Essi Ikonen

Tämä novellin muotoon kirjoitettu artikkeli tutkii performatiivisella otteella sitä, miten kohtaamiset muiden ihmisten sekä oman menneisyyden kanssa avaavat kehollisia ja emotionaalisia kokemuksia, jotka hienovaraisesti ohjailevat tutkimusprosessejamme, sekä luovan tutkimuskirjoittamisen mahdollisuuksia välittää näitä kokemuksia. Tarina kuvaa prosessia, jossa tohtorikoulutettava etsii omaa tietään erilaisten tutkimusparadigmojen ristivedossa nostaen esiin fenomenologiaan, taiteelliseen tutkimukseen ja autoetnografiaan liittyviä metodologisia ja eettisiä kysymyksiä. Keskiöön nousee autoetnografian ja autofiktion välinen rajapinta, läheisten rooli tutkimusaineistona sekä kamppailu luovuuden, tieteellisyyden, omien kipupisteiden ja eettisen vastuun kantamisen välillä. Novelli kysyy myös noviisitutkijan rajoja ja mahdollisuuksia tehdä luovaa ja uraauurtavaa tutkimusta akateemisessa maailmassa.

Avainsanat: autoetnografia, autofiktio, fenomenologia, luova tutkimuskirjoittaminen, taiteellinen tutkimus

* * *

Soitan Ystävälle jo neljättä kertaa. Tunnen kuinka sydämeni hakkaa. Ilma kulkee liian nopeasti nenästä sisään ja ulos.

"Voisitko vastata jotain? Alan olla jo paniikissa. Olen käyttänyt lauseitasi. Varastin sanojasi. Ja kirjoitin sinut uudestaan. Voidaanko me vielä olla ystäviä?" Lähetän hänelle tekstiviestin ja jään odottamaan.

Huokaan syvään. Tein kaikki virheet. En pyytänyt tutkimuslupaa. Käytin toisten sanoja ilman lupaa. Sepittelin ja muokkasin aineistoa. Ja nyt Tarkastaja on kimpussani.

* * *

"Kyllähän tämä herättää kysymyksiä", Tarkastaja sanoo. Hän on tullut huoneeseeni keskustelemaan käsikirjoituksestani (Ikonen 2020). "Oletko tutustunut Tutkimuseettisen neuvottelukunnan eettisiin ohjeisiin? Tutkimuksesi kohdalla nousee kysymys ainakin aineistojen sepittelystä ja muokkaamisesta."

"Kyllä minä niitä luin. On totta, että olen sepitellyt ja muokannut aineistoa, mutta tein sen suojellakseni itseäni ja läheisiäni.”

Tarkastajan kulmat nousevat kysyvästi ja hän jää odottamaan. Haen hetken sopivia sanoja.

“Huomasin tutkimuksen kuluessa, että omat elämänkokemukseni paljastavat kiinnostavia ulottuvuuksia tutkimaani ilmiöön, eli autenttisuuteen kasvatuksellisena ideaalina. Siis tutkin, mitä tarkoittaa olla uskollinen itselleen ja … sitten kävi niin, että …” Helvetti sentään, ajatukseni eivät löydä sopivaa muotoa. Tarkastaja katsoo edelleen kysyvästi.

“Niin, siis omat kokemukseni aiheesta paljastivat sellaisia syvätason ulottuvuuksia, joita muu aineisto ja olemassa oleva kirjallisuus ei paljasta eikä huomioi.” Huokaan helpottuneena siitä, että onnistuin muodostamaan järkevän lauseen. Rohkaistuneena jatkan: “Kokemukseni sisältävät kuitenkin arkaluonteisia asioita itsestäni ja läheisistäni. Olin huolissani siitä, että niistä kirjoittaminen aiheuttaisi heille harmia tai vahingoittaisi omaa mainettani. Tutkimuseettinen ohjeistuskin neuvoo ennaltaehkäisemään tutkimushenkilöihin kohdistuvia riskejä (ALLEA - All European Academies 2020), joten kirjoitin autoetnografisesta aineistostani autofiktiivisen tarinan. Että en paljastaisi liikaa itsestäni tai läheisistäni (Edwards 2021).”

Olen tyytyväinen, että autofiktio on tarjonnut minulle ratkaisun eettisiin ongelmiini ja tunnen ylpeyttä ratkaisustani. Katson toiveikkaasti Tarkastajaa. Hänen kulmansa ovat kurtussa.

"Ymmärrän. On erinomaista, jos tutkimuksesi tuo esiin uusia ulottuvuuksia ilmiöistä. Mutta nyt lukija ei voi tietää mitä on tapahtunut oikeasti ja mikä on sepitettyä. Tämä on nähdäkseni varsin ongelmallista", Tarkastaja jatkaa.

Mitä on tapahtunut oikeasti. On tapahtunut niin paljon. Niin paljon että en muista. En ole enää varma siitä kuka olin tai kuka olen. Serge Doubrovskyn sanat autofiktion olemuksesta kaikuvat mielessäni: ”…muisti on fiktiivinen, meidän täytyy keksiä elämämme merkitys yhä uudestaan kirjoittamalla siitä^[1]”. Mutta en välittäisi avautua tästä Tarkastajalle. Hän kaivaa laukustaan esiin tulostetun nipun papereita.

"Tässä näin. Tulostin sinulle." Hän on merkinnyt paperiin joitakin kohtia punaisella ja lukee nyt niistä ääneen.

"Sepittämisellä tarkoitetaan tekaistujen havaintojen esittämistä tiedeyhteisölle. Sepitettyjä havaintoja ei ole tehty tutkimusraportissa kuvatulla tavalla tai menetelmillä. Sepittämistä on myös tekaistujen tulosten esittäminen tutkimusraportissa. Ja huomaa myös tämä kohta havaintojen vääristelystä: havaintojen vääristelyllä tarkoitetaan alkuperäisten havaintojen tarkoituksellista muokkaamista tai esittämistä niin, että havaintoihin perustuva tulos vääristyy.” (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012, 8–9.)

Tekaistuja havaintoja. Tekaista. Sehän tarkoittaa tehdä nopeasti, tuosta vaan, ohimennen. Ei se niin helposti käynyt. Pikemminkin kaskesin, kaivoin, väänsin, käänsin, puristin, anelin, houkuttelin. Kunnes havainnot vain purskahtivat esiin, näyttivät itsensä väkisin, tunkeutuivat minun lävitseni kysymättä halusinko vai en.

"Miten itselle uskollisena olemista voisi kuvata niin kuin se on tapahtunut oikeasti?" kysyn Tarkastajalta pyrkien pitämään ääneni huolettomana. "Kohde muuttuu kirjoittamisen myötä, ei sen takana ole mitään 'oikeaa'. Myös rakkaudesta kirjoittaminen on vaikeaa, rakkaus pakenee loogis-analyyttisistä rakennelmista kuin vesi haarukasta. Mutta ei olisi rehellistä jättää sitä poiskaan. Tarinoiden avulla pyrin avaamaan ilmiön olemusta yksilön kokemuksen näkökulmasta ja paljastamaan ulottuvuuksia, joita en pysty kuvaamaan asiatekstillä.”

