Laura Hellsten (sekä taiteilijat Jan-Erik Andersson, Frank Berger, Teemu Kyytinen, Ulf Långbacka, Teemu Maastovaara, Marjan Raar, Antonia Ringbom, Ru Runeberg, Jan Kenneth Weckman ja projektin alustaja Cecilia Sahlgren)

Artikkeli käsittelee poikkitieteellisen työskentelyn tiedon muotoja, haasteita ja oppimisprosesseja. Artikkelin materiaali koostuu Avtryck i det Okända - Forcing the Impossible -projektin kenttäkokemuksista sekä taideteosten vaikutuksista yleisöön. Materiaalia analysoidaan Ingoldin SPIDER-lähestymistavan avulla ottaen huomioon Lawrencen ym. poikkitieteellisen tiedon neljä muotoa. Erityisesti nostamme esille oppimisprosessista seuraavat teemat: nonverbaalinen kommunikaatio, tekemällä oppiminen, erilaisuuden kohtaaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Avainsanat: taide ja tiedeyhteistyö, yhteiskunnallinen vuorovaikutus, monikanavainen kommunikaatio, poikkitieteellinen työskentely

Tässä artikkelissa pohdin, millaista tietoa taidetta ja tiedettä yhdistävissä tutkimusprojekteissa luodaan ja miten taiteen ja tieteen vuoropuhelu voi edistää tiedeviestintää.  Käytän esimerkkinä Avtryck i det Okända – Forcing the Impossible -hanketta (tästä eteenpäin lyhenne AidO-FI), jonka tavoitteena oli yhteisten taide- ja tiedeprosessien luominen. Tarkastelen hanketta suhteessa Lawrencen ym. (2022) nelijakoon poikkitieteellisen tiedon luonteesta sekä Bengt Kristensson Ugglan ja Kai Lehikoisen esittämiin näkökulmiin tulevaisuuden yliopistojen roolista ja tieteen ja taiteen välisestä suhteesta.  Pohdin, miten tutkijoiden ja taitelijoiden yhteistyö voi olla osana näitä prosesseja.

Artikkeli perustuu AidO-FI -hankkeessa tehtyihin etnografisiin havaintoihin sekä taide- ja tiedetapahtumien yleisön kokemuksiin taideteoksista, jotka olivat taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteistyön tuloksia. Tarkastelen näitä aineistoja Tim Ingoldin (2011) osallistuvan ja interaktiivisen SPIDER-lähestymistavan avulla. Pohdin, mitä olemme oppineet hankkeen aikana, millaisia haasteita olemme kohdanneet ja miksi taiteen ja tieteen yhteistyö on tärkeää tutkimusjulkaisemisen kannalta.

Projektin asetelma

AidO-FI -projekti käynnistyi, kun solubiologian professori Cecilia Sahlgren kertoi minulle Euroopan tutkimusneuvoston vaatimuksesta, jonka mukaan tutkijoiden tulisi osallistua yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja keskusteluun. Kehittääkseen tutkimuksen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta Sahlgren oli päättänyt ottaa kaksi taiteilijaa mukaan tutkimusprojektiinsa luomaan tutkimuksen inspiroimia koruja, hopea- ja lasiveistoksia sekä animaatioita (Runeberg 2021a; Runeberg 2021b).

Sahlgren kertoi ensin taiteilijoille tutkimustyöstään ja antoi heille sen jälkeen vapaat kädet luoda taidetta tutkimuksen pohjalta. Sahlgrenin esimerkki inspiroi minua kehittämään tutkimusprojektin, jossa taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteistyötä tarkastellaan tiedeviestinnän näkökulmasta. Hankkeen keskeiset kysymykset olivat: Mitä tutkijat voivat oppia yhteistyöstä taiteilijoiden kanssa? Miten taide voi auttaa tuomaan tiedettä lähemmäs tutkimuksen sidosryhmiä? Voiko taiteen ja tieteen yhteistyö edistää tiedeviestintää?

Ensimmäinen askel projektin perustamisessa oli ottaa yhteyttä kaikkiin Åbo Akademin ja Åbo Akademin säätiön strategisten tutkimusprofiilien johtajiin. Mukana oli tutkijoita luonnontieteiden, yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden aloilta. Pyysin osallistujiksi sellaisia tutkijoita, jotka halusivat osallistua tiedeviestintää käsitteleviin seminaareihin ja taiteilijoiden kanssa tehtäviin yhteistyöprojekteihin. Tutkijat osallistuivat ensin kaksi ja puoli päivää kestävään työpajaan, jonka aikana tarinankerronnan ammattilainen koulutti heitä tieteellisessä viestinnässä. Tämä oli ensitapaaminen tieteen ja taiteen välillä, sillä näen myös tarinankerronnan kuuluvan taiteellisiin työskentelytapoihin (ks. esim. Joubert, Davis & Metcalfe 2019). Työpajassa tutkijat harjoittelivat, kuinka esitellä tutkimusta sellaiselle yleisölle, joka ei koostu heidän oman alansa asiantuntijoista. Nämä työpajat vedin itse, sen pohjalta, miten minut on koulutettu tanssijana tiedostamaan kehollista kommunikaatiota.

Toisessa vaiheessa otin yhteyttä useisiin taiteilijoihin eri taiteenaloilta. Taiteilijat valikoituivat sen perusteella, että tunsin heidät ja tiesin heidän olevan kiinnostuneita kokeilemaan uusia työmuotoja. Mukana oli taiteilijoita animaation, arkkitehtuurin, tanssin, säveltämisen, performanssitaiteen, kuvanveiston ja visuaalisen taiteen aloilta. Painotin taiteilijoille alusta alkaen, että tarkoituksena ei ollut ”kuvittaa” tiedettä, vaan tehdä yhteistyötä, jossa taide ja tiede kohtaavat toisensa kaukana omilta mukavuusalueiltaan. Ajatuksena oli, että jos kumpikaan ala ei voi dominoida tilannetta "kotikenttäedun” turvin, voidaan luoda puitteet yhdenvertaiselle kohtaamiselle ja dialogiselle toimintatavalle. Taiteilijoiden tehtävänä oli myös luoda teos, joko yhteistyössä tutkijoiden kanssa tai inspiroituneena siitä, mitä tutkijat kertoivat heille tutkimuksistaan. Tutkijoita sen sijaan pyydettiin joko ottamaan osaa taideteoksen toteuttamiseen tai luomaan sen kanssa linjassa oleva tieteellinen esitelmä tai keskustelu näyttelyn avajaisiltaa varten.

Itse toimin projektissa sekä yhteistyön osallistuvana seuraajana että taide- ja tiedetapahtumien kuraattorina. Tehtävänäni oli siis seurata, mitä tutkijoiden ja taiteilijoiden tapaamisista syntyy, ja luoda puitteet sille, että taideteokset pääsevät esille sellaisilla areenoilla, joita Åbo Akademi tukee.^[1] Hankkeen lopuksi vuorossa oli näyttelynavajaisten seuranta. Avajaisten jälkeen lähetimme avajaisvieraille kyselylomakkeen, jossa kysyimme, miten he olivat kokeneet teokset, joissa taide ja tiede kohtasivat toisensa. Seuraavaksi esittelen tähän tutkimukseen liittyvät teoreettiset taustat.

