Riku Laakkonen & Katarina Blomqvist

Artikkeli avaa ikäihmisten hoivakodissa toteutettua fasilitoitua taidetyöpajaa ja sen äänellisen dokumentoimisen prosesseja, jotka liittyivät kokeiluihin dokumentaarisen ääniteoksen luomiseksi. Artikkeli tuo esiin tämänkaltaiseen toimintaan liittyviä tutkimusjulkaisemisen haasteita silloin, kun taiteellisen toiminnan keskiössä on muistisairas kanssatoimija. Artikkeli myös näyttää taiteellisen tutkimuksen kontekstisidonnaisuuden, missä kohden tietäminen paikantuu toimintaan ja milloin taiteilija-tutkija antaa oman taiteellisen osaamisensa tutkimusongelman palvelukseen. Artikkeli toimii puheenvuorona niin muistisairaita ihmisiä käsittelevään kuin muistisairaita ihmisiä osallistavaan tutkimukseen liittyen ja tarjoaa yhden näkökulman hoivakodissa tehtävään taiteelliseen tutkimukseen. Lisäksi työpajasta kuunneltavaksi tallennettu äänimateriaali ja sen muokkaaminen tähän tutkimusjulkaisuun sopivaksi valottaa niitä monia eettisiä näkökulmia, joita muistisairaiden ihmisten kanssa tehtävään tutkimukseen liittyy.

Asiasanat: Dokumentaarinen kohtaaminen, kuunteleminen, taiteellinen tutkimus, esineteatteri

Lukuohje

Artikkelimme koostuu kahdesta osiosta, kirjoitetusta tekstistä ja audio-osuuksista. Tekstin voit lukea tästä artikkelista ja audiot on tallennettu äänitiedostoiksi, joita pääset kuuntelemaan painamalla audiosoittimen painiketta. Audiokohdissa voit itse valita, kuunteletko ensin audion vai luetko ensin tekstin tai toisin päin. Olemme ajatelleet artikkelin lukemisen niin että audio kuunneltaisiin aina kulloisessakin artikkelin kohdassa ja lukemisen voisi siksi aikaa lopettaa, mutta sinä voit päättää toimia toisin.

Johdanto,
jossa kiipeämme hyppytorniin

Tässä artikkelissa käsittelemme sitä, mitä kaikkea muistisairaan, hoivakodissa asuvan, ihmisen kohtaaminen taiteellisen tutkimuksen kontekstissa tekijältään edellyttää sekä esivalmisteluina että tilanteessa tapahtuvina päätöksinä. Artikkelimme avaa myös näkökulmia tämän kaltaisen työn julkaisemisen haasteisiin. Artikkelimme pyrkii olemaan moniääninen ja luomaan sommitelman kuvatusta aiheesta. Sommitelman käsite avaa kuvaamamme toiminnan prosessuaalisuutta sekä niitä yhteyksiä, joita toiminnassa muotoutuu (Sääskilahti 2021). Anna Lowenhaupt Tsing kirjoittaa sommitelmasta seuraavasti: “Sommitelmat ovat rajoiltaan avoimia kokoontumia. Niiden avulla voimme esittää kysymyksiä yhteisöä luovista vaikutuksista olettamatta niiden olemassaoloa ennalta.” (Lowenhaupt Tsing 2020, 40).

Tässä julkaisussa toteutuva osallisuus voidaan nähdä ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen (2004) ajatteluun pohjautuvana tulemisena, jossa olemassaolo on jatkuvaa tulemista. Se poistaa yksilön omalakisuutta toiminnan keskiöstä. Yksilön omalakisuuden sijaan haluamme avata toimintamme sommitelmasta avautuvia kudelmia. Kudelmilla viittaamme Tim Ingoldin (2011) käsitteeseen meshwork, millä käsitämme tiedonmuodostuksen olevan täynnä sotkeutumisia, jotka syntyvät kohtaamisissa muiden kanssa. Tämän kaltainen ajattelu korostaa toimintaan osallistuvan ihmisen osallisuuden olevan jatkuvassa vuorovaikutuksessa inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden kanssa ja kytkeytyessään toisiinsa nämä elementit luovat jotain uutta. Työssämme yhdistyy taiteellinen tutkimus ja hoiva. Hoiva on elämän perusasia ja hoivan maailma on moniulotteinen ja rajoiltaan epäselvä (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009). Hoivattuna oleminen on universaalia, ihmisyyteen liittyvää, ja haavoittuvuus sekä keskeneräisyys ovat perustavanlaatuisia ihmisyyteen kuuluvia asioita (Rogers & Wellwer 2013). Suomessa käydään tällä hetkellä vilkasta keskustelua ikääntyneiden hoivavajeeseen liittyen (Kröger ym. 2019, Kröger 2022).

Amanda Stuart Fisher (2020) kuvailee hoivan ja sosiaalisesti sitoutuneen esityksen sidosta niin, että näitä kahta käytäntöä yhdistää hoivaajan/esiintyjän ja hoivattavan/katsojan sidoksellisuus ja se, miten hoivattavana oleva tai katsoja kokee hoivaajan/esiintyjän/taiteilijan toiminnot. Taide on tapa ajatella hoivaa laajemmin ja luoda hoivaan uusia näkökulmia. Taiteelliset kohtaamisemme, jotka tässä yhteydessä koostuvat esineiden kanssa toteutettavista esitystuokioista ja niiden dokumentaarisesta äänittämisestä osana dokumentaarisen ääniteoksen luomisen prosessia laajentavat Stuart Fisherin määrittelyjä. Kohtaamiset ovat osoittaneet meille, että taide on hoivan kontekstissa myös kanssakäymistä hoivan tapojen kanssa. Työtapamme korostaa toimintamme sidoksellisuutta: tunnustamme tarvitsevamme toisiamme, jotta toimintamme voisi toteutua.