Tarkastaja on ihminen, hän ymmärtää kyllä, ajattelen ja katson häneen vetoavasti. Tarkastaja on hiljaa. Hänen silmiinsä nousee usvainen katse ja hän katsoo ohitseni. Minäkin käännän katseeni etsien hänen katseensa kohdetta, mutta selkäni takana ei ole ketään. Kun käännän katseeni takaisin, Tarkastaja katsoo suoraan silmiini, silmieni läpi, niin läpitunkevasti, että on vaikea katsoa takaisin.

 "Kuka se Ystävä on? Se on selvitettävä ja häntä on kuulusteltava. Missä hän asuu? Tietääkö hän missä sinä olet?" hän kysyy.

Lasken katseeni ja mietin, eikö Tarkastaja todellakaan ymmärtänyt, että Ystävä on fiktiivinen hahmo. Vaihdan vaivautuneena asentoa ja tönäisen vahingossa pöydän kulmalla olevaa kirjapinoa, joka kaatuu kohti Tarkastajaa. Kun olen kerännyt kirjat ja nostan katseeni takaisin, Tarkastajan läpitunkeva katse on poissa. Hän rykäisee ja jatkaa:

"Niin, siis kuten sanoin, tämä sepittely voi muodostua ongelmaksi. Ja aineistojen muokkaaminen.  Ja validiteetin kanssa tulee ongelmia."

Naputan sormella kirjapinoa miettien ankarasti. Kuka se oli, joka kirjoitti havahduttavuudesta laadullisen tutkimuksen laatukriteerinä. Heikkinen, Huttunen ja Syrjälä! Se se oli. Avaan suuni, mutta Tarkastaja on jo ehtinyt kääntyä. Näen vain mustan viitan liepeiden heilahtavan oven suussa.

Katson muistiinpanoseinälläni olevaa korttia, jossa lukee:

* * *

"Siitä validiteetista." Yllätyn itsekin omasta rohkeudestani avata keskustelu, kun Tarkastaja tulee vastaan yliopiston pihalla.

"Se on laadullinen ja filosofinen tutkimus. Ei siinä mitata yhtään mitään. Yhdistän autoetnografiaa ja fenomenologiaa. Kaunokirjallinen osuus laajentaa tulokulmia ja ehkä havahduttaa lukijaa ajattelemaan jotain uutta.”

"Viisasteletko sinä?" Tarkastaja katsoo minua arvioivasti. "Meillä on olemassa valtava määrä tutkimuskirjallisuutta validiteetista laadullisessa tutkimuksessa. Ei sitä voi sivuuttaa vetoamalla siihen, että laadullinen tutkimus ei perustu mittauksiin. Faktan ja fiktion sekoittamisella on vaarallisia seurauksia. Tiede on voitava erottaa muista ilmiöistä ja ihmisten tulee voida luottaa tieteelliseen tutkimukseen. Tiede on Aristoteleesta lähtien pyrkinyt systemaattiseen ja järkiperäiseen maailman havainnoimiseen ja loogiseen päättelyyn (Hepburn & Andersen 2021), jonka tehtävä on kuvata, selittää ja ennustaa maailmaa. Tieteen arvovalta murenee, jos lähdemme sisältäpäin horjuttamaan sen mahdollisuuksia tuottaa luotettavaa tietoa. Meillä on ihan tarpeeksi tekemistä kaiken maailman 'vaihtoehtoisten faktojen' julistajien väitteiden korjaamisessa. Julkaise se tarina kuolleesta veljestäsi jossain muualla. Se on varmasti sinulle tärkeä juttu, mutta ymmärrät varmaan itsekin, että sen paikka on muualla kuin väitöskirjassa." 

"Niin ja olen kyllä lukenut sitä kirjallisuutta validiteettiin liittyen. Esimerkiksi Heikkinen, Huttunen ja Syrjälä (2007) esittävät, että myös tutkimuksen kyky tuoda esiin erilaisia näkökulmia ja herättää tunteita pitäisi huomioida, kun arvioidaan kerrontaa sisältävän tutkimuksen laatua. Ja kerronnallisuutta kyllä hyödynnetään monilla tutkimusaloilla nykypäivänä (Hyvärinen 2010) ja …

"Hei anteeksi, minulla on kiire, tärkeä kokous, jatketaan tästä toisen kerran. Lue niitä artikkeleita." Tarkastaja jatkaa matkaansa ja jään miettimään mitä artikkeleita hän mahtaa tarkoittaa.

* * *

“Hei, siellähän sinä olet! Olenkin etsinyt sinua.” Yritän sulautua seinään laitoksen käytävällä, mutta se on myöhäistä, Tarkastaja on huomannut minut.

“Katselin vähän kirjallisuutta. Tästä voisit päästä eteenpäin validiteetin kanssa." Tarkastaja ojentaa minulle tulostamansa artikkelin Determining Validity in Qualitative Inquiry (Creswell & Miller 2000).

Haluaisin sanoa, että minusta tuntuu siltä, että ei ole olemassa mitään valmista proseduuria, jonka avulla voisin tutkimukseni validoida. Mutta taustalla jyskyttää tietoisuus Ystävän hiljaisuudesta. Meninkö sittenkin liian pitkälle. Sepitinkö liikaa tai liian vähän. Tekstini lukeneiden kollegoiden ja ystävien kysymykset ja kommentit pyörivät päässäni. Kuinka monta näitä ystäviä oikein oli? Oliko seksiä? Tästä saa kuvan, että et oikein luota mielenterveyshoidon käytänteisiin. Jokainen heistä on löytänyt tarinastani jotain, jota en ymmärtänyt sinne kirjoittaneeni. Ja välillä minusta tuntuu, että he ovat löytäneet sieltä enemmän itseään kuin minua. Oman tuskansa, rakkautensa, menetyksensä ja toivonsa. Kukaan ei ole kysynyt mitä oikeasti tapahtui, enkä tiedä enää itsekään.

Ja Ystävä on hiljaa, enkä uskalla sanoa Tarkastajalle mitään. Hymyilen siis.

“Kiitos paljon, minäpä katson tätä.” Otan paperin, heilautan kättäni ja pakenen huoneeseeni.

Jään miettimään vastikään lukemaani artikkelia, jossa kirjoittaja rakentaa haastatteluaineistostaan tyyppikertomuksia psykoosikokemuksista (Kokkinen 2019). Mitä haastateltaville oikeasti tapahtui? Millä tavalla kuvauksemme kokemuksista voivat ylipäänsä olla tosia tai luotettavia? Jos tuntisin kirjoittajan, löytäisinkö hänet tekstistä, huomaisinko missä kohtaa hän kirjoittaa itsensä tulkintojensa sisään? Ja miten ja miksi hän löysi minut, minun kokemukseni, minun tuskani, minun toivoni, vaikka emme ole koskaan tavanneet? Ja kun sanon näin, minua taas huolettaa, että minua syytetään valehtelusta. Eihän minulla ole omakohtaista kokemusta psykoosista.

* * *

"Katsoin vielä tarkemmin tätä aineistoasi. Täällä kerrotaan, että olet kuunnellut salaa ihmisten keskusteluja ja käyttänyt niitä aineistona. Aineistosi vaikuttaa koostuvan epämääräisestä kokoelmasta omia päiväkirjamerkintöjä, epätäydellisesti dokumentoituja keskusteluita, jotka eivät täytä haastattelun kriteereitä, otteista elokuvista ja muista fiktiivisistä tuotoksista. Et voi käyttää muiden ihmisten kertomuksia ilman tutkimuslupia."