Tieteen ja taiteen rooli muuttuneessa maailmassa

Viime vuosina on uutisoitu yhä useammin siitä, että ihmiset suhtautuvat skeptisesti tieteeseen ja tutkimustuloksiin. Vaikuttaa siltä, että ajatus tieteestä ihmiskunnan pelastajana ja maailman ongelmien ratkaisijana tuntuu menettäneen otteensa. (Pihkala 2019; Jungar 2020; Van Bavel et al. 2020.) Tämä on yksi syy sille, että Bengt Kristensson Uggla, teoksessaan En strävan efter sanning – Vetenskapens teori och praktik (2019), kehottaa yliopistoja pohtimaan muuttunutta yhteiskunnallista asemaansa. Kristensson Ugglan esittämä ajatus konkretisoitui tämän tutkimusryhmän jäsenille esimerkiksi niissä haasteissa, joita Covid 19 -pandemia asetti heille tieteellisen tiedon kommunikoinnissa sekä siinä, miten pandemiaa koskeva epätarkka tieto levisi nopeasti (ks. esim. European Commission 2020; Mäntymaa 2020; Kaaro 2021). Nopeiden vastausten tarve kyseenalaisti perinteisen tieteen kumulatiivisia ja hitaita käytäntöjä. Samaan aikaan suomalaisten luottamusta tieteeseen ja tutkimukseen kuvaavat barometrit osoittavat, että luottamus instituutioihin ja tutkittuun tietoon on lisääntynyt (Kiljunen 2019; Väliverronen & Jallinoja 2021). Toisaalta tutkimukset osoittavat myös, ettei tämä päde niihin ihmisiin, jotka ovat menettäneet luottamuksensa sellaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, jotka aiemmin menestyivät auktoriteettiasemansa ansiosta (Ahlvik-Harju 2019; Soveri ym. 2020). Ihmisten erilaisia suhtautumistapoja tieteeseen ja tietoon voidaan kuvata Bengt Kristensson Ugglan tiedon horisontalisoitumisen käsitteellä. Tiedon horisontalisoitumisella tarkoitetaan sitä, ettei luottamus tieteellisiin menetelmiin ja tutkimukseen ole vähentynyt, mutta yhä suurempi joukko ihmisiä pitää itseään esitetyn tutkimustiedon tulkitsemisen asiantuntijoina, ja henkilökohtaiset kokemukset rinnastetaan asiantuntijoiden vuosien laboratoriotyöhön. (Kerasidou 2017; Kristensson Uggla 2019; Mäntymaa 2020.)

Tieteen ja tiedon horisontalisoituminen johtaa Kristensson Ugglan mukaan tilanteeseen, jossa hierarkkiset instituutiot, kuten yliopistot, eivät voi pitää asemaansa tieteellisten tiedon tuottajina itsestäänselvyytenä. Kuten muidenkin yhteiskunnallisten instituutioiden, myös yliopistojen pitää oppia uudenlaisia tapoja tehdä yhteistyötä erilaisten tahojen kanssa ja viestiä tutkimustuloksista uusia kanavia hyödyntäen. (Kristensson Uggla 2019, 10–12.) On myös ehdotettu, että tutkijoiden tulisi ottaa suuri yleisö mukaan suunnittelemaan ja arvioimaan tutkimusta (Buyx ym. 2017; Prainsack 2018; Olthuis & Cambi 2019). Tämä nähdään keinona taistella esimerkiksi niitä lääketieteessä tapahtuneita väärinkäytöksiä vastaan, jotka liittyvät tiettyjen ihmisryhmien (esim. mustat/rodullistetut, alkuperäiskansoihin kuuluvat, naiset sekä vammaiset) käyttöön koehenkilöinä (Federici 2020, 56–60). Taide on ollut keino sekä tuoda esiin tieteen nimissä tapahtuneita väärinkäytöksiä että nostaa syrjinnän kohteeksi joutuneiden ääniä esille (Kantayya 2020; La Force, Hass & Miller 2020; Petronella, 2020; West, 2021).

Taiteen professori Kai Lehikoinen puolestaan totesi puheessaan Stre-tch-konferenssissa 2019, että tulevaisuudessa taiteilijoiden täytyy nähdä ammattilaisuutensa uusilla tavoilla. Taiteilijoiden työkaluihin, tietoon ja kykyyn työskennellä luovasti, innovatiivisesti ja taidokkaasti kohdistuu yhä enemmän kiinnostusta ja kysyntää. Taiteilijoilta toivotaan keinoja, joilla pystytään ratkaisemaan yhteiskunnan kohtaamia viheliäisiä ongelmia (wicked problems) (Lehikoinen 2019; Westerlund ym. 2021). Lehikoinen (2019) käytti esimerkkeinä erityisesti terveydenhuolto- ja koulutusorganisaatioissa toteutettuja projekteja, mutta hän esitteli myös taiteilijoiden uraauurtavia yheistyöprojekteja teknologiaan keskittyneissä organisaatioissa. Lehikoinen käyttää Winkelin, Gielenin ja Zwaanin luomaa käsitettä ’hybriditaiteilija’ kuvaamaan taiteilijoita, jotka pystyvät liikkumaan yhteiskunnan eri alueilla ja yhdistämään joustavasti erilaisia taidemuotoja (Lehikoinen 2019; Lehikoinen, Pässilä & Owens 2021, 75). Haluan huomauttaa, ettei tämä ole välttämättä kaikkien taiteilijoiden toive, eikä sitä voi nähdä taiteellisen työn ensisijaisena tavoitteena.

Lehikoinen on ryhmänsä kanssa osoittanut myös, miten arvokasta on, kun taiteilijoille tarjotaan mahdollisuuksia tuoda luovuutensa ja taitonsa ajankohtaisten ongelmien ratkaisemiseen (Westerlund ym. 2016; Lehikoinen ym. 2021). Puheessaan Lehikoinen korosti sitä, että on kohtuutonta odottaa taiteilijoiden ratkaisevan esimerkiksi sotiin, sairauksiin, ruokaan, politiikkaan tai rasismiin liittyviä ongelmia yksin. Siksi hän kannustaakin taiteilijoita tekemään yhteistyötä muiden alojen asiantuntijoiden kanssa, jotta voidaan luoda tarvittavaa synergiaa (Lehikoinen 2019). AidO-FI -hanke luotiin juuri tämänkaltaisen yhteistyön mahdollistamiseksi. Projektin tarkoituksena on ollut seurata sitä, mitä voi tapahtua, kun taiteilijat ja tutkijat kohtaavat.

Tiedon käsitteet

Poikkitieteellisyys voidaan ymmärtää tutkimuksessa eri tavoin (Willamo ym., 2022, 24–33). Esimerkiksi Lawrence ym. (2022) erottavat toisistaan käsitteet interdisciplinary, multidisciplinary ja transdiscisplinary research. Tässä artikkelissa ymmärrän poikkitieteellisen tutkimuksen Lawrencen ym. (2022, 46–47) käsitteen transdisciplinary research mukaisesti, joka yhdistää paitsi eri tieteen aloja myös tiedettä ja taidetta. Lawrence ym. (2022) esittävät, että poikkitieteellinen toiminta luo puitteita neljälle tiedon tyypille. Taiteen ja tieteen yhteistyö voi tuottaa systeemi-, orientaatio-, transformaatio- tai prosessitietoa ja jokainen eri tiedon muoto voi saada alkunsa missä vaiheessa projektia tahansa. Lawrence ym. (2022, 54) määrittelevät eri tiedon muodot näin:

Systeemitieto sisältää empiiristä ja teoreettista tutkimusta, joka ulottuu yksittäisen ilmiön spesifistä, tieteenalakohtaisesta ymmärryksestä ilmiöiden monisyisten suhteiden integroivaan, tieteidenväliseen hahmottamiseen. Orientaatiotieto on yhteiskunnallisten muutosprosessien päämäärien ja tavoitteiden muotoilemista ja perustelemista. Transformaatiotieto sisältää käytännön (teknisten, oikeudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen) keinojen ymmärtämisen ja/tai kehittämisen haluttujen päämäärien tai tavoitteiden saavuttamiseksi. Prosessitieto koostuu poikkitieteellisten projektien suunnittelussa ja toteuttamisessa tarvittavista menetelmistä ja menettelytavoista.

AidO-FI -projektissa taiteen ja tieteen kohtaaminen oli mahdollisuus oppia poikkitieteellisen tiedon tuottamista. Koska projektissa tutkittiin, miten taiteen ja tieteen tekijöiden yhteistoiminta kehittää tiedeviestintää, se mahdollisti systeemi- ja projektitiedon tuottamisen. Lisäksi tutkijat ja taiteilijat oppivat toistensa työskentelytavoista, mikä mahdollisti myös orientaatio- ja transformaatiotiedon kehittymisen. Tässä artikkelissa tarkastelen, millaista tietoa AidO-Fi -projektissa tuotettiin. Lisäksi pohdin tutkimukseen pohjautuvien taideteosten sekä tiede- ja taidetapahtumien potentiaalia yhteiskunnallisina vaikuttajina. Seuraavaksi esittelen tässä tutkimuksessa käytetyt metodit ja aineistot.