Tämän julkaisun ydintarinan kertoja on eteläsuomalaisessa palvelukodissa asuva ikäihminen. Hänen nimeään emme tutkimuseettisistä syistä paljasta. Tässä julkaisussa hän esiintyy nimellä Jaakko. Suunnitellessamme tätä julkaisua tarkoituksena oli tuoda hoivakodissa asuvan Jaakon ääni, tekijyys ja toimijuus näkyviin. Tutkimuseettisten näkökohtien takia päätimme toisin, ja siksi Jaakon ääni on julkaisussamme muutettu tunnistamattomaksi.

Tilanneäänitys tuo hyvin myös ilmi yhden toisinjulkaisemisen tavoitteemme: tiedonmuodostus on riippuvaista meidän kaikkien kolmen tietotaidon yhdistämisestä. Tavoitteenamme on siis tiedonmuodostuksen tasavertaisuuden ja keskinäisriippuvuuksien osoittaminen. Jaakolla on eniten tietoa mäkihypystä, Katarinalla on eniten tietoa dokumentaarisen äänitystilanteen suunnittelusta ja toteuttamisesta, Rikulla esineiden animoinnista. Tarvitaan meidän kaikkien kolmen tietotaito, jotta tämän julkaisun ydin, mäkihyppyhetki on ollut mahdollinen. Tämän kaltainen toiminta haastaa perinteistä käsitystä tutkimustiedosta ja ottaa meidät kaikki mukaan tiedon muodostamisen prosessiin.

Laajemmin tavoitteena on saada marginaalista löytyviä ääniä yhteiskunnassa kuuluviin. Dokumentaarisen ilmaisun eri muodot, kuten dokumentaarinen elokuva ja dokumentaariset ääniteokset, usein nostavat julkiseen keskusteluun uusia, käsittelemistä vaativia aiheita yhteiskunnan laitamilta. Ikääntyneiden marginalisointi julkisessa keskustelussa on yksi tällainen aihe. Useimmiten ikääntyneitä tarkastellaan lukujen ja hallinnollisten päätösten valossa. Haluammekin haastaa sitä, mikä tällä hetkellä yhteiskunnassamme on kulttuurisesti kuultavissa. Artikkeli tekee myös näkyväksi sitä taiteellista yhteistyötä, jota näiden äänten ja tilanteiden kuultavaksi tekeminen edellyttää.

Julkaisumme koostuu kahdesta osiosta, tästä kirjoitetusta tekstistä ja kahdesta äänitetystä osuudesta. Äänidokumentaatio on nauhoitettu hoivakodissa, ja se koostuu esiintyvien esineiden taiteellisesta työpajasta ja siihen liittyvistä keskusteluista. Kyseessä on siis dokumentaarinen äänitys työpajatilanteesta, eikä haastattelutilanne. Tähän julkaisuun valittuja ääniosuuksia pääset seuraamaan julkaisuun sisällytettyjen audiosoittimien avulla. Äänityksiä on Jaakon osalta muokattu hänen henkilöllisyytensä suojelemiseksi.

Tämä julkaisu liittyy läheisesti tutkimushankkeeseen Sosiaalisen kuoleman kynnyksellä ja omiin väitöstutkimuksiimme. Tutkimuksemme on läpikäynyt Helsingin yliopiston ihmistieteiden eettisen ennakkoarvioinnin ja olemme saaneet luvan toteuttaa tutkimuksemme hoivakodissa. Olemme lisäksi solmineet tietoturva- ja tietosuojasitoumuksen sen alueen hyvinvointikuntayhtymän, nykyisen hyvinvointialueen kanssa, jossa tutkimusta teemme. Sopimuksessa on määritelty salassapitovelvoitteen alaiset asiat. Julkaisussa avaamme omia taustojamme siltä osin, miten olemme päätyneet tekemään taiteellisia tutkimuksiamme ikäihmisten pariin. Palvelutaloissa tapahtuvaa toimintaa ja vuorovaikutusta on tutkittu paljon (ks. esimerkiksi Lindholm, Mäntynen & Hippi 2020), mutta yhdessä ikäihmisten kanssa tehtävästä taiteellisesta toiminnasta on vähemmän esimerkkejä (ks. esimerkiksi Hatton 2014 ja Basting 2001). Koska yhdessä tekeminen ja vuorovaikutteisuus ovat niin olennaista meidän kummankin tutkimuksille, käytämme kanssamme toimivasta ikäihmisestä termiä kanssatoimija.

Artikkelimme avaa myös sitä, miten erirytmisiä taiteelliset prosessimme ovat, ja siksi toisinjulkaiseminen on meille sopiva kanava pohtia tekemistämme, koska ymmärrämme monen asian olevan edelleen kesken ja otamme silti tässä kohtaa täyden vastuun tekemisestämme. Yhteinen tiedollinen pohja on saanut rakentua vuorovaikutustilanteessa ja taiteellinen sisältö dialogisessa suhteessa, toimintaperustaisesti. Taiteellinen kohtaaminen on koostunut erilaisten arkisten, kirpputorilta löydettyjen, esineiden käytöstä, keskusteluista, kuunnelluista ääninäytteistä, kohtaamisessa mukana olleiden kolmen henkilön ruumiista, kahdesta stereomikrofonista ja digitaalitallentimesta.

