1988) Spinoza: Practical philosophy. San Fransisco: City Lights.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1988) A thousand plateaus: Capitalism and schizophrenia. Lontoo: Athlone.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1993) Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus.

Duxbury, Nancy; Garrett-Petts, William & Longley, Alys (2019) An introduction to the art of cultural mapping: Activating imaginaries and means of knowing. Teoksessa Nancy Duxbury, William F. Garret-Petts & Alys Longley (toim.) Artistic approaches to cultural mapping: Activating imaginaries and means of knowing. New York: Routledge, 1–21.

Duxbury, Nancy; Garrett-Petts, William & MacLennan, David (toim.) (2015) Cultural mapping as cultural Inquiry: Introduction to an emerging field of practice. Lontoo: Routledge.

Edwards, Rosalind & Weller, Susie (2012) Shifting analytic ontology: Using I-poems in qualitative longitudinal research. Qualitative Research 12:2, 202–217.

Ehn, Billy (2018) Arjen yllätyksiä – huomaamattoman etnografia ja kulttuurianalyysi. Teoksessa Pilvi Hämeenaho & Eerika Koskinen-Koivisto (toim.) Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry, 59–75.

Fairchild, B. H. (2003) The motions of being: On the intersections of lyric and narrative (a work in progress). Konferenssiesitelmä. West Chester University Poetry Conference, Form and Narrative, Weset Chester, PA.

Faulkner, Sandra S. (2007) Concern with craft: Using arts poetica as criteria for reading research poetry. Qualitative Inquiry 13:2, 218–234.

Galleymore, Isabel (2020) Teaching Environmental Writing. Ecocritical Pedagogy and Poetics. Lontoo: Bloomsbury Publishing.

Haapalainen, Riikka (2020) Minä osallistun, sinä osallistut, me osallistumme – mutta mihin? Osallistavan taiteen prosesseista ja yhteisöistä. Teoksessa Marjo Heino, Maunu Häyrynen, Vuokko Kemppi-Vienola & Kati Kunnas-Holmström (toim.) Joen taju. Pori: Porin taidemuseon julkaisuja 160, Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen julkaisuja 57, 134–143. https://www.utupub.fi/handle/10024/166199

Haveri, Minna (2010) Nykykansantaide. Helsinki: Maahenki.

Heino, Marjo (2020) Taiteilijan roolista yhteisöllisessä maisemasuojelussa: Kokemuksia Keikyän Ratas-teoksen valmistumisesta ja Ulvilan Saaren metsän kehittämisestä. Teoksessa Marjo Heino, Maunu Häyrynen, Vuokko Kemppi-Vienola & Kati Kunnas-Holmström (toim.) Joen taju, 150–159. Pori: Porin taidemuseon julkaisuja 160, Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen julkaisuja 57. https://www.utupub.fi/handle/10024/166199

Hjort, Christina (2017) Kulttuurisuunnittelu paikallisidentiteetin luomisen ja paikallisen kehittämisen välineenä. Teoksessa Maunu Häyrynen & Antti Wallin (toim.) Kulttuurisuunnittelu: Kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 29–41. 

Hovi, Pia (2021) Taiteilijat yhteisöjen kulttuurikartoittajina. Teoksessa Tanja Vahtikari, Terhi Ainiala, Aura Kivilaakso, Pia Olsson & Panu Savolainen (toim.) Humanistinen kaupunkitutkimus. Tampere: Vastapaino, 253–282.

Häyrynen, Maunu (2017) Kulttuurisuunnittelu, kulttuurikartoitus ja suomalainen kaupunkikehittäminen. Teoksessa Maunu Häyrynen & Antti Wallin (toim.) Kulttuurisuunnittelu: kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ikonen, Teemu (2018) Johdanto. Teoksessa Teemu Ikonen (toim.) Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Helsinki: Post-Oulipo ry, 16–27.