SPIDER-lähestymistapa ja aineistot

Tämän tutkimusprojektin metodologinen viitekehys perustuu Tim Ingoldin SPIDER-lähestymistapaan.  Ingold käyttää Henri Lefebvren filosofiasta lainattua kudosverkoston (meshwork) käsitettä kuvatessaan ympäröivän maailman yhteen kietoutuneita elämänlankoja sekä kasvua ja liikettä. Ingold (2011, 63–65) kritisoi Bruno Latourin (2005) toimijaverkkoteorian etnografista lähestymistapaa, jonka mukaan maailma koostuu heterogeenisistä palasista, jotka yhdistyvät toisiinsa. Ingoldin (2011, 64–65, 68) antropologisessa tutkimustyössään kehittämä menetelmä korostaa tutkijoiden kykyä yhtäältä nähdä se säikeiden ja lankojen kudosverkosto, joka muodostaa organismeja elossa pitävät voimat, ja toisaalta elää tässä kudosverkostossa.

Edellä kuvattu tarkoittaa sitä, että projektissa toimivana tutkijana ja tanssijana en pysty erottamaan itseäni projektissa mukana olevista tutkijoista ja taiteilijoista (ks. Hellsten 2022). Olemme yhtenäinen joukko, joka on luonut ja kehittänyt sekä projektin että aineistot, joita tässä artikkelissa esittelen. Ingold (2011, 68) kuvaa, kuinka SPIDER-lähestymistapaa käytettäessä kehittyy kyky nähdä, miten ”dynaamisissa ja muuttuvissa suhteissa kaikenlaiset – enemmän tai vähemmän inhimilliset tai esineen kaltaiset – olennot jatkuvasti tekevät toisensa olemassaoleviksi”. Siten hankkeen syntymisen ovat mahdollistaneet niin sen puitteissa yhteistyötä tehneet henkilöt kuin heidän työtilansa, työkalunsa, laboratoriovälineensä, kollegansa, taideteoksensa ja tekstinsä. Tämä on myös syy sille, miksi tämä artikkeli on toteutettu yhteisjulkaisuna, vaikka sen kirjoittajana on toiminut vain projektin päätutkija.

SPIDER-lähestymistapa on yksi syy siihen, että AidO-FIn kaltaisessa projektissa halutaan julkaista taidetta tieteenä. On mahdotonta kuvata työmme kudos- ja suhdeverkostoa ilman taideteosten esittämistä. Lisäksi SPIDERin kaltaisessa viitekehyksessä taide nähdään itsenäisenä ja erillisenä kokonaisuutena, joka ei tarvitse tutkijoita välittäjiksi (Ingold 2011, 63–68). Jos jättäisimme taideteokset pois tutkimuksesta, jäljelle jäisi vain osa projektin tekijöistä ja tutkimustulokset jäisivät siten vajaiksi. Taide on osa yhdessä luotua elämää, ja se itsessään kommunikoi katsojien kanssa. Valitettavasti julkaisukanavat mahdollistavat taiteen monimuotoisen esittämisen vain harvoin. Samanaikaisesti SPIDER-lähestymistapa luo myös haasteita sille, miten tutkija voi tuoda esille taidetta ja yhdessä elettyjä kokemuksia ilman, että hän analysoi niitä perinteisin tieteellisin menetelmin. Onko tiedeyhteisö valmis siihen, että taide “puhuu omaa kieltään” ilman selostavia välikäsiä?

En halunnut tehdä hankkeen alussa ennakko-oletuksia siitä, millainen projektin tulee olla tai, miten siihen osallistuvat henkilöt tulevat käyttäytymään ja vaikuttamaan toisiinsa. Halusin lähestyä projektia avoimesti ja myötäeläen pystyäkseni havaitsemaan, mitä siitä syntyy. Toisinaan tämä avoimuus oli varmasti haastavaa osallistujille. Pyrin olemaan herkkä ja vastaanottavainen, mikä tarkoitti ryhmän jäsenten ja projektissa syntyneiden taiteen tarpeiden kuuntelemista. Tavoitteeni oli tarkastella jatkuvasti muuttuvaa ympäristöä ja toimia siinä (Ingold 2011, 67–68). Ingoldin teorian vahvuuksiin kuuluu juuri se, että hän antaa tämänkaltaisen vapauden etnografiselle työlle. Jotta voi myötäelää elämän tapahtumissa, täytyy olla tietoinen muodostettujen suhteiden asymmetriasta ja punnita osallistujiin mahdollisesti vaikuttavien päätösten seurauksia. Tämänkaltainen vastuullisuus voi vaikuttaa jokseenkin mahdottomalta tehtävältä ja Ingold selittääkin, millaista avoimuutta ja herkkyyttä se vaatii. Ingold (2011, 63-64) kutsuu tätä ihmetyksen asenteeksi (attitude of astonishment). Hän toteaa, että elämää, maailmaa tai olemassaoloa ei voi ennakoida tai käsittää, mutta hän toteaa myös, että ne, jotka ovat jatkuvasti ihmeissään, eivät ylläty koskaan. Erityisesti projektimme kaltaisen hankkeen vetäminen pandemian keskellä asetti kykyni kokea ihmetystä aivan uusiin mittasuhteisiin. Tällainen jatkuvan ihmetyksen asenne on myös voiman, sitkeyden ja viisauden lähde (Ingold 2011, 68). Ingold (mt., 75) kirjoittaa:

Sen sijaan, että odottaisi odottamattoman tapahtuvan ja jäävänsä kiinni sen seurauksena, se [ihmetyksen asenne] antaa mahdollisuuden vastata maailman virtaan hoivalla, hyvällä arvostelukyvyllä ja herkkyydellä.

Kyky elää ja ottaa elämä vastaan hoivalla, herkkyydellä ja hyvällä arvostelukyvyllä muistuttaa minua "Dancing Through Life" -periaatteesta, joka on keskeinen tausta-ajatus nia-tanssissa (Rosas & Rosas 2004, 25, 280–281, 294–306). Tässä projektissa minulta on vaadittu monella tapaa juuri edellä kuvattua kykyä tanssia ihmeissäni läpi elämän yhdessä ryhmäni jäsenten kanssa ja heitä seuraten. Tämä on myös syy siihen, että en näe ongelmana sitä, että toimin projektissamme sekä työmenetelmien luojana että etnografisesti tarkastelevana osallistujana. Alusta pitäen tämä on ollut yhteinen projekti ja olemme saaneet monia mahdollisuuksia luoda hoivan ilmapiiriä, kehittää arvostelukykyämme ja lisätä herkkyyttämme, ryhmässä. Artikkelissa pyrin kertomaan, miten olemme ratkaisseet eri ongelmia ja vastanneet yhteisiin haasteisiin.

Tämän artikkelin aineisto on koettu ja kerätty seitsemän taiteilijan ja yhdeksän tutkijan tapaamisissa Suomessa kesän 2019 (jolloin AidO-FI käynnistettiin) ja alkusyksyn 2022 välillä. Osa aineistosta koostuu Zoom-tapaamisista, jotka nauhoitettiin ja litteroitiin. Muu aineisto sisältää sähköpostikeskusteluja, näyttelynavajaisten yleisöpalautetta, henkilökohtaisia ajatuksiani sekä kohtaamisia taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa kenttätyön aikana. Lisäksi artikkelissa on linkkejä projektissa tuotettuihin taideteoksiin, jotka toimivat esimerkkeinä siitä, mitä osallistujat ovat oppineet projektin aikana.

Projektin aikana syntyneet oivallukset

Tässä osiossa selostan projektin etenemistä kronologisesti sekä kerään temaattisia oivalluksia eri oppimisvaiheista. Valitut teemat ovat nonverbaalinen kommunikaatio, tekemällä oppiminen, erilaisuuden kohtaaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tarkastelen näitä teemoja suhteessa Lawrencen ym. (2022) poikkitieteellisen tiedon muotoihin.