Tutkimuseettistä pohdintaa,
eli pisteytykseen vaikuttavia tekijöitä

Tutkimuksen tekeminen muistisairaiden parissa asettaa tutkimuseettisesti monia kysymyksiä, koska muistisairailla on tyypillisesti alentunut kyky päättää omista asioistaan (ks. esim. Dempsey, Dowling, Larkin & Murphy 2016). Ihmisyksilöiden suojeleminen on yksi tutkimuseettisistä perusteista. Samoin ihmisarvon ja ihmisen autonomian kunnioittaminen (Resnik 2015). Tutkimusta muistisairaiden parissa tekevän tulee ottaa huomioon hänen tavallista suurempi vastuunsa näissä kysymyksissä. Hänen tulee käydä tutkimuseettiset periaatteet läpi muistisairaita hoitavien ja heistä huolehtivien kanssa. Tutkijan tulee tehdä tutkimuksensa niin, ettei tutkimus aiheuta haittaa tai vahinkoa tutkittaville. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeiden mukaan muistisairaan tutkittavan ollessa kyseessä on hänelle annettava tieto tutkimuksesta tavalla, jonka hän voi ymmärtää. Muistisairaan suostumuksen tutkimukseen antaa hän itse, vaikka luvan myöntäminen edellyttää laillisen edustajan hyväksyntää (Kohonen, Kuula-Luumi & Spoof 2019). Tutkimuksen tulee kohdella tutkimukseen osallistuvia toimijoina, joilla on oikeus itsensä määrittelemiseen. Miten siis toimia, kun toimijuus on muistisairauden takia alentunut ja tutkimukseen osallistuva on haavoittuvassa asemassa?

Tutkijat Silva, Cascio ja Racine tarjoavat artikkelissaan Person-oriented research ethics: integrating relational and everyday ethics in research (2018) viisi ohjetta tutkijalle, jotka voivat olla avuksi tällaisessa tilanteessa. Silva, Cascio ja Racine kirjoittavat henkilöorientoituneesta tutkimusetiikasta. Heidän viisi ohjettaan ovat: 1) keskity tutkija-osallistuja suhteeseen, 2) kunnioita kokonaista persoonaa, 3) elävän elämän hyväksyminen, 4) yksilöinti ja 5) päätöksentekoon voimauttaminen. Ymmärrämme Silvan, Cascion ja Racinen artikkelin pohjalta tutkija-osallistuja suhteeseen keskittymisen yritykseksi minimoida valtaepätasapainoa. Teemme taiteellista tutkimusta, ja sen yhteydessä tässä julkaisussa puhumme osallistujasta kanssatoimijana, jonka osuus toiminnan toteutumiseksi on olennainen. Me tarjoamme tutkimukselle ja toiminnalle puitteet, mutta sisältö tulee osallistujalta, jolloin meidän tulee erityisesti keskittyä häneen. Kokonaisen persoonan kunnioittamisella ymmärrämme, että osallistuja on oikeutettu tekemään omia päätöksiään.  Osallistujan päätös voi olla, ettei hän halua osallistua, ja kunnioitamme sitä yhtä lailla kuin päätöstä osallistua tarjoamaamme toimintaan. Muistutamme toiminnan vapaaehtoisuudesta jokaisen kohtaamisen aluksi ja myös toiminnan aikana. Elävän elämän hyväksyminen tarkoittaa osallistujan tutkimuksen ulkopuolisen elämän hyväksymistä. 

Yksilöinnissä tulee huomioida kunkin osallistujan kyvyt ja tarpeet ilman että antaa periksi tutkimuksen integriteetistä. Osana tutkimuksiamme kehitämmekin sellaisia taiteellisen työn tekniikoita, joiden avulla kukin osallistuja voisi osallistua omien kykyjensä ja tarpeidensa mukaan.  Taiteellista tutkimusta tehdessä voi taiteellisen teon näyttämöllä tehdä ja kokeilla päätösten tekoa monissa eri kohdissa turvallisesti ja ottaa näin osallistujat päätöksentekoon.

Toisinjulkaisemisen kentän ollessa vielä verraten uusi ja muotoutumassa oleva sekä sen toimintatapojen vielä vakiintumattomia, tämän tutkimusjulkaisun artikkelissa kuvailemamme työpajan ja siihen liittyvän dokumentaarisen äänitetyn materiaalin käyttäminen osoittautui tutkimuseettisestä näkökulmasta ennakoitua moniulotteisemmaksi tehtäväksi. Äänen ollessa biometrinen, yksilöivä tieto, sen julkaisemiseen tutkimusjulkaisussa tarvitaan kyseisen henkilön suostumus. Muistisairaalle henkilölle on kuitenkin lisähaasteena se, että vaikka suostumus äänen julkaisemiseen tutkimusjulkaisussa on saatu, tämän artikkelin pitkittynyt julkaisuaikataulu tekee mahdottomaksi muistisairaan ihmisen kognitiolle muistaa, mitä hän on luvannut. Vaikka lupa on muistisairaalta ihmiseltä työpajatilanteessa saatu ja sen jälkeen asia vielä häneltä tarkistettu, ajallinen etäisyys työpajahetken (21.06.2021) ja nyt käsillä olevan tutkimusjulkaisun julkaisuhetken välillä on niin pitkä, ettei muistisairas henkilö voi mitenkään muistaa mihin hän on antanut lupansa. Tämän vuoksi kuuntelimme julkaisuun tulevan materiaalin yhdessä Jaakon tyttären kanssa, joka on Jaakon edunvalvoja. Tytär hyväksyi äänitiedostot sellaisenaan julkaistavaksi. Lisäksi työpajaäänityksistä valitsemissamme dokumentaarisissa otteissa ei tule ilmi mitään Jaakon persoonaa vahingoittavaa. Tästä syystä ajattelimme, että tällaisessa toisin julkaisemisen tapoja tavoittelevassa julkaisussa Jaakon äänen mukana olo olisi antanut lukija-kuulijalle kokemuksellisesti autenttisemman ja tarkemman kuvan tallennetuista hetkistä. Lisäksi se olisi tuonut näkyviin pyrkimyksemme tiedonmuodostuksen tasavertaisuuteen tutkimustilanteessa. Näin taiteelliseen työskentelyyn osallistunut ihminen olisi ollut omana itsenään kokonaisemmin läsnä julkaisussa eikä häntä olisi suojeltu piiloon. Myös tämä valinta olisi mielestämme ollut toisinjulkaisemista – näin toimien emme marginalisoisi muistisairasta ikäihmistä.