Joensuu, Juri & Salmenniemi, Harry (2018) Metodin esitys. Teoksessa Teemu Ikonen (toim.) Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Helsinki: Post-Oulipo ry, 129–160.

Junnilainen, Lotta (2019) Lähiökylä: Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Tampere: Vastapaino.

Kontturi, Katve-Kaisa & Taira, Teemu (2007) Affekti: Käsitteen säikeet, keskustelun lonkerot. niin & näin 2, 43–45.

Kuusela, Hanna (2020) Kollaboraatio: Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa. Tampere: Vastapaino.

Lahman, Maria; Rodriguez, Katrina; Richard, Veronica; Geist, Monica; Schendel, Roland & Graglia, Pamela (2012) (Re)Forming Research Poetry. Qualitative Inquiry 17:9, 887–896.

Leavy, Patricia (2020) Method meets art: Arts-based research practice. Third edition. New York: The Guilford Press.

Levanto, Yrjänä; Naukkarinen, Ossi & Vihma, Susann (2005) Johdanto. Teoksessa Yrjänä Levanto, Ossi Naukkarinen & Susann Vihma (toim.) Taiteistuminen. Helsinki: Taideteollisen Korkeakoulun julkaisu B79.

Lorimer, Hayden (2005) Cultural geography: the busyness on being ´more than representational´. Progress in Human Geography 23, 83–94.

Magrane, Eric (2015) Situating Geopoetics. GeoHumanities, 1–17. DOI: 10.1080/2373566X.2015.1071674

Marcus, George E. (2018) Etnografian uudet haasteet Writing Culture -liikkeen jälkeen. Teoksessa Pilvi Hämeenaho & Eerika Koskinen-Koivisto (toim.) Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry, 32–58.

Maréchal, Garance & Linstead, Stephen (2010) Metropoems: Poetic method and ethnographic experience. Qualitative Inquiry 16:1, 66–77.

Mathews, Harry & Brotchie, Alastair (1998) Oulipo Compendium. Lontoo: Atlas Press.

Maynard, Kent & Cahnmann-Taylor, Melisa (2010) Anthropology at the edge of words: Where poetry and ethnography meet. Antropology and Humanism 35:1, 2–19.

Meurman, Otto-Iivari (1947) Asemakaavaoppi. Helsinki: Otava.

Naukkarinen, Ossi (2005) Taiteistumisen muodot. Teoksessa Yrjänä Levanto, Ossi Naukkarinen & Susann Vihma (toim.) Taiteistuminen. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B79, 9–36.

Pink, Sarah (2015) Doing sensory ethnography. Second edition. Lontoo: Sage.

Purhonen, Tiina (2010) Sitten, silloin, tässä, nyt: Paikkasidonnaisen taiteen historian neljä suuntaa. Teoksessa Lea Kantonen (toim.) Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua: Keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Helsinki: Kuvataideakatemia, 25–38.

Roivainen, Ilona (1999) Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Ryynänen, Sanna & Rannikko, Anni (2021) Johdanto. Teoksessa Sanna Ryynänen & Anni Rannikko (toim.) Tutkiva mielikuvitus: Luovat, osallistavat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 11–30.

Saarikangas, Kirsi (2006) Eletyt tilat ja sukupuoli: Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saarikangas, Kirsi (2016) Asukkaat ja maisema liikkeessä: Lähiörakentaminen ja asumisen mullistus 1960-luvulla. Teoksessa Juhana Lahti & Eija Rauske (toim.) Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi: Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin. Helsinki: Arkkitehtuurimuseo, 67–93.

Salmela, Ulla (2004) Urban space and social welfare: Otto-Iivari Meurman as a planner of Finnish towns 1914-1937. Taidehistoriallisia tutkimuksia 30. Helsinki: Taidehistorian seura.

Salmela, Ulla (2007) Happy homes and stable society: Otto-Iivari Meurman and omakoti in interwar Finland. Planning Perspectives 22:4, 443–466. https://doi.org/10.1080/02665430701553423.  