Nonverbaalinen kommunikaatio

Suurin osa hankkeeseen osallistuneista tutkijoista tapasi toisensa tieteellisen viestinnän työpajassa. Ehdimme järjestää koulutuksen lähitapaamisena juuri ennen koronarajoitusten kiristymistä. Ensimmäisenä päivänä harjoittelimme viestin vastaanottamista ja ilmaisemista kuuntelu- ja puheharjoitusten avulla. Olen oppinut nämä harjoitukset tanssikoulutuksessani, ja käytän niitä säännöllisesti yliopisto-opiskelijoideni kanssa. Kyse on tietoisuusharjoituksista, joiden tarkoituksena on auttaa tiedostamaan, kuinka suuri osa huomiosta viestintätilanteessa suuntautuu muuhun kuin varsinaisen viestin vastaanottoon: esimerkiksi kehonkielen lukemiseen, erilaisten nonverbaalisten sosiaalisten ja emotionaalisten eleiden tuottamiseen ja tulkitsemiseen tai sisäiseen dialogiin. Teimme myös harjoituksia, joissa tarkastelimme objektiivisen/kuvailevan ja subjektiivisen/emotionaalisen kielenkäytön vaikutuksia viestin sisällön muistamiseen. Lisäksi mietimme, mikä voisi olla henkilökohtaisten tarinoiden ja kokemusten rooli akateemisessa tiedeviestinnässä (2020.09.16.46). Joillekin osallistujille nämä harjoitteet olivat ensikokemus taiteellisista työskentelymuodoista, ja yllättävä tapa harjoitella kommunikaatiota.

Tieteen ja taiteen tekijöiden tapaamisissa nonverbaalisuus korostui monella eri tavalla. Osittain tämä riippui siitä, tapasivatko osapuolet Zoom-kokouksessa vai kasvotusten (Hellsten & Berger 2023). Kun työskentely tapahtuu samassa fyysisessä tilassa, eleet, katse ja kehon liikkeet muodostuvat yhteiseksi “tanssiksi”, jossa tiedostavat osapuolet useimmiten miettimättä “lukevat” tilaa ja muokkaavat omaa toimintaansa, kunnes yhteinen “sävel” löytyy. Erityisesti projektiin osallistuvat tanssijat painottivat, että fyysinen yhteensoveltuvuus ja haasteiden läpikäyminen kehollisten harjoitteiden avulla ovat heille elintärkeä osa työskentelyä. Myös tunteiden ilmaisu ja yhteinen työstäminen nousivat prosessissa esille, minkä koin toisinaan haastavaksi. Ymmärsin vasta myöhemmin, että minulla oli rajoittunut käsitys siitä, miten ja millaisia tunteita ammatillisessa vuorovaikutuksessa voi ilmaista. Tiedostin, että tunteille tulisi olla enemmän tilaa myös akateemisessa työssä.  (2020.10.27.62; 2021.01.19.06; 2021.03.29-30; 2021.03.31.42; 2021.05.04.57)

Myös projektin lopputuloksissa nonverbaalinen kommunikaatio nousi vahvasti esille. Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyön tuotokset esiteltiin näyttelyissä. Näyttelynavajaisissa vieraille jaettiin kyselylomakkeita, joissa heillä oli mahdollisuus kuvailla, miten he olivat kokeneet teokset. Vastausvaihtoehtoina oli, että näytös herätti tunteita, ajatuksia, aistimuksia, hengellisiä kokemuksia, ei mitään yllä mainitusta tai jotain muuta. Suurimmassa osassa vastauksia mainittiin ajatukset ja tunteet. Yllättävän monessa vastauksessa avajaisvieraat puhuivat myös hengellisistä ja kehollisista kokemuksista. Taiteen ja tieteen välinen yhteistyö selvästi puhutteli ihmisiä monella eri tavalla, myös nonverbaalisilla tasoilla.

Erityisesti Echoes-tanssiteoksen kehollinen kokemus synnytti katsojissa syrjäytymisen tematiikkaan liittyviä aistimuksia ja tunteita. Echoes-teoksen kaksi osaa on nähtävissä alla (Custódio 2021; Raar 2021).

Esityksessä yhdistyi puhe ja liike, ja siinä tuotiin esille tanssijoiden omia elämänkertomuksia samalla kun otettiin kantaa vähemmistötutkimuksen teemoihin. Joissakin tapahtumissa taideteokset puhuttelivat yleisöä niin syvästi, että he halusivat osallistua tutkimustematiikan ratkaisuja pohtivaan prosessiin (Hellsten & Berger 2023). Taiteen ja tieteen lähestymistapojen yhdistäminen tarjoaakin mahdollisuuden oppia monikanavaisen kommunikaation keinoja (Kouri ym. 2020; Tynkkynen ym 2023).

Yhdistämällä taidetta ja tiedettä AidO-FI -hanke loi mahdollisuuden harjoitella nonverbaalista kommunikaatiota. Kun tieteen tekijä tutustuu taiteilijan työskentelymuotoihin, hän voi oppia uudenlaista prosessitietoa ja -taitoa. Hankeen loppupuolella tutkijat saivat kokea, kuinka taide- ja tiedeyhteistyön tuotokset puhuttelivat katsojia. Tämä osoitti, että taiteen ja tieteen yhteistoiminta voi tuottaa myös transformatiivista tietoa.

AidO-FI -hanketta voi myös tarkastella kriittisesti siitä näkökulmasta, että sen lopussa ei järjestetty kokoavaa keskustelutilaisuutta, jossa projektin tuloksista ja oivalluksista olisi keskustelu yhdessä. Poikkitieteellisen tiedon (Lawrence ym. 2022) muodostamisen näkökulmasta tämä olisi ollut tärkeää. Projektin vetäjänä aliarvioin osallistujien halua ja tarvetta tämänkaltaiseen yhteiseen reflektioon. Hankkeen tulokset kuitenkin viittaavat siihen, että taiteen ja tieteen yhteistoiminnan mahdollistama nonverbaalinen ja monikanavainen kommunikaatio voivat vahvistaa tieteentekijöiden ja yleisön/yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta.

Tekemällä oppiminen

Osalla tutkijoista oli aluksi vaikeuksia hahmottaa, miten kuuntelu- ja puhetaitojen harjoitteleminen voisi olla olennaista projektin viestinnässä. Osa puolestaan pohti, voiko nonverbaalista viestintää harjoitella lainkaan tietoisesti (2020.09.16.46). Tekemällä oppiminen osoittautui kuitenkin toimivaksi menetelmäksi. Esimerkiksi yksi osallistuja koki, että koko työryhmän dynamiikkaa muuttui, kun puheessa alettiin käyttää minä-pronominia yleistävämpien ’me’ tai ’ihmiset’ sanojen sijaan. Näytti siltä, että uuden puhetavan käyttö oli voimauttava kokemus, joka rikkoi vanhoja, toimimattomia toimintamalleja (2020.09.18.48). Vaikka harjoituksiin osallistujat saattoivat aluksi kyseenalaistaa harjoitusten tarkoituksenmukaisuutta, he huomasivat myöhemmin saaneensa niistä apuvälineitä omaan työhönsä (2022.03.09.18). Tekemällä oppiminen loi transformatiivista tietoa siitä, miten vakiintuneita toimintatapoja voi muuttaa.

Myös toisena työpajapäivänä tarinankerronnan ammattilaisen ohjaamat harjoitukset perustuivat tekemällä oppimiseen. Hän suunnitteli harjoituksia, joiden avulla opimme kertomaan tarinoita itsestämme ja työstämme. Harjoittelimme esimerkiksi sitä, miten esitelmän näkökulmaa voidaan suunnata välillä yksityiskohtiin ja välillä yleiskuvaan. Tietoinen vaihtelu mikro- ja makroperspektiivin välillä vaikutti olevan hyödyksi myös tutkimushankkeista kirjoitettaessa. (2020.09.18.48) Myös monet taiteilijoista käyttivät kerronnassaan perspektiivin vaihtelua yksityiskohdista suurempiin kokonaisuuksiin.