Tarkastaja tuli taas 'käväisemään ohikulkumatkalla'. Hän haluaa auttaa minua saamaan tämän tutkimuksen oikeille raiteille.

"No joskus on vaikea olla kuulematta mitä muut puhuvat julkisella paikalla", mutisen ja yritän selvitä tästä nopeasti, sillä seinällä oleva muistilappuni laadullisen tutkimuksen luonteesta alkaa kasvaa ja hohtaa yrittäen päästä irti nastasta, joka pitää sitä kiinni ilmoitustaulussa. Se vetää mukaansa muita muistilappuja:

Kortit hyppäävät alas seinältä ja alkavat rallattaa pilkkalaulua Tarkastajalle.

Muista aina totella, itseäsi fiksumpaa
suorittaa ja noudattaa, Tieteen Arvovaltaa
Luovuus —roskiin!
Ajattelu —roskiin!
Säännöt laadun ratkaisee
Haahuilumme katkaisee
Oudot rönsyt kitketään
Vain loogiset muodot säilytetään.

Ne marssivat sotilasmarssia kumarrellen sinne tänne, kunnes kompastuvat toisiinsa ja jäävät nauramaan keskenään. Yritän piilottaa ne selkäni taakse, mutta se on turhaa, sillä Tarkastaja ei huomaa korttien liikehdintää, ei kuule niiden rallatusta, eikä anna periksi.

"Toki, mutta et voi käyttää sellaista aineistona. Ei rikostutkinnassakaan hyväksytä epärehellisesti hankittua todistusaineistoa. Sinun pitää pyytää tutkimusluvat ja haastatteluissa ihmisille on kerrottava mistä on kyse."

Minulla on ajattelu kesken. En halua jäädä jankuttamaan Tarkastajan kanssa.

"Ei tämä ole mikään rikostutkinta. Yritän ymmärtää tätä ilmiötä, helvetti soikoon, anna minun tehdä työni rauhassa!"

Työnnän Tarkastajan ulos ovesta ja lysähdän tuolilleni yrittäen olla ajattelematta, mitä tästä mahdollisesti seuraa.

* * *

"Tutkimuksen täytyy pyrkiä johonkin yleispätevään. Pelkkä omien kokemusten reflektointi ja niiden höystäminen epämääräisesti valituilla muilla aineistoilla ei ole tieteellistä tutkimusta." Tarkastaja on täällä taas. Tällä kertaa minua suututtaa niin paljon, että lähden mukaan keskusteluun.

"Kyllä minä yritän sanoa jotain, jolla on merkitystä muillekin! Mutta enhän voi edes ajatella mitään ilman, että minulla olisi kokemusten kautta muodostunutta tietoa maailmasta. Kaikki ajattelu tapahtuu omien kokemusten läpi."

"Kyllä kyllä, mutta omat kokemukset on pystyttävä erottamaan tutkimustuloksista. Olisi hyvä, jos voisit jakaa aineistosi muiden tutkijoiden kanssa ja validoida nämä tulokset yhdessä heidän kanssaan. Silloin on mahdollista sulkea pois kaikki sellainen, mikä vaikuttaa yksittäisen tutkijan subjektiiviselta tulkinnalta. Tai jos ajattelet, että se on liian positivistista sinun makuusi niin ainakin pyrkiä tiedostamaan ja sulkeistamaan tutkijan oma vaikutus prosessiin. Kirjoittaa vaikka oma kappale tutkijan positiosta. Luitko sitä artikkelia minkä annoin sinulle? Siellä mainitaan fenomenologiakin juurikin tämän sulkeistamisen yhteydessä. Ja tosiaan, oletko tallentanut aineistosi aineistopankkiin?"

Minulle tulee huono olo. Haluaisin sanoa, että ei fenomenologia noin toimi. Että ei tutkijaa sulkeisteta pois vaan koko ilmiö mahdollistuu hänen kauttaan. Voi kun muistaisin miten Merleau-Ponty sanoi sen niin kauniisti. Ilmiö näyttää itsensä tutkijalle jatkuvassa yhteenkietoutumisen prosessissa tulematta koskaan valmiiksi (Merleau-Ponty 2012, xxi).  Hanna Guttormin lause muistilapussa katselee minua myötätuntoisesti seinältä. Käännyn kohti kirjahyllyä etsimään lisää, lisää jotain itseäni arvovaltaisempaa. Mutta ajatus siitä, että joku näkisi muistiinpanoni sotkee ajatukseni ja saa sisäelimeni kääntyilemään levottomasti. Kuvittelen mielessäni ne katseet, jotka tietävät, ja tietävät, miten minut voi musertaa. Ystävä ei ole vieläkään vastannut. Ehkä hän vihaa minua ja minä luultavasti ansaitsen sen. Tarkastaja jatkaa puhettaan ja vajoan tuolilta pöydän alle. Äkkiseltään voisi ajatella, että tuntuu pahalta, kun ruumis valuu lattialle, elimiä kasassa pitävä iho haihtuu ilmaan, raajat irtoavat ja liukuvat irti toisistaan, vatsan seutu ja sisäelimet leviävät lattialle hyllyväksi massaksi. Mutta oikeastaan se ei tunnu lainkaan pahalta, kummalliselta vain. Havainto maailmasta nyrjähtää. Voisi kuvitella, että maailma laajenee, kun raajat luikertelevat paikkoihin, joihin ne eivät vartalooni sidottuna mahtuisi. Mutta niin ei tapahdu. Raajani vain katoavat. Maailma kutistuu tähän leviävään ruumiiseen, joka ei ole minussa sen enempää kuin maailmassa. Kenelle tulisi mieleen vaatia tätä läjää vastuuseen? Haluan jäädä tänne asumaan. Tarkastaja ei mahdu pöydän alle, eikä hän tiedä miten sisäelinkasan kanssa kommunikoidaan. Hänen kysymyksensä jäävät leijumaan pöydän päälle, joten hän lähtee. Aika pysähtyy ja tässä on hyvä olla, olla olematta.

* * *

"Oletko ihan varma, että ei haittaa?" kysyn Ystävältä. Olen vihdoin tavoittanut hänet ja puran hänelle sydäntäni kahvikupin ääressä.

"Ihan varma. En edes tunnistanut itseäni monestakaan kohtaa."

"Mutta joku voi tunnistaa. Se voi vaikuttaa sinun elämääsi."

"Ihan oikeasti, ei haittaa. Kyllä minä huolehdin omasta elämästäni."

"Mutta käytin sinun sanojasi ja lauseitasi."

"Eihän sanoja kukaan omista!" Ystävä nauraa. "Hyvä jos niille oli käyttöä."

"En silti tiedä haluanko jatkaa. Kaikesta mitä kirjoitan, tulee vain ongelmia."

"Oletko ihan varma? Ehkä vain pelkäät menestyä”, Ystävä ehdottaa, ihan kuin ei kuulisi epätoivoani tai varsinaista ongelmaani.

"Älä viitsi puhua menestyksestä, kun työtäni ei edes pidetä riittävän tieteellisenä julkaistavaksi." Ystävä ei ilmeisesti todellakaan kuule minua, sillä hän jatkaa omasta aiheestaan.