Kun saimme tietää, että Jaakon äänen julkaiseminen sellaisenaan ei vuonna 2024 tässä tutkimusjulkaisussa onnistu, aloimme miettiä vaihtoehtoisia tapoja julkaista Jaakon ääni. Tätä kirjoittaessamme Yle oli juuri julkaissut ensimmäisen kuvaa ja ääntä sisältävän verkkoartikkelin, jossa käytetään äänenmuokkausta tekoälyn avulla (Koskinen 2024). Japanista kertovassa verkkoartikkelissa ei siis ole tekstityksiä, vaan japanilaiset japania puhuvat haastateltavat puhuvatkin verkkoartikkelin ääniosuuksissa suomea. He puhuvat suomea omalla äänellään siten, että puhe on luotu tekoälyn avulla haastateltavien omaan äänimateriaaliin pohjautuen. Artikkelissa tämäntyyppisestä äänen luomisesta käytetään termiä äänikloonaus. Haastateltavan puhe on ensin käännetty suomeksi tekstimuotoon. Sen jälkeen tekstin luki suomalainen lukija. Tekoäly otettiin käyttöön seuraavassa vaiheessa, jossa suomalaisen lukijan ääni korvattiin haastateltavan äänisignaalilla, siis haastateltavan omalla äänimateriaalilla, muun muassa äänensävyllä. Äänikloonatun puheäänen rytmi ja painotukset tulevat siis suomalaiselta puhujalta.  Lopputulos on jo varsin toimiva, vaikka se ei vielä tavoita ihmisäänen vivahteita kovinkaan hyvin.

Tekoälyn käyttö ei kuitenkaan ole tutkimuseettisesti ongelmatonta, ainakaan tässä teknologisessa kehitysvaiheessa. Tällä hetkellä saatavilla olevien tekoälymallien käyttäminen olisi meidän tapauksessamme vaatinut äänimateriaalin lähettämistä verkkopalvelimelle, koska meillä ei olisi ollut omasta takaa käytettävissämme tekoälymallia äänen kloonausta varten. Tällainen äänimateriaalin lähettäminen ei olisi ollut tutkimuseettisesti hyväksyttävää, sillä emme olisi voineet olla varmoja, mihin muuhun käyttöön äänimateriaali verkkopalvelimelta olisi mahdollisesti päätynyt. Tekoälyn käytölle on olemassa eettisiä ohjeistuksia ja yksi tekoälyn käyttöä ohjaavista periaatteista on ihmisen yksityisyyden ja turvallisuuden kunnioittaminen (Jobin & Vayena 2019), mutta koska tutkijoina olemme moraalisesti vastuussa kerätyn tutkimusmateriaalin säilyttämisestä, niin ajatus Jaakon äänen lataamisesta verkkopalvelimelle ei olisi ollut tutkimuseettisesti kestävää.

Hylkäsimme siis tekoälyn käytön Jaakon äänen korvaajana ja päätimme kokeilla äänen taajuuden muuttamista, jotta Jaakon ääntä ei tunnistettaisi. Katarina oli käyttänyt ProTools-ohjelmaa työpajaäänitysten kuuntelemiseen sekä julkaisuun valittujen äänitiedostojen tekemiseen. Äänitiedostojen muokkauksessa hänellä oli käytössään Reaper-ohjelma ja sen ReaPitch -niminen plug in eli laajennus. Laajennus on vakiintumaton suomenkielinen käännös ääniohjelmistojen lisäosille. Kyseisen laajennuksen käyttäminen mahdollisti äänen korkeuden transponoimisen ilman puherytmin muutosta sekä näin muokatun madaltuneen äänen kirkkauden kompensoimisen. Muunnos vähensi puheen kuultua melodisuutta sekä muutti sen sointiväriä. Äänen tunnistamattomuuden varmistamiseksi äänimuunnoksen tulee olla riittävän suuri, mikä luonnollisesti vaikuttaa äänen luonteeseen ja kuuntelukokemukseen monin tavoin. Esimerkiksi äänitystilanteen tilallinen luonne ja Rikun liikkuminen tilassa ei muunnetusta äänimateriaalista enää käy ilmi. Erityisesti sointivärin muutoksen myötä puheesta poistuu juuri se yksilöllinen ulottuvuus, joka olisi olennainen dokumentaarisen ääniteoksen toteuttamisessa. Muunnetun äänimateriaalin pohjalta ei näin ollen olisi tarkoituksenmukaista ryhtyä koostamaan dokumentaarista ääniteosta.