Perspektiivin tietoinen vaihtelu mikrotasolta makrotasolle ja henkilökohtaisten näkemysten ja kokemusten tasolta tieteellisten yleistysten tasolle oli taito, jota tieteen tekijät pääsivät harjoittelemaan, kun he tekivät yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Tutkijat kokivat, että uudenlaiset tavat hahmottaa omaa työtä ja puhua siitä avasivat uusia ajatuskulkuja ja käytäntöjä, jotka olivat hyödyksi omalla tieteenalalla. Muutamat projektin tutkijat ovatkin alkaneet käyttää oppimiaan menetelmiä akateemisissa viestintätilanteissa ja omassa työssään (2023.04.24.12). Taidetta ja kertomuksia hyödyntävät esittämistavat herättivät yleisön kiinnostuksen tieteelliseen tutkimukseen. Esimerkiksi animaatioteos Notch up a Broken Heart (Ringbom 2021) on kiertänyt ympäri Eurooppaa lukuisissa konferensseissa ja eräässä sen esitystilaisuudessa ehdotettiin, että teos olisi mahtava tapa esittää tutkimustaustoja myös sairaaloissa. (2021.08.19.87)

Tuomalla taiteen ja tieteen tekijöitä yhteen ja haastamalla heitä oppimaan yhdessä AidO-FI -hanke loi puitteita sille, että osallistujat kokivat uusia oivalluksia omasta työstään ja työnsä kommunikoimisesta, mikä opetti heille orientaatio-, transformaatio- ja prosessitietoa. Tämän taidon ytimessä näyttää olevan kyky kertoa tarinoita, joissa perspektiivit vaihtuvat ja pienet oivallukset liitetään suurempiin tarinoihin. Lisäksi tieteellisestä tutkimuksesta ammentava taide näytti olevan oiva keino lisätä yhteiskunnallista vuorovaikutusta.

Erilaisuuden kohtaaminen

Työpajan kolmantena eli viimeisenä päivänä teetin harjoituksen, jossa tehtävänä oli kertoa ja myöhemmin kirjoittaa esitelmä omasta tutkimustyöstä siten, että siinä huomioitiin kolme asiaa. Ensinnäkin tutkijoiden piti kertoa työstään jokin käytännön yksityiskohta (esimerkiksi miten jokin alan metodi tai tekniikka käytännössä toimii), toiseksi heidän tuli kertoa tutkimuksensa yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja kolmanneksi henkilökohtaisesta sitoutumisestaan omaan alaansa tai tämänhetkiseen tutkimusprojektiinsa. Tässä harjoituksessa muodostin osallistujista parit siten, että jokainen tutkija työskenteli toiselta alalta tulevan tutkijan kanssa. Parien tehtävänä oli ensin poimia toistensa esitelmistä ne sanat ja fraasit, jotka saivat alan ulkopuolelta tulevan kuuntelijan putoamaan kärryiltä, koska esittäjä käytti liikaa oman alansa termejä tai liian akateemista kieltä. Myöhemmin nämä kokemukset jaettiin koko ryhmän kanssa. Harjoituksen avulla huomattiin, että harva puhuja pääsi kahta lausetta pidemmälle ennen kuin kuuntelijan oli vaikea ymmärtää häntä.

Myös tutkijoiden ja taiteilijoiden tapaamisissa huomasin usein, että taiteilijat eivät aina uskaltaneet kertoa, jos he eivät ymmärtäneet, mistä tutkija puhui. Välillä taiteilijat jopa pyysivät anteeksi, että eivät ymmärtäneet, mistä oli puhe. Kommunikaatiovaikeuksien esille tuleminen osoittautui tärkeäksi yhteisymmärryksen rakentamisen kannalta. Yhteisten projektien tuotosten esittely sujui puolestaan luontevammin taiteilijoilta kuin tutkijoilta. Näin eri alojen edustajien vahvuudet pääsivät esille prosessin eri vaiheissa ja osa-alueilla. Kohdatessaan toistensa erilaiset voimavarat taiteilijat ja tutkijat oppivat toisiltaan ja yhteistyö rikastutti molempien työskentelyä. Palautekeskustelussa kävikin ilmi, että moni taiteen tekijä oli löytänyt omalle työlleen uusia ulottuvuuksia. (2021.10.18.112; 2021.10.18.113; 2021.10.19.115)

Työpajapäivien aikana tehtyjen harjoitusten ja käytyjen keskustelujen perusteella todettiin, kuinka tärkeitä tällaiset tapaamiset olivat. Tutkijat eri tiedekunnista ja tutkimusaloilta saivat mahdollisuuden tavata ja vaihtaa ajatuksia yhteisen taideprojektin käynnistämisen yhteydessä. Työpajaan osallistuneet tutkijat ja luonnontieteen tiedekunta kutsuivat minut myöhemmin järjestämään samankaltaisia tapaamismahdollisuuksia eri tieteenalojen välille. (2022.10.21.53) Kun taidetta ja tiedettä yhdistetään, luodaan samalla poikkitieteellisiä kohtaamisten kenttiä. Poikkitieteellisessä yhteistyössä taide voi olla aktivoiva tekijä (Elfving 2021). Esimerkiksi tutkimuksen julkaiseminen taiteen keinoin voi motivoida ja sitouttaa taiteilijat ja tutkijat poikkitieteelliseen yhteistyöhön.

AidO-FI -hanke toi yllättävänä sivuvaikutuksena sen, että yliopiston tiedeyhteisö tiedosti tieteiden välisen kommunikaatiotarpeen. Taiteen ja tieteen yhteen tuominen herätti tietoisuuden prosessi- ja systeemitiedon puutteista yliopistojen sisällä. Tämän lisäksi erilaisuuden kohtaaminen edisti transformatiivisen tiedon kehittymistä esimerkiksi siten, että tutkijat alkoivat pohtia, kuinka suuri osa heidän kommunikaatiostaan jää yleisöltä ymmärtämättä vaikeaselkoisen kielellisen ilmaisun vuoksi. Asian tiedostaminen voi motivoida opettelemaan uusia kommunikointitapoja.

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus

Projektin aikana huomasimme, että luonnontieteiden tutkijoiden haasteena oli usein se, että muiden (tieteen)alojen edustajat kokivat heidän käyttämänsä käsitteet vieraiksi ja monimutkaisiksi, eivätkä siksi olleet kiinnostuneita heidän tutkimuksistaan. Näiden alojen tutkijat käyttivät mielellään kuvia ja metaforia havainnollistaakseen tutkimuksiaan. Kuvitusten tekeminen ei kuitenkaan ollut aina helppoa, ja olisi vaatinut enemmän aikaa ja harjoittelua. Yhteistyö luonnontieteilijöiden ja taiteilijoiden välillä herätti myös laajempaa kiinnostusta, sillä luonnontieteen tutkijat kutsuttiin keskustelemaan omasta tutkimuksestaan YLEn uutiskanaville (Kvanthopp 2021; Åboland 2021). AidO-FI -hanke vahvisti oletustamme, että tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö voi edistää tiedeviestintää ja tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Toinen työskentelyn aikana esiin noussut haaste liittyi siihen, että tutkijat on koulutettu markkinoimaan tutkimustaan kuvailemalla, mitä ongelmia he pyrkivät ratkomaan ja mitä tauteja parantamaan (vrt. Harrison 2017). Peter Harrison kuvaa kirjassaan The territories of science and religion (2017), kuinka luonnontieteet joutuivat alusta pitäen perustelemaan olemassaoloaan hyötynäkökulman avulla. 1600- ja 1700-luvulla se tarkoitti tutkimusta, joka edisti yhteiskunnan toimintaa ja ihmisten elämää. Nykyään tutkimuksen perusteluissa korostuvat moraalin tai henkisen hyvinvoinnin sijaan taloudelliset ja lääketieteelliset tavoitteet. Rahoituksesta kilpailtaessa hankkeille joudutaan kehittämään vaikuttavuutta korostavia tavoitteita. Yksi konkreettinen kommentti tuli tutkijalta, joka kertoi olevansa kyllästynyt siihen, miten media raportoi ainoastaan, kuinka monta kertaa syöpä on parannettu. Lisäksi hän kertoi olevansa kyllästynyt siihen, miten monissa rahoitushakemuksissa väitetään, että syöpä pystytään parantamaan kokonaan. Todellisuudessa kaikki tietävät, ettei syöpiä voi kokonaan parantaa lääketieteen keinoin vielä pitkään aikaan, jos koskaan. (2020.10.13.57) Samantyyppisen vaikuttavuuden vaade on tuttua myös muilla tieteenaloilla.