"Menestys muuttaa käsitystä itsestä. Se muuttaa halujasi ja toiveitasi. Se luo uusia unelmia. Et ehkä halua niitä. Tai ehkä pelkäät, että ystäväsi eivät halua niitä. Sinun menestyksesi muuttaa myös heidän unelmiaan."

"Miksi jauhat tuota, kun tiedät itsekin, että olen irvikuva menestyjästä."

"Miksi sinä vähättelet itseäsi?"

"Tarkastaja on käynyt hiillostamassa minua.”

Vaikeasti tulkittava varjo nousee Ystävän kasvoille. Joskus minusta tuntuu siltä, että Ystävä tuntee Tarkastajan paremmin kuin antaa ymmärtää. "Mitä hän sinusta haluaa?" hän kysyy ärtyneellä äänellä.

”Työni ei kuulemma täytä tieteellisen työn kriteerejä. Tarkastajan mielestä tiede ja taide pitäisi pitää erillään. Tarina veljestäni pitäisi jättää pois.”

"Sehän on sinun työsi hienoin osuus. Se osoittaa konkreettisesti induktiivisen tutkimuksen luonteen alati esiin kutoutuvana prosessina, joka paljastaa tietämisen ja olemisen laskostuvan luonteen. Heideggerilaisittain aleteettisen, eli ilmiön paljastavan totuuden (Heidegger 1962, 261–263; 1998, 176–177). Kyllähän sinä perustelet sen siellä. Eikö hän ole lukenut käsikirjoitusta kokonaan?"

"En tiedä, mutta luulen, että Tarkastaja ei taida niin välittää Heideggerista. Oliko se sinusta ihan hyvä?"

"Se on hieno, koskettava teksti ja sopii oikein hyvin väitöskirjasi kokonaisuuteen. Fenomenologisesta näkökulmasta katsottuna on erittäin uskottavaa, että tuot omat kokemuksesi mukaan kaunokirjallisessa muodossa. Et ole ensimmäinen, joka näin tekee. Kuvittelepa tarkastaja sanomassa samaa Jean-Luc Nancylle, joka kirjoittaa filosofiaa sydänleikkauksestaan (Nancy 2008) tai Julia Kristevalle, joka kirjoittaa rakkaudestaan Teresa de Avilaan (Kristeva 2008). Sanoisitko heille, että pitäkää nyt ihmeessä taide ja tiede erillään, kuten Tarkastaja pyytää?

Ajatus Tarkastajasta keskustelemassa Nancyn ja Kristevan kanssa huvittaa minua. Sisälläni tuntuu kummalliselta. “Sanot noin, koska rakastat minua. Ja Nancy ja Kristeva ovat oikeita filosofeja.”

Ystävä katsoo minua pitkään.

"Et taida uskoa, vaikka sanoisin sen miten?”

"Uskon uskon, tottakai." Kumpikaan meistä ei vakuutu.

"En halua sääliä."

"En minä sääli sinua. Mutta ajattelen, että olet tosi rohkea."

"Hullun on helppo olla rohkea."

Ystävä nauraa.

"Et sinä ole hullu."

"Kyllä olen. Minulla on diagnoosikin. Enkö ole kertonut sinulle? Minulla on määrittelemätön sopeutumishäiriö. Ja kun Tarkastaja painostaa minua, en saa pidettyä ruumistani kasassa. Raajani pakenevat ja palaavat paikalleen vasta kun Tarkastaja lähtee."

"Tarkastaja haluaa häivyttää tutkivan subjektin tutkimuksesta, mutta ei sitä ehkä noin konkreettisesti tarvitse ottaa." Ystävä nauraa omalle vitsilleen, mutta minua ei naurata. Hänkin vakavoituu ja jatkaa: "Ehkä olisi hyvä, jos meillä olisi enemmän sopeutumishäiriöisiä tutkijoita." 

"Ehkä seuraava trendi ’out of the box’ -ajattelun jälkeen voisi olla ’out of mind’ -ajattelu", mutisen, ja nyt minuakin jo naurattaa. 

"Todennäköisesti osallistuva havainnointi yliopistolaitoksilla paljastaisi hyvin monenlaista ‘out of mind’ -ajattelua." Mielikuva yliopistotutkijoiden havainnoinnista ja sen mahdollisista tuloksista saa meidät purskahtamaan yhteiseen nauruun. 

"En löydä sanoja, jolla perustelisin taiteellisen ilmaisun Tarkastajalle. Hän vain jankuttaa validiteetista." Jatkan, kun olen toipunut naurukohtauksesta.

"Tarkastaja edustaa ihan erilaista tieteenfilosofista lähestymistapaa. Mitä tahansa teetkin, et voi miellyttää kaikkia. Aina tulee olemaan niitä, jotka eivät pidä tutkimuksestasi. Keskity perustelemaan työsi hyvin niistä lähtökohdista, joihin uskot ja jotka auttavat sinua rakentamaan koherentin kokonaisuuden."

"Mutta hän on pelottava. Pelkkä ajatuskin hänestä saa minut lamaantumaan."

"Höpsistä. Et vain tiedä vielä mihin pystyt."

Ystävä lähtee ja jään pyörittelemään kynää tyhjän paperin päällä. Piirrän Tarkastajan suuren mustan viittansa kanssa. Koska olen harjaantumaton piirtäjä, hänen silmiinsä tulee ystävällisiä juonteita ja hänen korvistaan tulee suuremmat kuin todellisuudessa. 

* * *

"Täällä näyttäisi olevan myös alaikäisiä lapsia tutkimushenkilöinä. Heiltäkään ei ole tutkimuslupia."  Tarkastaja on löytänyt taas uuden huolenaiheen. Jostain kumman syystä minusta tuntuu, että hän on oikeastaan kiinnostunut jostain ihan muusta kuin tutkimuksestani tai sen eettisistä ongelmista. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että olen välikappale jossain mitä en ymmärrä, enkä usko, että hän ymmärtää itsekään.

"Ne ovat minun omia lapsiani. Eivät ne edes ymmärrä mitä tutkimuslupa tarkoittaa", vastaan mahdollisimman huolettomasti.

"Huomaan sen. Näyttää siltä, että jopa vähättelet asiaa piirtämällä siitä pilakuvia työhösi. Nämä kuvatut asiat ovat sen luontoisia, että lapselle voi jäädä ikäviä tunnekokemuksia tästä. Keskustelette vakavasti vammautuneen lapsen elämästä ja kuolemasta. Tässä kuvataan, miten haastattelija alkaa itkemään tutkimuskeskustelun jälkeen ja vetäytyy kontaktista lapseen. Kävikö mielessäsi, että lapsi voi hämmentyä?"

"Ei se ollut mikään haastattelu. Se oli ihan tavallinen keskustelu, lapsi kyseli asioita. Puhuimme minun kuolleesta veljestäni. Keskustelu lapsen kanssa avasi tutkimaani ilmiöön uusia näkökulmia, joten nostin sen osaksi aineistoa. Lapsille tulee joka päivä ikäviä tunnekokemuksia meidän perheessämme, ei siinä ole mitään ihmeellistä..." Katson sivusilmällä tarkastajaa. Hänen hieman epäröivä olemuksensa paljastaa, että hän ei oikein tiedä millaista lapsiperheen elämä on. Jokin minussa tunnistaa herkän kohdan ja isken ennen kuin varsinaisesti päätän niin.