Jaakon äänen muokkaamisen mahdollisuuksia läpikäydessämme mietimme, miten toimimme Rikun äänen muokkaamisen suhteen. Olimme ajatelleet pyrkiä mahdollisimman tasavertaiseen olemisen ja ilmaisun tapaan ja näin ollen tuntui oudolta jättää Rikun ääni muokkaamatta. Tämä johti päätökseen muokata myös Rikun ääni tunnistamattomaksi ja tehdä se niin, että tiedostoa kuunnellessa aluksi muutaman sekunnin ajan kuulee Rikun autenttisen äänen ja sitten äänen muuttumisen tunnistamattomaksi. Näin kuulijalle muodostuu ehkä jonkinlainen kuva siitä, mitä äänen muokkaamisen myötä menetetään Jaakon äänen osalta.

Tutkijat luovat katseen ympäröivään maisemaan

Olemme tehneet tutkimusta 200 henkilön kotina toimivassa tehostetun palveluasumisen yksikössä. Tehostettu palveluasuminen on tarkoitettu ympärivuorokautista apua, hoivaa ja tukea tarvitseville. Käytämme tässä luvussa tutkimuskontekstistamme sanaa hoivakoti. Hoivakotien asukkaista suurin osa kärsii jostakin muistisairaudesta. Muistisairaudessa muisti ja myös muut tiedonkäsittelyn osa-alueet ovat heikentyneet. Näitä ovat esimerkiksi kielelliset toiminnot, näönvarainen hahmottaminen ja muu toiminnanohjaus (Erkinjuntti ym. 2015). Eteneviin muistisairauksiin kuuluu esimerkiksi Alzheimerin tauti.

Väestön ikääntyessä muistisairaudet tulevat Suomessa lisääntymään. Keskivaikeaa tai vaikeaa muistisairautta sairastaa Suomessa tällä hetkellä noin 8 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä (Hippi, Mäntynen & Lindholm 2020, 160). Muistisairaiden ihmisten määrä sekä hoivakotien asukkaiden määrä tullee lisääntymään lähivuosien ja vuosikymmenien aikana. Samalla kun yhteiskuntamme kärsii hoitajapulasta, pulaa on myös keinoista toimia hoivakotien asukkaiden kanssa.

Meidän toteuttamamme taiteellinen toiminta rakentuu yhdessä tehden ja toteuttamassamme toiminnassa roolit myös elävät. Kohtaamamme hoivakotien asukkaat ovat taiteellisen toiminnan osallistujia. Koska keskitymme kohtaamisiin taiteellisessa toiminnassa, käytämme sanaa kanssatoimija, joka ei rajaa taiteellisen kohtaamisen laatua. Saattaisimme siis itse rajata omaa toimintaamme nimeämällä sen vaikkapa muistisairaiden ihmisten kanssa työskentelemiseksi. Kanssatoimija-sana ei myöskään sisällä ajatusta henkilön diagnoosista, vaan antaa tilaa ja osaltaan aktivoi toimintaan osallistuvia.

Taiteellinen tutkimus pohjautuu taiteelliseen työskentelyyn ja sitä käsittelevään reflektoivaan tutkimukselliseen pohdintaan. Se ei ole vastakkainen suhteessa tieteelliseen tutkimukseen, vaan nimityksen on tarkoitus kuvata kriittisessä taideyhteisössä syntyviä tutkimusasetelmia. Taiteellinen toimintamme muuttuu tutkimukseksi kriittisessä yhteisössä, jonka muodostaa meidän tapauksessamme Tampereen yliopisto ja Aalto-yliopisto sekä laajempi taiteellisen tutkimuksen ympärille rakentunut yhteisö.

Kieli ja käyttämämme sanat luovat todellisuutta ja ohjailevat lukijaa. Siksi haluamme tässä toisinjulkaisemisen artikkelissa kokeilla erilaisia kirjoittamisen rekistereitä ja aloitamme fragmenteilla Jaakon elämästä, mikä avaa jotain siitä, mitä Jaakolle on tapahtunut ennen yhteistä työpajahetkeä. Fragmenttien kautta aukenee ihmisen tarve tarinallistaa elämäänsä. Tarina ei ole eheä, vaan aukkoinen ja sattumanvarainen. Osan tapahtumista ihminen muistaa paremmin, osan huonommin ja tarinoita on kerrottu itselle ja toisille niin usein, että niistä on hioutunut osa elämäntarinoitamme. Samalla ne paljastavat jotain sellaista, mikä yleensä jää tieteellisen kirjoittamisen ulottumattomiin ja kuvaavat elämänkokemuksen merkitystä kohtaamistyössä, jossa toinen osapuoli on muistisairas ihminen.

Fragmentteja Jaakon elämästä^[1]

Jaakko katsoo mielellään hoivakotiasuntonsa seinällä olevaa ilmakuvaa kotitilastaan. Kuvassa näkyy hänen isänsä rakentama päätalo ja Jaakon itsensä rakennuttama kaksikerroksinen, neljän asunnon talo. Kuvassa näkyy myös peltoja, navetta, aitaa ja liiteri, traktoritalleja ja varastoja. Myös kuvaushetkellä teillä kulkeneet autot ovat jääneet kuvaan. Tällä hetkellä tilalla viljellään mallasohraa ja siemenviljaa.