Sederholm, Helena (2007) Yhteisötaiteen juurilla. Teoksessa Kati Kivimäki & Hannele Kolsio (toim.) Yhteyksiä: Asiaa yhteisötaiteesta. Rauma: Lönströmin taidemuseon julkaisuja 24, 37–55.

Seesmeri, Laura (2022) “Kalevala meidän kaduilla”. Menetelmiä aineettoman ja affektiivisen kartoittamiseen. Yhdyskuntasuunnittelu, 60:1, 106–124. https://doi.org/10.33357/ys.119921.

Seesmeri, Laura (2023a) “Signaaleja – Harhailua mastojen juurella eli rytmejä ja tilallisuuksia kartoittamassa”. WiderScreen Ajankohtaista 15.6.2023 http://widerscreen.fi/numerot/ajankohtaista/signaaleja-harhailua-mastojen-juurella-eli-rytmeja-ja-tilallisuuksia-kartoittamassa/ (Luettu 30.5.2024).

Seesmeri, Laura (2023b) Räpäten – lähiön ruumiinavaus ja uusi tapa haastatella. Terra Maantieteellinen aikakauskirja 135:3: Asukkaat ja asuminen, 157–160. https://terra.journal.fi/article/view/136016/85931.

Seesmeri, Laura & Virtanen, Katrina (2024) “Paljon on roihunu täällä.” Taidelähtöisyys ja paikkatieto osallistamisen menetelminä Porin Pihlavan menetettyjen paikkojen kartoittamisessa. Teoksessa Eerika Koskinen-Koivisto & Kaisu Kumpulainen (toim.) Kestävä kulttuurisuunnittelu. Jyväskylä: SoPhi, 112–130.

Seyfert, Robert (2012) Beyond personal feelings and collective emotions: Toward a theory of social affect. Theory, Culture & Society 29:6, 27–46.

Sumartojo, Shanti & Pink, Sarah (2019) Atmospheres and the experiental world: Ambiances, atmospheres and sensory experience of spaces. Lontoo: Routledge.

Suoranta, Juha & Pyyhtinen, Olli (2021) Kaunokirjallisuuden käyttö yhteiskuntatutkimuksessa. Teoksessa Sanna Ryynänen & Anni Rannikko (toim.) Tutkiva mielikuvitus: Luovat, osallistavat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 33–56.

Thrift, Nigel (2008) Non-representational theory: Space, politics, affect. Lontoo: Routledge.

Valkeapää, Leena (2012) Taiteellisen ajattelemisen autoetnografisuus. Teoksessa Minna Haveri & Jouni Kiiskinen (toim.) Ihan taiteessa. Puheenvuoroja taiteen ja tutkimuksen suhteesta. Espoo: Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, 72–83.

Virnes, Antti (2007) Kohti arjen vallankumousta: Lyhyt johdatus situationistiseen ajatteluun. Paatos 1.

Wallin, Antti & Rosendahl, Suvi (2017) Kerrostalolähiön kulttuurisen muutoksen kartoitus. Teoksessa Maunu Häyrynen & Antti Wallin (toim.) Kulttuurisuunnittelu: Kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 71–102.

Wetherell, Margaret (2012) Affect and emotion: A new social science understanding. Lontoo: Sage.

Tekijä

FT Laura Seesmeri toimii Turun yliopiston Porin kampuksella kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopistonlehtorina. Hän on tutkimuksessaan keskittynyt maiseman kokemuksellisuuteen ja kulttuuriperinnöllisten arvojen aistimellisuuteen. Erityisesti hän kehittää taidelähtöisiä menetelmiä osana etnografista tutkimusta. Hänen tutkimuskohteitaan ovat olleet saunominen, vedenalainen maisema, lähiöt sekä saaristo. Tutkimuksen lisäksi Seesmeri on aktiivinen sanoittaja-runoilija, graafinen suunnittelija ja esiintyjä. ORCID: 0000-0001-8488-8390.