"Tietäisit, jos sinulla olisi lapsia. Että lasten kehitystehtävään kuuluu hämmentyä, itkeä ja pettyä." Tarkastajan ilme jäykistyy ja tiedän saman tien, että menin liian pitkälle. Poissaoleva ääni ja läpitunkeva katse käyttävät taas minua ja ruumistani väylänä johonkin toiseen todellisuuteen.

"Missä sinä olet? Ja missä hän on? Kerro minulle!" Tarkastaja tulee lähemmäs ja minua alkaa pelottaa. Nielaisen pelkoni ja jään paikoilleni. "Hei, ei hätää", kuiskaan ja kosketan häntä olkapäähän. Hän räpyttelee hetken silmiään. Vedän nopeasti käteni pois. Tarkastaja ravistaa päätään, katsoo minua hetken sanomatta sanaakaan ja lähtee sitten pois huoneestani.

Jään yksin huoneeseeni. Muistilaput seinällä näyttävät ihan tavallisilta muistilapuilta. Kirjat ovat siististi hyllyissä. Ainoa sotkuinen ja outo paikka huoneessa on oman pääni sisältö. Tekisi mieli leikata se irti ja laittaa hyllylle kirjojen jatkoksi. Katson ulos ikkunasta ja teen päätökseni. Tarkastaja on kiusannut minua tarpeeksi.

* * *

"En oikeastaan enää välitä Tarkastajasta ja hänen eettisistä toimikunnistaan. Hän on surkea vanha käppyrä, joka ennen pitkää tukehtuu omiin sääntöihinsä", julistan päätökseni Ystävälle, kun tapaamme seuraavan kerran.

"Huomaan sen. Luin uuden version tekstistäsi, jossa argumentoit, että tutkimuseettiset ohjeet ovat elämää pelkäävien positivistien traumaperäisiä yrityksiä kontrolloida maailmaa, ja että jokaisen tutkijan moraalinen velvollisuus on haastaa ulkoapäin annetut ohjeistukset aidosti eettisten käytänteiden luomiseksi", Ystävä sanoo ja jatkaa mietteliäästi: "Rehellisesti sanottuna kuulostat katkeralta. Ja totuus on, että et sinä niitä sääntöjä pääse pakoon kuitenkaan."

En ole uskoa korviani. Ystävä, joka on aina kannustanut minua kuuntelemaan itseäni, käyttämään omaa järkeäni ja tarvittaessa uhmaamaan sääntöjä, sanoo näin.

"Säännöt ovat ihmisten keksimiä. Niitä voi muuttaa. Emmekö ole puhuneet tästä kymmeniä kertoja? Miksi vaihdat yhtäkkiä Tarkastajan puolelle?"

"Ei tässä ole mitään puolia. En pidä Tarkastajasta, mutta yritän auttaa sinua. Et hyödy mitään siitä, että ärsytät ja yrität loukata häntä. Arveletko, että väitöskirjan tekijä voi muuttaa eettisen toimikunnan huolella muotoilemia sääntöjä?"

"Miten voit sanoa noin? Kaikki nämä vuodet olet kannustanut ajattelemaan itse ja kyseenalaistamaan kaiken muun paitsi hyvät argumentit."

"Kannustan siihen vieläkin. Mutta on olemassa raja sille, miten paljon kannattaa kerjätä verta nenästään."

"Siitäkö tässä onkin nyt kyse? Luovutaan periaatteista, jotta saadaan julkaisu läpi, koska valtakoneisto jyrää kuitenkin mitättömän väitöskirjan tekijän?"

"Ei tietenkään. Mutta periaatteista voi pitää kiinni monella tapaa. Ei tarvitse hyökätä ja tarkoituksellisesti loukata. Oletko muuten näyttänyt tekstiä perheellesi?"

"En ole. Pitäisikö? En halua. Se on minun elämäni ja minun tekstini."

"Kirjoitat myös perheestäsi."

"Monet kirjoittavat perheestään tai muista läheisistään. Simone de Beauvoir kirjoittaa Sartren rakastajattarista. Kyselikö hän tutkimuslupia? Kyselikö Martin Heidegger Hannah Arendtilta saako hänen rakkauttaan käyttää inspiraation lähteenä^[2]? Kiellettiinkö Rousseaun kasvatusfilosofiset tekstit (Rousseau 1905; 2012), koska hän hylkäsi omat lapsensa? Carolyn Ellis jätti asioita kertomatta äidilleen kirjoittaessaan hänet omaan autoetnografiaansa (Ellis 2007; ks. myös Tolich 2010, 1603–1604). Taiteesta puhumattakaan. Serge Doubrovsky (1977), Karl Ove Knausgård (2011–2016), Ruusu ja Seidi Haarla (2014; 2020), vieläkö jatkan? Sitä paitsi he loukkaantuvat joka tapauksessa. Loukkaantuvat jos he löytävät itsensä sieltä tai jos eivät löydä. Loukkaantuvat jos heidät esitetään sellaisena kuin he ovat, tai jos heitä ei esitetä sellaisena kuin he mielestään ovat. Loukkaantuvat jos heidät voi tunnistaa tai jos heitä ei voi tunnistaa. Ja tunnistavat itsensä siellä missä minä en heitä ajatellut, mutta eivät siellä missä heihin viittaan. (McGill 2013, xi)"

Alan kiihtyä. Ystävä on hetken hiljaa.

"Sellainenko sinä haluat olla? Uhrata suhteet läheisiisi tieteen alttarille? Tieteen, jonka periaatteita et edes tunnu kunnioittavan. Minä kun luulin, että sinulle eettinen vastuu ulottuu yli kaikkien muodollisten sääntöjen." Hän kohottaa katseensa ja katsoo minua suoraan silmiin. "Minä olen nähnyt ihmisen tuhoutuvan autofiktion voimasta (Kantonen 2021; ks. myös Helavuori 2020). Älä aliarvioi sanojesi painoa, sinä et voi sitä kontrolloida sen jälkeen, kun tekstisi on julkaistu (Lapadat 2017; Edwards 2021)."

Kylmät väreet kulkevat läpi ruumiini. Ystävä tuntuu vieraalta. Vedän villatakin tiukemmin ympärilleni.

"Kiitos vain muistutuksesta. Huolehdin itse ihmissuhteistani. Oliko muuta?" Avaan oven ja Ystävä lähtee.

* * *

Hei, lähtisitkö lounaalle, voisimme vielä keskustella siitä tutkimusetiikasta?

Tarkastaja lähestyy minua sähköpostilla. Ensimmäistä kertaa. Tähän asti hän on vain syöksynyt kutsumatta työhuoneeseeni.

Lähtisinkö lounaalle.

Lähtisinkö kuuntelemaan läksytystä siitä, miten tutkimukseni on epäeettinen eikä täytä tieteellisen työn kriteerejä. Haluaisinko taas kokeilla, miltä tuntuu, kun Tarkastaja kärventää siipiäni ja puristaa vanteella keuhkojani, tällä kertaa julkisella paikalla. Miltähän tuntuisi, jos ruumiini valuisi ravintolan pöydän alle, raajani luikertelisivat toisten ruokailijoiden jalkoihin ja ravintolan omistajan koira söisi maksani.