Jaakko on käynyt oppikoulun ja vuoden kestävän maamieskoulun. Nuorena miehenä Jaakko oli mäkihyppääjä. Jaakko pystyi kiertämään mäkihyppykisoissa, sillä hänen isänsä hoiti tilaa vielä tuolloin. Jaakko kävi kilpailemassa monissa Euroopan maissa. Hän kertoo, että Suomesta saattoi lähteä viiden hyppääjän ryhmä kilpailumatkalle.

“Ei mulle koskaan mitään pahempia tapaturmia käynyt. Niitäkin olisi voinut sattua, kun hypätään isoista mäistä. Kun hypätään satakin metriä, se on aika heitto. En mä nyt enää kyllä lähtisi, mutta silloin kun oltiin nuoria poikia – alle kakskymppisiä – niin kaikennäköiseen lähdettiin. Postista tuli kirje, että nyt on kilpailut, tule mukaan hyppäämään. Ja sitten lähdettiin lentokoneella, junalla tai laivalla. Yleisöä kävi kisoissa paljon siihen aikaan. Ihmiset tykkäsivät katsella, kun toiset hyppäsivät. Ja minä poika hyppäsin.”

Rikulle tapahtunutta ennen mäkihyppytorniin kiipeämistä

Tällä hetkellä teen taiteellista väitöstutkimusta, jossa yhdistän esineteatterin käytäntöjä, esittävien taiteiden tutkimusta sekä tunnustamisen teoriaa (Honneth 2005 ja Taylor 1991). Sen lähtökohtana on yli 20-vuotinen taiteellinen esine- ja nukketeatterin praktiikkani, jota olen kehittänyt erilaisissa yhteisöissä, muun muassa nuorisovankien ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Tutkimus hahmottelee nukke- ja esineteatteritaiteen uutta muotoa, joka haastaa perinteisiin esitysmuotoihin sisäänrakennetun ajatuksen katsojasta sekä konventionaalisen yleisösuhteen. Samalla se rakentaa uudenlaista suhdetta, jopa ruumiskumppanuutta (Tervo 2006) esineen, esinettä animoivan (taiteilija) ja kanssa-animoijan (osallistuja-katsoja) välille. Tällainen ruumiskumppanuus vahvistaa kunkin osallistujan toimijuutta, ja samalla se muuttaa kanssa-animoijan suhdetta omaan toimijuuteensa.

Esineiden animointia tutkinut Katriina Andrianov on todennut animoinnin olevan ”elottaman figuurin elollistamista” (Andrianov 2015, 196). Yksi perinteisen nukketeatterin käytänteistä on animoida esinettä liikuttelemalla sitä. Tämä ei välttämättä takaa esineen elollistumista (mt. 15,18) ja aina ei pyritä edes elollistamiseen, vaan voidaan tutkia materian, esineiden ja ihmisten mahdollisia vuorovaikutuksen tapoja ja mahdollisuuksia (ks. esimerkiksi Schweitzer & Zerdy 2014, Hussein 2011 ja Lucie 2020). Työssäni yhdistän esine- ja nukketeatterin animointimahdollisuuksia, ja liitän ne uudempiin ajatuksiin uusmaterialistisista teorioista ja ruumiillisuudesta.

Yllä olevassa kuvassa on joitain työpajoissa käyttämistäni esineistä. Olen valinnut monenmuotoisia ja eri materiaaleista tehtyjä esineitä. Kaikki esineet ovat löytyneet kirpputoreilta tai kierrätyskeskuksista. Olen päätynyt käyttämään esineitä, koska ne eivät suoraan esitä mitään antropomorfista hahmoa, vaan kokemukseni mukaan niihin on helppo projisoida monia asioita ja ajatuksia.

Nykyään animoin esineitä läheisessä yhteistyössä kulloisenkin osallistujan tai osallistujien kanssa. Käyttämäni esineet ovat kirpputoreilta löytämiäni, ja kutsun niitä usein kapineiksi. Lähtökohtana toiminnassani on, että kanssatoimija antaa tarinan ja tämän jälkeen tarina toteutetaan esineitä animoimalla. Illuusio esineen itsenäisestä elämästä ei ole keskiössä, ja minä animoijana olen koko ajan näkyvillä. Koska kanssatoimijan rooli on esityksen synnyn kannalta näin olennainen, olen alkanut kutsua häntä kanssa-animoijaksi (spect-animator). Tämän termin olen kehittänyt Augusto Boalin forum-teatterista tutusta kanssa-näyttelijän (spect-actor) käsitteestä. Boal on yksi yleisön osallisuuden kehittämisen pioneereista. Boalille kanssa-näyttelijä on osallistuva yleisön jäsen, joka voi vaihdella osallistumistaan toiminnan ja reflektion välillä (Boal 2008). 