Ehdottaisinkin, että taiteen ja tieteen yhteistyö – ja taiteen julkaiseminen tieteenä – voisi ohjata taidetta ja tiedettä pois markkinatalouden ihanteista ja vaatimuksista. Siten molemmille aloille yhteinen uteliaisuus ja ihmetys voisivat toimia tutkimustyön kantavina voimina. Yhteistyö taiteilijoiden kanssa voi luoda mahdollisuuksia siihen, että tutkimusta voitaisiin tehdä tutkimuksen itsensä vuoksi, kuten taidetta tehdään taiteen itsensä vuoksi. Taiteen ja tieteen yhdistäminen voisi olla keino taistella kapitalistisia ja utilitaristisia ihanteita vastaan. Niiden vuoksi tutkijat joutuvat nyt valitsemaan helppoja, nopeita, helposti rahoitettavia ja joskus jopa laittomia vaihtoehtoja pitkäkestoisen ja yhteisön hyvinvointia korostavan tutkimuksen sijaan. Teoksessa Et in Arcadia Ego tartutaan monen syöpää tutkivan solubiologin haasteeseen: sairauden parantuminen ei ole realistinen tavoite tutkimukselle, vaan halutaan ymmärtää solujen toimintaa ja kehon eri tapoja parantaa itseään. Taiteen ja tieteen yhteistyössä lähdettiinkin kehittämään teosta laajemmasta elämänfilosofisesta näkökulmasta, jossa keskiöön nostettiin kysymys siitä, miten haavoittuva ihminen on maailmankaikkeudessa.  (Jacquemet 2021a; Jacquemet 2021b; Weckman 2021)

Tutkijan ja taiteilijan kohtaamisessa yhteinen uteliaisuus elämänkaikkeutta kohtaan nousi pinnalle, ja molemmat osapuolet päätyivät tutkimaan “kolmatta tilaa” – eli kysymyksiä, jotka eivät suoranaisesti kuulu taiteen tai solubiologian piiriin, vaan lähinnä teologian tai elämänkatsomuksen alaan (Hellsten 2024). AidO-FI -hankkeen kokemukset puhuvat sen puolesta, että yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei ole vain sitä, että yliopistot ovat “hyödyksi”  yhteiskunnalle, vaan myös sitä, että tutkijat ja taiteilijat voivat yhdessä muistuttaa ihmisiä sivistystyön laajemmista ulottuvuuksista.

Tutkijat toivat esille myös sen, että taiteilijoiden kanssa työskentely voisi olla keino herättää tutkimukseen liittyvää tietoisuutta yhteiskunnassa. Monet tähän projektiin osallistuneista tutkijoista, joilla oli tausta humanistisissa tieteissä, yhteiskuntatieteissä ja biodiversiteetin parissa, olivat työskennelleet taiteilijoiden kanssa aikaisemminkin tehden dokumentteja, valokuvaprojekteja sekä musiikki- ja tanssiesityksiä, joiden tarkoituksena oli herättää yleisön tietoisuutta. Tutkijoiden näkemysten mukaan taiteen ja tieteen yhteistyö voi lisätä tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Myös näyttelyvieraiden vastauksista kävi ilmi, että moni kiinnostui tutkimuksesta nähdessään taideteokset ja oli valmis toimimaan niissä käsitellyn tematiikan puolesta. Taide ei siis vain herättänyt tunteita tai ajatuksia, vaan näyttelyjen innoittamina ihmiset halusivat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimintaan. Erityisesti sävellysteos Tipping Point (Långbacka 2021), jossa kuuntelijoiden interaktiivisuus oli keskeisessä roolissa näytti, että syvä henkilökohtainen kokemus synnytti haluan toimia Itämeren puolesta (ks. Kyytinen 2023).

Taiteen ja tieteen yhteistyö loi vuorovaikutuksellisen tilan, jossa muodostui systeemitietoa sekä hankkeeseen osallistuneille tutkijoille ja taiteilijoille että näyttelyjen yleisölle. Lisäksi tutkimukseen perustuvat taideteokset näyttivät synnyttävän yleisössä orientaatiotietoa.

Koetut haasteet

Yhteistyö taiteilijoiden kanssa ei ollut helpompaa sellaisille tutkijoille, joilla oli aiempaa kokemusta osallistuvista metodologioista ja taiteilijoiden kanssa tehdystä yhteistyöstä. Haasteet ja kysymykset ovat erilaisia silloin, kun tutkija osallistuu taiteellisen tutkimuksen tekemiseen tai tekee yhteistyötä taiteilijan kanssa tutkimustarkoituksessa kuin silloin, kun päätavoitteena on tieteestä viestiminen. Lisäksi AidO-FI -projektissa tutkijat eivät voineet valita yhteistyökumppaniaan. Kriittisiä kysymyksiä ilmenikin esimerkiksi siihen liittyen, kuka saa päättää, mikä tieteenala tekee yhteistyötä kenenkin taiteilijan kanssa. Toinen kysymys liittyi siihen, tarvitsevatko myös taiteilijat koulutusta, jotta he voivat kommunikoida tutkijoiden kanssa (2020.09.18.48).

Minulla oli kolme syytä sille, miksi annoin taiteilijoiden päättää, keiden tutkijoiden kanssa he tahtoivat tehdä yhteistyötä. Ensinnäkin tiedeviestintään liittyvissä työpajoissa tutkijat esittelivät tutkimustaan kirjallisessa muodossa tarkoituksenaan herättää taiteilijoiden kiinnostus. Toiseksi tiesin, että eräillä taitelijoilla oli hyvin selkeät henkilökohtaiset ja eettiset vaatimukset. Joillekin heistä oli mahdoton ajatus tehdä yhteistyötä esimerkiksi lääketutkimuksen kanssa tai sellaisen tutkijaryhmän kanssa, jonka tutkimusta sovelletaan sodankäyntiin tai luonnon tuhoamiseen. Koska en voinut vaikuttaa näihin preferensseihin, oli parasta antaa taiteilijoiden valita yhteistyökumppaninsa itse. Kolmanneksi pidin tärkeänä, että taiteilijat saisivat työskennellä inspiraation ja flow’n avulla, jotta taiteellinen prosessi toimisi. Jos olisin määrännyt, kuka työskentelee kenenkin kanssa, olisin saattanut estää projektin käynnistymiseen ja toteutumiseen tarvittavia luovia voimia. Nämä ovat esimerkkejä tilanteista, joissa Ingoldin (2011) esittämät hoiva, herkkyys ja hyvä arvostelukyky nousivat tutkijuuttani ohjaaviksi periaatteiksi.

Kun taiteilijat saivat tutkijoilta kirjalliset kuvaukset, inspiraatio oli lopulta juuri se, mikä ohjasi heidän toimintaansa. Joidenkin inspiraation synnytti kiehtova sana tai lause. Toiset taas kokivat, että tutkimuksen sisältö tai arvot olivat tärkeitä ja sellaisia, joita heidän taiteensa voisi tukea. Joissakin tapauksissa pohdittiin sitä, kuinka tietyt työtavat ja käsityötaidot saattaisivat tehdä tapaamisesta erityisen antoisan. Yhdessä tapauksessa inspiraation lähteenä oli provokaatio: tutkimuksen kuvaus ei auennut taiteilijalle lainkaan, mutta mahdollisuus haastaa itseään sai hänet valitsemaan juuri tämän tutkimuksen. (2020.10.16.59.) Kaikki nämä tilanteet vaativat myötäelämistä, jotta kudosverkosto pysyisi elävänä.

Vaikka ryhmien muodostaminen vapaavalintaisesti osoittautui hyväksi ratkaisuksi, se tarkoitti kuitenkin sitä, että joitakin mahdollisuuksia myös menetettiin. Kukaan tutkijoista ei päässyt kuulemaan syitä sille, miksi jotkut taiteilijoista eivät edes harkinneet dialogin aloittamista heidän projektinsa kanssa. Olin toivonut ja jopa olettanut, että erilaiset eettiset keskustelut ja eksistentialistiset ristiriidat olisivat nousseet esiin prosessin aikana. Ihmettelenkin, miksi taiteen mahdollisuus haastaa status quota ei juurikaan ilmennyt tässä projektissa.