Hei, kyllä se sopii.

Painan 'lähetä' ennen kuin itsesuojeluvaistoni ehtii väliin. Vilkaisen huoneen perälle Ystävää. Hän on keskittynyt omiin töihinsä.

"Käyn kävelyllä!" huikkaan hänelle.

"Etkö lähde lounaalle?" hän kysyy.

"Syön eväitä, mene sinä vain."

* * *

"Kävin Tarkastajan kanssa lounaalla."

Ystävän kasvoille nousee vaikeasti tulkittava ilme.

"Miksi ihmeessä?"

"Hän pyysi. Keskustelimme tutkimusetiikasta."

"Miksi tuhlaat aikaasi hänen kanssaan? Hän ei ymmärrä tutkimuksestasi yhtään mitään."

"No ehkä opin argumentoimaan paremmin, kun yritän vastata hänen kritiikkiinsä."

 "Heität helmiä sialle. Hän ei ikinä tule ymmärtämään."

Ystävän silmistä leiskuu liekkeinä vihaa, jonka lähdettä tai kohdetta en tunnista. Viha ei suuntaudu suoraan minuun ja onnistun helposti kiertämään liekit. Menen Ystävän luokse ja otan hänen kädestään kiinni.

"Hei, mennäänkö kävelylle? Ulkona on kaunis ilma."

* * *

"Tämä uusi versio tutkimusetiikan kuvauksesta on paljon parempi. Nyt lukija ymmärtää, että sepittelyllä on tutkimuksessasi omalaatuinen ja perusteltu rooli. Samoin kuvauksesi tutkimuksesi menetelmistä on juurtunut perusteltuihin tieteenfilosofisiin keskusteluihin ja valintoihin. Nyt lukija pystyy seuraamaan tutkimuksesi logiikkaa ja ymmärtämään valintojasi. Kappale tutkimusetiikasta on vähemmän poleeminen, mutta nähdäkseni onnistuit säilyttämään argumenttisi ja peräänkuuluttamaan kriittistä ja tapauskohtaista eettistä arviointia. Sen voin itsekin hyvin allekirjoittaa. En ole vieläkään samaa mieltä kanssasi tieteen ja taiteen välisestä rajanvedosta, mutta voin kuitenkin ymmärtää perustelusi", Tarkastaja sanoo.

Olemme jo toistamiseen lounaalla. Jäseneni pysyttelevät kiinni ruumiissani suhteellisen vapaaehtoisesti, jopa melko rennosti.

”Näyttää siltä, että tulevaisuudessa haluat suuntautua yhä enemmän taiteelliseen tutkimukseen, olenko oikeassa?” Tarkastaja jatkaa ja vaikuttaa siltä kuin pieni hymynkare väreilisi hänen suupielissään. Se saattaa olla myös heijastus ikkunan läpi tunkeutuvasta auringonvalosta, joten vastaan varovasti.

”Joo olen vähän haaveillut, että voisin kirjoittaa tarinoita. Olen lukenut mm. Patricia Leavyn (2020) ja Laurel Richardsonin (1994) tekstejä. Minusta olisi kiinnostavaa tutkia miten fiktiivinen kirjoittaminen voisi toimia tutkimuskirjoittamisen muotona. Tarinan kirjoittaminen voi olla niin monta asiaa yhtä aikaa. Se voi olla tapa ajatella, mahdollisuus kuunnella ajatuksen ja ilmiön muotoutumista. Keino luoda ja ymmärtää yhtä aikaa, kuten performatiivisessa tutkimuksessa (Haseman 2006) tehdään. Ja tietysti tarinoita on kiva lukea. Niihin voi samaistua, vihastua, ihastua, ja oppia siitä, miten ja miksi ne meitä puhuttelevat.”

”Ymmärrän”, Tarkastaja sanoo. ”Kuten sanoin, se ei ole minun tyylini, mutta kannatan tieteen moninaisuutta, kunhan se tehdään perusteellisesti ja huolellisesti."

"Arvostan myös haluasi kysyä tieteen rajoja", Tarkastaja jatkaa. "Minun työni on vartioida, että rajoja ei rikota laiskuuden tai ylimielisyyden vuoksi. Instituutioiden, myös tieteen, pitää suojella itseään vetämällä rajoja. Otan työni vakavasti ja vaadin samaa muilta. Etkä sinäkään varmaan halua seuraavaksi Lauri Törhöseksi."

"Tuskinpa minulla on muitakaan edellytyksiä Törhöseksi”, mutisen hämilläni ja mielessäni vilisee kuvia palkitun elokuvaohjaajan töistä sekoittuen hämmentyneen väitöskirjatutkijan kasvoihin Lapin yliopiston luentosalissa^[3]. Ajatuskin mediaa marssittamassa professoria ja kolumnistia toisensa perään lausumaan näkemyksiään väitöskirjastani puistattaa minua. Mutta ensimmäistä kertaa Tarkastajan suojeleva ele tuntuu aidosti hyväntahtoiselta.

“No ehkä meillä on sitten kuitenkin jotain yhteistä." Hymyilen tarkastajalle ensimmäistä kertaa aidosti, ja hän vastaa hymyyni. "Mutta miksi perusteellisuus on sinulle niin tärkeää?" jatkan spontaanin uteliaisuuden yllyttämänä, unohtaen kuunnella hänen kehonsa hiljaisia signaaleja. Minulle on jo kehittynyt jonkinlainen vaisto siitä, mikä ajaa Tarkastajan toiseen todellisuuteen, mutta rentoutuminen häiritsee vaistoni toimintaa. Tarkastajan käsi alkaa täristä ja hän alkaa luisua pois tästä maailmasta.

"Jos rikostutkijatkin tekisivät työnsä hyvin, meillä olisi paljon vähemmän kärsimystä." Hänen ilmeensä kiristyy ja katseensa loittonee joka sanalla. Lauseen lopussa olen jo kadottanut hänet.

"Ettekö te nyt helvetti soikoon löydä heitä! Miten on mahdollista, että he vain katoavat?"

Suonet Tarkastajan ohimolla pullistuvat ja pelkään, että hän saa aivoverenvuodon. Hän ei edes huomaa, kun nousen ylös, kierrän hänen selkänsä taakse ja halaan häntä. Tunnen hänen suoniensa sykkeen omalla ohimollani, tunnen kuinka veren virtaus vähitellen rauhoittuu ja suonet vetäytyvät takaisin uomiinsa. Tarkastajan keho vetäytyy kumaraan, hänen päänsä painuu sivulle ja hänen äänensä muuttuu helläksi.

"Mitä tapahtui? Miksi jätit minut? Missä te olette?" Hänen äänensä on etsivä, tunnusteleva, ikään kuin kurkottaisi kohti aarretta, jonka pieninkin ääniaalto voi rikkoa. Sitten epätoivo hiipii hänen äänensä ja se hiipuu kuiskaukseksi. ”Rakastitko … sinä … minua?”

Hetki on niin hauras, että epäröin liikkua. Siirryn varovasti takaisin omalle paikalleni ja kosketan hänen kättään. Hänen katseensa palaa ja tällä kertaa hän katsoo minua. "Kerro minulle", hän sanoo.