Katarinalle tapahtunutta ennen mäkihyppytorniin kiipeämistä

Teen taiteellista väitöstutkimusta kuuntelemisesta osana dokumentaaristen ääniteosten luomisen prosessia. Yhdistän tutkimuksessani audiodokumentaarisen työn käytäntöjä, dokumentaarisen elokuvan tutkimusta sekä fenomenologiseen filosofiaan pohjautuvaa käsitystä kuuntelemisesta taiteellisena praktiikkana (Cavarero 2005, Nancy 2007, Ihde 2007, Østergaard 2019). Tutkimuksen taiteellisena perustana on kokemukseni dokumentaaristen ääniteosten ohjaajana yli parinkymmenen vuoden ajalta. Toteutan itse myös dokumentaarisessa äänityössä olennaisen koostamisvaiheen. Pohjatutkintoni on filosofian oppiaineesta ja käytän dokumentaarisessa kohtaamisessa filosofisen praktiikan käytänteitä. Näitä ovat esimerkiksi kahdenkeskinen filosofinen konsultaatio ja sokraattiseksi dialogiksi kutsuttu strukturoidun ryhmäkeskustelun muoto. Tutkimukseni tavoitteena on hahmottaa uudella tavalla dokumentaaristen ääniteosten tekemiseen liittyvien kohtaamistilanteiden luonnetta. Samalla tutkimukseni ehdottaa tarkennuksia dokumentaarisiin haastatteluihin konventionaalisesti liitettyyn ajatukseen haastateltavasta informanttina ja todistajanlausunnon (testimony) antajana (Leimbacher 2014).
Ihmisäänen käyttäminen dokumentaarisissa ääniteoksissa ja dokumentaarisissa elokuvissa on tavallista. Haastatteluiden ja henkilöitä sisältävien tilanneäänitysten suunnitteluun, toteuttamiseen ja koostamiseen on kummankin lajityypin sisällä kehittynyt monenlaisia konventioita (mm. Helke 2006, Leimbacher 2014). Ihmisäänen ja erityisesti puheen tallentaminen ei aina pyri pelkkään sisällön tallentamiseen, vaan dokumentaaristen kohtaamisten avulla voidaan tutkia ihmisen – sekä haastattelijan että haastateltavan – olemassaolon tapaa sekä puheelle, tilanteelle ja toiselle ihmiselle herkistymistä (Leimbacher 2017, Espinet 2015, Lipari 2010). Käytän tutkimuksessani reflektiopintana hoivakodissa tekemiäni dokumentaarisia äänityksiä.

Valmistautumista työpajaan,
suksien siteiden tarkistamista

Katarina oli työpajaäänitystä edeltävänä päivänä haastatellut Jaakkoa tunnin ajan Jaakon huoneessa. Haastattelun aikana oli noussut esiin teemoja, jotka sopivat työpajassa toteutettaviksi. Jaakko oli haastattelussa kertonut mäkihyppymenneisyydestään ja työstään maanviljelijänä. Katarina kiinnitti huomiota siihen, että mäkihyppy voisi olla sellaista konkreettista toimintaa, joka sopisi Rikun työpajaan ja joka myös kuultuna olisi helposti seurattavissa.

Riku oli tavannut Jaakon kolme kertaa ennen tässä julkaisussa käsiteltävää työpajaa. Aiemmissa työpajakohtaamisissa oli paikalla ollut kaksi muuta ikäihmistä ja yksi hoitaja. Näissä työpajoissa tavoitteena oli tutustuttaa kanssatoimijat esineanimoinnin maailmaan ja se tehtiin erilaisten esineteatteriharjoitteiden avulla. Työpajoissa esineet toimivat muistamisen apuna ja muistojen herättäjinä. Esineisiin tutustuttiin eri aistien avulla ja keksittiin tutuille esineille uusia käyttötapoja. Esineillä tehtiin myös pieniä improvisaatioita ja esineitä animoitiin yksin ja yhdessä.

Työpajassa käytetyt esineet ovat Rikun mukanaan tuomia. Tähän on syynä se, että, ikäihmisillä on hyvin vähän omia esineitä huoneissaan. Valitut esineet ovat erikokoisia ja erilaisista materiaaleista tehtyjä, jotta kanssatoimijalla olisi mahdollisuus valita häntä puhuttelevat esineet ja jotta niissä olisi materiaalisuutensa puolesta erilaisia tarjoumia. Esineiden valintaan on lisäksi vaikuttanut se, miten hyvä niihin on mahdollisesti tarttua. Ne ovat siis olleet jollain tavalla käteen sopivia. Yksi lisäperuste esineiden valintaan on ollut, niiden paino – ne eivät saa olla liian painavia, koska esioletuksena on ollut pystyä animoimaan esineitä liikuttelemalla niitä. Tällöin animoijan täytyy pystyä omalla lihasenergiallaan neutralisoimaan esineen painovoima ja mahdollisesti luomaan illuusio esineen ”lentämisestä” tai muusta painovoiman kumoavasta toiminnosta.

Teemojen pohtimisen lisäksi dokumentaariseen äänitystilanteeseen valmistaudutaan itse äänitystilannetta suunnittelemalla. Osallistujan äänen esille saaminen niin laadukkaasti, että se tekee oikeutta juuri hänen äänelleen, vaatii työtä ja suunnittelua. Koska tilanteessa tultaisiin äänittämään kahta henkilöä, oli mietittävä, käytetäänkö äänityksessä yhtä stereomikrofonia vai kahta erillistä mikrofonia. Ikääntyneen ihmisen ääni on tavallisesti melko hiljainen, ja sen ääniala varsin kapea. Tämän vuoksi mikrofonin valintaan ja käyttötapaan on kiinnitettävä erityisen paljon huomiota. Dokumentaarisessa työskentelyssä yksi tärkeimpiä mikrofonin valintaan vaikuttavia tekijöitä on suuntaherkkyys eli mikrofonin kyky siepata ääniä halutusta suunnasta. Mikrofoni myös pystyy jättämään huomioimatta tietystä suunnasta tulevat äänet. Yleisimmin käytetty suuntakuvio on hertta, jolloin mikrofoni ottaa parhaiten mikrofonin edestä tulevia ääniä ja vaimentaa tehokkaimmin mikrofonin takaa tulevia ääniä. Muita suuntakuvioita ovat esimerkiksi pallo ja kahdeksikko.