On mielenkiintoista, että kriittistä tutkimuksen kyseenalaistamista esiintyi keskusteluissa hyvin vähän. Joitakin kiinnostavia keskusteluja käytiin esimerkiksi lääketieteestä, kun pohdittiin, haluammeko elää ikuisesti. Keskustelimme myös siitä, miten erilaisiin tutkimuksessa käytettäviin aineisiin liittyvät turvallisuusvaatimukset vaihtelevat. Esimerkiksi laboratorio-olosuhteissa turvalliseksi todettu aine ei välttämättä ole tiedostavien kuluttajien tulkinnan mukaan turvallinen.  Kolmas kiinnostava keskustelu liittyy metafyysisiin kysymyksiin: keskustelussa pohdittiin, mikä on elävää ja mikä muodostaa elämän. (2021.02.27.22; 2021.08.06.74; 2021.08.09.75; 2021.08.23.82; Andersson ym. 2021)

Vaikka kriittisiä keskusteluja käytiin vähän, projektissa luodut teokset ilmensivät hyvin sitä, miten taiteen ja tieteen yhteistyö voi laajentaa näkökulmia ja avata uusia ymmärryksen horisontteja. Esimerkiksi teos The Table and Tubes (Andersson 2021) loi kahvilapöydän äärelle tilan, jossa käytiin kiivaita keskusteluja ystävällisessä hengessä. Tällaiset kohtaamiset saattavat yhdistää ihmisiä ja vähentää ristiriitoja nykymaailmassa, mikäli ne nähdään kasvun mahdollisuuksina ja ihmiset kohdataan myötätuntoisesti ja välittäen.

Många Röster – Many Voices (Berger 2022) teos oli puolestaan esimerkki siitä, miten musiikkiperformanssi voi kannustaa demokraattiseen yhteiskunnan rakentamiseen voimauttavalla tavalla (Hellsten & Berger 2023):

AidO-FI -hanke näytti siis myös haasteiden ja haastavien kysymysten esille tuojana, miten taiteen ja tieteen yhteistyö voi edistää yhteiskunnallista vuorovaikutusta.

Johtopäätökset

Olen näiden AidO-FI -hanketta kuvaavien välähdysten ja omien pohdintojeni kautta pyrkinyt perustelemaan, miksi on tärkeää luoda projekteja, joissa taiteilijat ja tutkijat tekevät yhteistyötä toistensa kanssa. Yhteistyö mahdollistaa systeemi-, orientaatio-, transformaatio- ja prosessitiedon kehittymistä. AidO-FI -hankkeessa taide toi tiedettä lähemmäs tutkimuksen sidosryhmiä. Esimerkiksi Notch up a Broken Heart -animaation nähtiin sopivan opetusmateriaaliksi; Many Voices - Många Röster -tapahtuma synnytti yleisössä kohdatuksi tulemisen kokemuksia; Tipping Point ja ECHOES -esitykset herättivät yleisössä yhteiskunnallisen vaikuttamisen halun. Tämänkaltaiset hankkeet auttavat tutkijoita näkemään, mikä heidän tutkimuksessaan on kiinnostavaa ja miten sitä ymmärretään laajemmassa sosiaalisessa kontekstissa. Nämä projektit saattavat olla hyödyksi myös taiteilijoille, kun he pyrkivät lisäämään yhteiskunnallista osallistumistaan ja löytämään luovia tapoja käyttää taitojaan, työkalujaan ja ideoitaan. Sekä Ru Runebergin veistokset että Et in Arcadia Ego ja Tables and Tubes -teokset antoivat taiteilijoille mahdollisuuden kokeilla uusia työskentelytapoja ja yhteistyömuotoja, joissa heidän omat näkemykset ja elämänkokemus saivat tulla esille uusilla tavoilla.

Tiedettä ja taidetta yhdistävillä projekteilla on ilmiselvästi potentiaalia edistää vuorovaikutusta yliopiston ja muun yhteiskunnan välillä. Samanaikaisesti on suuri tarve sellaisille jaetuille paikoille, tiloille ja alustoille, joissa taidetta voi esitellä tieteenä ja joissa se tunnustetaan. AidO-FI -hanke osoitti, että niin kauan kuin taiteen ja tieteen yhteistyö nähdään vain “mukavana lisänä” tieteen tekemiselle, yhdessä tekemiseen ei pystytä “uppoutumaan”.

AidO-FI -hankkeen teosten vastaanotto osoitti, että tieteen ja taiteen yhteistyö on hyvä tapa edistää tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tämä vaatii toki, että tiedettä ja taidetta yhdistäville projekteille annetaan tilaa ja rahoitusta. Ilman tukijoidemme tärkeää panosta emme olisi voineet maksaa taiteilijoille heidän työstään, sillä yliopistoissamme ei ole infrastruktuuria, joka mahdollistaisi taiteilijoiden ja tutkijoiden säännöllisen yhteistyön. Taide tiedejulkaisuna on siten vielä alue, jossa on paljon oppimista ja vielä enemmän kehittämistä, ennen kuin voimme nähdä sen täyden potentiaalin yhteiskunnassamme. Yksi asia on silti AidO-FIn pohjalta varma: kun taide ja tiede kohtaavat, uudet mahdollisuudet avautuvat sekä tieteelle, taiteelle että tieteelliselle viestinnälle.

Lähteet

Ahlvik-Harju, Carolin (2019) Föräldrars vaccinattityder som existentiella narrativ: En kvalitativ livsåskådningsstudie om mässlingsfallet i Larsmo. Teologinen Aikakauskirja 124:4, 329–347.

Andersson, Jan-Erik (2021) Chemical gardens and inter-active table.

Andersson, Jan-Erik; Huynh, Tan Phat & Fogde, Anna (2021) The table and the tubes (Kääntänyt Leif Kronberg). Turku: Avtryck i det Okända - Forcing the Impossible. https://forcingtheimpossible.files.wordpress.com/2023/05/the_table_and_the_tubes_kielet_.pdf

Berger, Frank (2022). Många röster - Many voices. MUSIC

Buyx, Alena; Del Savio, Lorenzo; Prainsack, Barbara & Völzke, Henry (2017) Every participant is a PI. Citizen science and participatory governance in population studies. International Journal of Epidemiology 46:2, 377–384.

Custódio, Leonardo. (2021) Echoes - Introduction.

Elfving, Taru (2021) Paikantuneiden käytänteiden ekologiaa. Tahmaista osallisuutta monilajisissa yhteisöissä Seilin saarella. Teoksessa Lea Kantonen & Sari Karttunen (toim.) Yhteisötaiteen etiikka: Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Helsinki: Taideyliopiston Avoin kampus ja Taideyliopiston CERADA, 253–279.

European Commission (2020) Science updates - COVID-19 media surveillance. EU Science HUB https://ec.europa.eu/jrc/en/science-updates?solrsort=ds_field_news_date%20desc&f%5B0%5D=im_field_identities%3A3331.

Federici, Silvia (2020) Beyond the periphery of the skin. Oakland: PM Press.

Harrison, Peter (2017) The territories of science and religion. Chicago: The University of Chicago Press.

Hellsten, Laura (2022). Home and exile: Dancing in the mess of contradictions. Open Philosophy 5:1, 474–489.

Hellsten, Laura (2024) Et in Arcadia Ego - konsten och vetenskapen i katedralen. Teoksessa Tomas Axelson, Maria Essunger, Michael Nausner & Susanne Wigorts Yngvesson (toim.)

Gudsbilder i förändring: Tukholma: Verbum 

Hellsten, Laura & Berger, Frank (2023) Many voices and tipping point: Two case studies of art and research collaborations as processes of knowledge production. Teoksessa Savitri Jetoo, Jaana Kouri, Silja Laine, Nina Tynkkynen & Anna Törnroos (toim.) Understanding Marine Changes. Cheltenham: Edward Elgar, 154–174.