"Minä en pysty. Minä en tiedä", kuiskaan vaivoin, sillä hänen tuskansa korventaa sisäelimiäni. "Mutta voin viedä sinut sinne." Päättäväisyys äänessäni yllättää itsenikin. Vain aavistuksenomainen epäröinti häivähtää jossain mieleni takamailla, niin hentona, että sillä ei ole mitään vaikutusta tapahtumien kulkuun.

"Sinun pitää keskittyä", sanon hänelle. ”Ja kuunnella tarkkaavaisesti. Keskity kuuntelemiseen ja unohda kaikki muu, onko selvä?”

Tarkastaja nyökkää ja huomaan, että hän on jo ryhtynyt kuuntelemaan.

"Hyvä. Seuraa sitten minua." Otan hänen kädestään kiinni ja lähdemme matkaan.

* * *

"Siellä on hiljaista", sanon kun olemme perillä. "Mutta kuuntele silti. Se on ainoa tapa. Minä saatan sinut sinne, mutta en voi tulla mukaasi. Onko selvä?"

Tarkastaja nyökkää ja puristaa kättäni hieman kovempaa. Puristan takaisin lempeästi. "Älä pelkää. Tiedät kyllä mitä tehdä."

Saatan hänet sisään. Huoneessa on hiljaista. Veljeni makaa vuoteessa silmät kiinni. Olemme kaikki hänen ympärillään, minä, sisareni, äiti ja isä. Minä ja Tarkastaja katsomme hieman kauempaa, mutta he eivät näe meitä. Veljeni avaa silmänsä ja katsoo jokaista meistä hetken. Sitten hän sulkee silmänsä. Irrotan käteni Tarkastajan kädestä. ”Nyt”, kuiskaan. Hän katsoo minua suoraan silmiin, silmieni läpi, veljeäni silmiin ja näen, kuinka hänen silmiinsä syttyy onnellinen valo. Kun havahdun seuraavan kerran, veljeni ruumis on kylmä ja Tarkastaja on poissa.

* * *

"Näytin tekstin perheelleni."

Ystävä näyttää samaan aikaan ilahtuneelta ja huolestuneelta ilmoituksestani.

"Miten he suhtautuivat siihen?" hän kysyy.

"Ihan hyvin."

"Kiva kuulla, aihe on varmasti heillekin tärkeä."

"Juu niin varmaan. Emme me siitä sen enempää puhuneet...mutta se on heille ihan ok."

"Olen iloinen, että näytit sen heille", Ystävä sanoo ja antaa asian olla. Käytän kiitollisena tilaisuuden hyväkseni ja vaihdan aihetta. Kerron, mitä Tarkastajan kanssa tapahtui.

Ystävä katsoo minua epäuskoisesti. "Annoit tärkeimmän muistosi hänelle?"

"Hän tarvitsi sitä. En edes ajatellut." Ajatus tuntuu minustakin uskomattomalta. "En keksinyt muuta tapaa, jolla hän saisi selville. Hänen rakkaansa olivat kadonneet. Miten kukaan voi elää sellaisen kanssa?"

"Miltä sinusta nyt tuntuu?" Ystävä kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.

Kuulostelen olemistani. "Kuin raajani olisi amputoitu. Aavesärkyä päässä."

Ystävä vetää minut luokseen ja halaa minua. Hän laittaa kätensä pääni päälle ja painan pääni hänen rintaansa vasten. Aavesärky hellittää hieman.

"Luuletko, että saat sen takaisin?" Hän kysyy hetken päästä.

"En usko. Tuskin ainakaan samanlaisena." Mikään ei palaa samanlaisena. En pysty vielä ajattelemaan sitä. Onneksi minun ei tarvitse. Ei vielä. 

"Mutta Tarkastajalta jäi jotain. Luulen, että hän jätti sen minulle tarkoituksella."

"Jotain ikävääkö?" Ystävä kysyy huolestuneena.

"Ei, päinvastoin. Hän jätti oman muistikirjansa." Kaivan mustan kauhtuneen kirjan repustani. Avaan muistikirjan viimeisen sivun ja luen ääneen.

"Vaikka minulla olisi parhaat säännöt ja käytänteet, mutta minulta puuttuisi rakkaus totuuteen, ei minulla olisi mitään annettavaa. Vaikka minulla olisi parhaat instrumentit ja kalkyylit, mutta ei rakkautta tutkimaani ilmiöön, en minä siitä mitään ymmärtäisi. Vaikka minulla olisi ylivertaisesti älyä, mutta ei rakkautta ristiriitoihin ja tiedeyhteisössä elämiseen, ei minun paikkani olisi siellä. Rakkaus on vaikeaa, mutta tutkijat rakastavat vaikeuksia."

Olemme pitkään hiljaa.

"Olet tehnyt pitkän matkan Tarkastajasi kanssa." Ystävä sanoo mietteliäästi.

"Miksi sinä et pidä Tarkastajasta?" Uskaltaudun kysymään.

"Pitääkö sinun kysyä? Hän on kiusannut sinut hulluuden partaalle ja vienyt tärkeimmän muistosi." Ystävä huudahtaa.

"Ei hän sitä vienyt. Se vain tapahtui. Luulen, että se oli hyvä niin", sanon hiljaa. "On muutakin. Mitä on tapahtunut?"

Ystävä on pitkään hiljaa. Vihdoin hän puhuu äänessään vanhaa ja väsynyttä surua.

"No enhän minä sinun Tarkastajaasi varsinaisesti tunne. Mutta minulla oli omani, kun olin nuori ja innokas menestymään. Minulla oli pienet siiven alut ja halusin oppia lentämään. Tarkastaja sai minut uskomaan, että lentäminen on ajanhukkaa, että menestyäkseen pitää päästä Oikeaan Junaan ja että siivistä olisi Junassa vain haittaa. Annoin hänen leikata siipeni ja hän auttoi minut Oikeaan Junaan. Menestyin, mutta en koskaan tehnyt sellaista tutkimusta, josta haaveilin ja jota rakastin."

Olen sanaton.

"Siksikö halusit suojella minua?" kysyn vihdoin varovasti. "Halusit, että minä voisin lentää?"

"Siksi."

Halaan Ystävää pitkään ja tunnen, kuinka polttava aavesärkyni valuu kohti pienten siivenalkujeni kärkiä, tiivistyy pieniksi pisaroiksi ja tippuu siivenkärjistä maahan, kimmeltäen sateenkaaren kaikkia värejä.

Lähteet

ALLEA - All European Academies (2020) Tutkimusetiikan eurooppalaiset käytännöt ja ohjeistus. https://allea.org/wp-content/uploads/2020/08/Finnish_European_Code_of_Conduct_digital-final.pdf. (Luettu 12.5.2022.)

Arendt, Hannah & Heidegger, Martin (1998) Briefe und andere Zeugnisse 1925 bis 1975. Frankfurt am Main: Klostermann.

Célestin, Roger (1997) Interview with Serge Doubrovsky: Autoficton and beyond. Sites 1:2, 397–405.

Creswell, John W. & Miller, Dana L. (2000) Determining validity in qualitative inquiry. Theory Into Practice 39:3, 124–130.

Doubrovsky, Serge (1977) Fils. Pariisi: Éditions Galilée.

Edwards, Jane (2021) Ethical autoethnography: Is it possible? International Journal of Qualitative Methods 20, 1–6. 

Ellis, Carolyn (2007) Telling secrets, revealing lives: Relational ethics in research with intimate others. Qualitative Inquiry 13:1, 3–29.

Freeman, John (2015) Trying not to lie...and failing: Autoethnography, memory, malleability. The Qualitative Report 20:6, 918–929.

Guttorm, Hanna (2021) Coming slowly to writing with the earth, as an earthling. RUUKKU. Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu 15.

Haarla, Ruusu & Haarla, Seidi (2014) Traumaruumis: Erään 30-vuotiaan ruumiin elämänkerta. Helsinki: Näytelmäkulma.

Haarla, Ruusu (ohjaaja) & Haarla, Seidi (apulaisohjaaja) (2020) Uusi lapsuus. KOM-teatteri ja Tehdas-teatteri. Ensi-ilta KOM-teatterin aulateatterissa 27.10.2020.

Haseman, Brad (2006) A manifesto for performative research. Media International Australia 118:1, 98–106.

Heidegger, Martin (1962) Being and time. Oxford: Blackwell Publishers.

Heidegger, Martin (1998) Pathmarks. Cambridge: Cambridge University Press.

Heikkinen, Hannu L. T.; Huttunen, Rauno & Syrjälä, Leena (2007) Action research as narrative: Five principles for validation. Educational Action Research 15:1, 5–19.

Helavuori, Hanna (2020) Uusi lapsuus. Epäluotettavuudesta, kostosta, (itse)vihasta ja etiikasta. Blogikirjoitus 12.12.2020. https://hannahelavuori.com/uusi-lapsuus-epaluotettavuudesta-kostosta-itsevihasta-ja-etiikasta (Luettu 12.5.2022.)

Hepburn, Brian & Andersen, Hanne (2021) Scientific method. The Stanford encyclopedia of philosophy (Summer 2021 Edition). Standford: Metaphysics Research Lab.

Huttunen, Rauno & Kakkori, Leena (2020) Heidegger’s theory of truth and its importance for the quality of qualitative research. Journal of Philosophy of Education 54:3, 600–616.  

Hyvärinen, Matti (2010) Revisiting the narrative turns. Life Writing 7:1, 69–82.

Ikonen, Essi (2020) Life, death and love: Phenomenological investigations into the messy nature of authenticity. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Kantonen, Pekka (2021) Olen nähnyt ihmisen tuhoutuvan – autofiktion voimasta. Teatteri&Tanssi&Sirkus-blogi 8.4.2021. https://www.teatteritanssi.fi/2021/04/olen-nahnyt-ihmisen-tuhoutuvan-autofiktion-voimasta/. (Luettu 12.5.2022).

Knausgård, Karl Ove (2011–2016) Taisteluni 1–6. Helsinki: Like.

Kokkinen, Jari K. (2019) Draama, katarsis ja kohtaaminen vainopsykooseista selviämisen kertomuksissa. Teoksessa Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva, Annastiina Mäkilä, Anu Rissanen, Kaisa Nissi, Antti Malinen, Tiina Katriina Kukkonen, Jani Tanskanen, Laura Piippo & Jari K. Kokkinen (toim.) Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 133–158.

Koro-Ljungberg, Mirka (2013) ‘Data’ as vital illusion. Cultural Studies ↔ Critical Methodologies 13:4, 274–78.

Kristeva, Julia (2008) Teresa, my love. New York: Columbia University Press.

Lapadat, Judith C. (2017) Ethics in autoethnography and collaborative autoethnography. Qualitative Inquiry 23:8, 589–603. 

Leavy, Patricia (2020) Method meets art. Arts-based research practice. New York: The Guilford Press.

McGill, Robert (2013) The treacherous imagination: Intimacy, ethics, and autobiographical fiction. Columbus: Ohio State University Press.

Merleau-Ponty, Maurice (2012) Phenomenology of perception. Lontoo: Routledge

Nancy, Jean-Luc (2008) Corpus. New York: Fordham University Press.

Richardson, Laurel (1994) Writing: A method of inquiry. Teoksessa Norman K. Denzin & Yvonna S. Lincoln (toim.), Handbook of qualitative inquiry (2. painos). Thousand Oaks: Sage, 923–948.

Rousseau, Jean-Jacques (1905) Émile eli kasvatuksesta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Rousseau, Jean-Jacques (2012) Tunnustuksia. Helsinki: Gummerus

Tolich, Martin (2010) A critique of current practice: Ten foundational guidelines for autoethnographers. Qualitative Health Research 20:12, 1599–1610.

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2012) Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. https://tenk.fi/fi/ohjeet-ja-aineistot/HTK-ohje-2012. (Luettu 12.5.2022.)

Viitteet

[1] "Memory itself is fictive, is fictitious, memory itself may harbor screened memories. We have learnt that sincerity, which was the old regulating principle of autobiography, is not enough. The meaning of one's life in certain ways escapes us, so we have to reinvent it in our writing, and that is what I personally call autofiction" (Serge Doubrovsky teoksessa Célestin 1997, 400. Ks. myös Freeman 2015).

[2] Heidegger kirjoitti teoksensa Sein und Zeit samaan aikaan kun hänellä oli suhde Hannah Arendtin kanssa. Heidän kirjeenvaihdostaan käy ilmi, miten rakkaussuhde inspiroi Heideggerin ajattelua. (ks. Heidegger 1962; Arendt & Heidegger 1998; Ikonen 2020, 101.)

[3] Elokuvaohjaaja Lauri Törhösen väitöskirja hylättiin väitöstilaisuuden jälkeen 14.12.2023 tiedekuntaneuvoston päätöksellä. Perusteluna päätökselle oli, että työ ei täyttänyt väitöskirjalle asetettuja kriteerejä. https://www.ulapland.fi/news/Lapin-yliopiston-taiteiden-tiedekunnan-tiedekuntaneuvosto-hylkaa-Lauri-Torhosen-vaitoskirjan/38013/121f938d-5157-4d2d-adef-877b154f9f40

Kiitokset

Tämä teksti ei olisi syntynyt ilman Paul Ilsleyn, Martin Ubanin, Hannu Heikkisen, Hanna Guttormin, Rauno Huttusen ja Timo Sillanderin kanssa käytyjä keskusteluja. He ovat lukeneet käsikirjoituksen ja hyväksyneet sen julkaisemisen. Teksti on kirjoitettu Aarhusin yliopiston "Epistemological Aspects of Dialogue –projektin sekä Emil Aaltosen säätiön rahoituksella.

Tekijä

Essi Ikonen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hän yhdistää tutkimuksessaan filosofisia, laadullisia ja taiteellisia tutkimusmenetelmiä etsien uudenlaisia lähestymistapoja tietämiseen ja oppimiseen. Ikonen on tutkinut mm. autenttisuutta kasvatuksen ideaalina, dialogin mahdollisuuksia ei-inhimillisten olentojen kanssa sekä myyttien mahdollisuuksia luontosuhteen laajentajina ympäristökasvatuksessa. Kuunteleminen ja mielikuvitus tietämisen ja oppimisen tapoina sekä kerronnallisuuden ja fiktion metodologiset mahdollisuudet ovat hänen tutkimuksensa keskiössä. ORCID: 0000-0002-9795-5852