Ingold, Tim (2011) Being alive: Essays on movement, knowledge and description. New York: Routledge.

Jacquemet, Guillaume (2021a) Cancer in motion. Turku: Avtryck i det Okända - Forcing the Impossible.

Jacquemet, Guillaume (2021b). Research in the Cell Migration Lab. Turku: Avtryck i det Okända - Forcing the Impossible.

Joubert, Marina; Davis, Lloyd & Metcalfe, Jenni (2019) Storytelling: The soul of science communication. Journal of Science Communication 18:5, 1–5.

Jungar, Jonas (2020). ”Bevisen finns bara du orkar leta på internet” - då Youtubeklipp jämställs med doktorsavhandlingar räcker det inte att vädja till fakta och förnuft. YLE 19.11.2020. https://svenska.yle.fi/a/7-1501014

Kaaro, Jani (2021) Entäpä jos koronavirus onkin laboratoriokarkulainen Wuhanin viruslaboratoriosta? YLE kommentti 30.5.2021 https://yle.fi/uutiset/3-11946046?fbclid=IwAR2pgAY3h13cM5_DeAXxfsVz1yP3CYA032LR06cs9S_7eLbqalCGtvbuzv0&utm_campaign=yleuutiset&utm_medium=social&utm_source=facebook

Kantayya, Shalini (2020) Coded bias. https://www.imdb.com/title/tt11394170/

Kerasidou, Angeliki (2017) Trust me, I’m a researcher!: The role of trust in biomedical research. Medicine, Health Care and Philosophy 20, 43–50.

Kiljunen, Pentti (2019) Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen. Tiedebarometri 2019, raportti v1.4.

Kouri, Jaana; Räsänen, Tuomas & Tynkkynen Niina (2020) Johdanto: Tutkimuskohteena ihmisen ja meren vuorovaikutus. Teoksessa Jaana Kouri, Tuomas Räsänen & Niina Tynkkynen (toim), Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit. Kulttuurisia näkökulmia merentutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 7–22.

Kristensson Uggla, Bengt (2019) En strävan efter sanning: Vetenskapens teori och praktik. Lund: Studentlitteratur.

Kvanthopp (2021) Avtryck i det okända: Forskare och konstnärer lär varann förklara världen bättre. https://arenan.yle.fi/poddar/1-50924874

Kyytinen, Teemu (2023). Tipping point video. Turku: Avtryck i det Okända - Forcing the Impossible.

La Force, Thessaly; Lescaze, Zoë; Hass, Nancy & Miller, M. H. (2020) The 25 most influential works of American protest art since World War II. The New York Style Magazine 15.10.2020. https://www.nytimes.com/2020/10/15/t-magazine/most-influential-protest-art.html

Latour, Bruno (2005) Reassembling the social: An introduction to actor-network-theory. Oxford: Clarendon

Lawrence, Mark G.; Williams, Stephen; Nanz, Patrizia & Renn, Ortwin (2022) Characteristics, potentials, and challenges of transdisciplinary research. One Earth 5:1, 44–61.

Lehikoinen, Kai (2019). Expanding professionalism in the arts. Proceedings from Stre-tch, Turku.

Lehikoinen, Kai; Pässilä, Anne & Owens, Allan (2021) Conflicting professional identities for artists in transprofessional contexts: Insights from a pilot programme initiating artistic interventions in organisations. Teoksessa Heidi Westerlund & Helena Gaunt (toim.) Expanding professionalism in music and higher music education. Lontoo: Routledge, 74–88.

Långbacka, Ulf (2021) Tipping point.

Mäntymaa, Eero (2020) Meitä ette rokota. MOT.

Olthuis, Gert & Cambi, Alessandra (2019) Patient trust and participation in cell biological research. Trends in Cell Biology 29:10, 765–767.

Petronella, Lotta (2020) Själö - Seili - Island of souls. YLE.

Pihkala, Panu (2019) Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen. MIELI Suomen mielenterveys ry.

Prainsack, Barbara (2018) Power asymmetries, participation, and the idea of personalised medicine. Teoksessa Sahra Gibbon, Barbara Prainsack, Stephen Hilgartner & Janelle Lamoreaux (toim.) Handbook of genomics, health and society. Lontoo: Routledge, 212–220.

Raar, Marjan (2021) Echoes. https://youtu.be/T-6_HtMxRuU

Ringbom, Antonia (2021) Notch up a broken heart. https://youtu.be/LI5b3ATKZKU

Rosas, Debbie & Rosas, Carlos (2004) The Nia technique. New York: Broadway.

Runeberg, Ru (2021a) A burning heart. 

Runeberg, Ru (2021b). Mr Notch the fruit fly. 

Soveri, Anna; Karlsson, Linda C.; Mäki, Otto; Antfolk, Jan; Waris, Otto; Karlsson, Hasse; Karlsson, Linnea; Lindfelt, Mikael & Lewandowsky, Stephan (2020) Trait reactance and trust in doctors as predictors of vaccination behavior, vaccine attitudes, and use of complementary and alternative medicine in parents of young children. PloS one 15:7, e0236527.

Tynkkynen, Nina; Jetoo, Savitri; Kouri, Jaana; Laine, Silja & Törnroos, Anna (toim.) (2023) Towards holistic knowledge of marine environmental changes. Celtenham: Edward Elgar Publishing.

Van Bavel, Jay J.; Baicker, Katherine; Boggio, Paulo S.; Capraro, Valerio; Cichocka, Aleksandra; Cikara, Mina ym. (2020). Using social and behavioural science to support COVID-19 pandemic response. Nature Human Behaviour 4:5, 460–471.

Väliverronen, Esa & Jallinoja, Piia (2021) Suomalaisten näkemykset asiantuntijoista ja rokotuksista: Havaintoja muutoksista ensimmäiseltä koronavuodelta. Yhteiskuntapolitiikka 86:3, 323–333.

Weckman, Jan-Kenneth (2021) Et in arcadia ego.

West, Suvi (2021) Eatnameamet – Hiljainen taistelumme.

Westerlund, Heidi; Karttunen, Sari; Lehikoinen, Kai; Laes, Tuulikki; Väkevä, Lauri & Anttila, Eeva (2021) Expanding professional responsibility in arts education: Social innovations paving the way for systems reflexivity. International Journal of Education & the Arts 22:8.

Westerlund, Heidi; Lehikoinen, Kai; Anttila, Eeva; Houni, Pia; Karttunen, Sari & Väkevä, Lauri ym. (2016). Arts equal. Taiteet, tasa-arvo ja hyvinvointi: Katsaus kansainväliseen tutkimukseen. Suomen Akatemia.

Willamo, Risto; Erkkola, Maijaliisa; Kettunen, Harri; Rekola, Mika; Salmesvuori,
Päivi & Virtala, Anna-Maija (2022) Tieteidenvälisillä poluilla: Kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Åboland, YLE (2021) Forskarnatten i Åbo. https://arenan.yle.fi/1-50952228

Viitteet

[1]  Jo tässä vaiheessa on todettava, että ilman uusia rahoitusmahdollisuuksia taiteen ja tieteen yhteisprojekteja ei ole mahdollista toteuttaa pitkäkestoisesti. Olemme siis kiitollisia tahoille, jotka ovat tarjonneet rahoituksen taiteilijoille ja näyttelyille: Svenska Kulturfonden, Konstsamfundet, Taike, William Thurings fond sekä Läntinen Tanssin aluekeskus. Tukea ovat antaneet myös Åbo Akademi, Stiftelsen Åbo Akademi, Aboagora, Åbo Svenska församling, European Researchers' Night sekä Tutkitun Tiedon Teemavuosi 2021.

Tekijä

TD Laura Hellsten on systemaattisen teologian post doc -tutkija Inez ja Julius Polinin Instituutissa Åbo Akademissa. Hänen väitöskirjansa käsitteli tanssin teologista traditiota länsimaissa. Hän loi Avtryck i det Okända - Forcing the Impossible -projektin, jossa taide ja tiede kohtasivat. Nyt hän johtaa poikkitieteellistä projektia nimellä Praxis of Social Imaginaries, jossa tutkitaan keskiaikaisia matkakertomuksia. ORCID: 0000-0003-1106-1880