Jaakon kanssa tehtävään työpajaan Riku oli valmistautunut ottamalla mukaan erilaisia maataloustöissä käytettyjä esineitä sekä karttakirjan, koska Riku tiesi Jaakon olleen maanviljelijä ja matkailleen paljon. Suunnitelmana oli edetä esineiden avulla kohti Jaakkoa kiinnostavaa tarinaa ja saada rakennettua esineillä tehtävä esityshetki. Ennen Jaakon tuloa Riku asetteli esineitä esille kahdelle pöydälle.

Riku ja Katarina keskustelivat etukäteen, millä tavoin työpaja oli tarkoitus toteuttaa. Katarinaa kiinnosti erityisesti se, missä kohtaa Riku suunnitteli olevansa ja missä olisi kanssatoimija Jaakon paikka. Riku oli suunnitellut, että he sijaitsisivat Jaakon kanssa isokokoisen pöydän vastakkaisilla puolilla. Suunnitelman perusteella Katarina päätti äänittää tilanteen kahdella erillisellä ulkoisella mikrofonilla. Näin Katarina saisi sekä Jaakon että Rikun äänet hyvälaatuisena äänitettyä. Katarina päätti asettautua Jaakon viereen, jotta pystyisi pitämään häntä kohti suuntaamaansa mikrofonia kädessä ja varmistaisi näin mahdollisimman hyvän äänenlaadun.

Katarinan työpajatilanteeseen valitsema mikrofoni on Beyerdynamic MCE 82 N(C), joka on suuntakuvioltaan superhertta eli kapea herttakuvio. Näin se tallentaa henkilön puheen mahdollisimman hyvin mikrofonin edestä ja jättää huomioimatta esimerkiksi huoneakustiikkaa. Yhtä henkilöä haastateltaessa tai kahden henkilön tilanneäänitystä tehtäessä huoneakustiikka on tavallisesti vain kuuntelemista häiritsevä elementti. Katarina asetteli mikrofonit pöydälle valmiiksi ja äänitti jo valmistelua.

Tilanne osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi, mitä Katarina oli etukäteen ajatellut, kuten dokumentaarisessa työskentelyssä usein käy.  Riku siirtyikin työpajan aikana lähemmäs Jaakkoa ja sijaitsi kulmittain häneen nähden. Onneksi Katarinan valitsemat ulkoiset mikrofonit olivat stereomikrofoneja, koska hän pystyi kytkemään yhdestä stereomikrofonista toisenkin kanavan käyttöön ja ottamaan samalla toisen stereomikrofonin kokonaan pois käytöstä. Hän ei siis käyttänytkään kahta erillistä mikrofonia, vaan toteutti äänityksen yhden stereomikrofonin kahdella raidalla. Hänellä oli digitaalitallentimessa kaksi ääniraitaa, joten hänen piti pystyä toimimaan niiden varassa. Katarina ei siis pystynyt äänittämään kahta stereomikrofonia yhtä aikaa stereona. Onnistuessaan stereomikrofonin käyttö tuo tilan tunnun hyvin mukaan äänitykseen. Tämä kuuluu työpajan aikana, kun Riku hakee esineitä pöydän toiselta puolelta ja keskustelee samalla eri etäisyyksiltä Jaakon kanssa. Nämä seikat kuuluvat hyvin äänityksessä, mutta ne eivät kävisi ilmi tavanomaisesta litteraatista. Tämän vuoksi äänitteen kuunteleminen tuo lisäinformaatiota pelkkään litteraattiin nähden. Ennalta suunnittelemattoman koordinaation havaitseminen edellyttää erilaisten ajallisten rytmien ja skaalojen vuorovaikutuksen tarkkailua, kuten aiemmin mainittu Anna Lowenhaupt-Tsing kirjoittaa. (Lowenhaupt Tsing 2020, 41) Katarinan kohdalla tämä tarkoitti esimerkiksi Jaakon tarkkaavaisuuden suuntautumisen sekä Rikun liikkeiden, toiminnan ja puheen havainnointia.

Liukuminen kohti litteraattia

Nyt alkavaa, litteroitua tekstiä, edelsi toimiminen Jaakon ja esineiden kanssa. Ensin työpajan^[2] aikana tutustuttiin karttakirjaan, ja keskusteltiin maista ja matkailusta, koska tiesimme Jaakon matkailleen paljon. Riku oli tuonut mukanaan erilaisia maatöihin liittyviä työkaluja (mm. kuokan ja sirpin). Niitä kokeiltiin seuraavaksi. Jaakko oli toiminut maanviljelijänä, ja tästä työstä muistuttavat esineet olivat siltana keskusteluille Jaakon elämään. Näin Jaakko sai mahdollisuuden kertoa omasta elämästään ja näihin esineisiin tutustumisen jälkeen siirryimme tämänkertaisen tapaamisemme varsinaiseen pääasiaan eli mäkihyppyyn. Tämä mäkihyppykohtaus toteutui esineiden valinnasta, niille annetuista merkityksistä ja esineiden animoinnista sekä taikahiekasta^[3] ja lestistä muotoillun mäkihyppytornin konkreettisesta rakentamisesta. Kaikki tämä tehtiin yhdessä neuvotellen. Tämä kohta on erityisen tärkeä meille, koska siinä Jaakko, joka oli nuorena miehenä harrastanut mäkihyppyä, toimi asiantuntijana. Tarkemmin kuvaten voisi sanoa, että meidän yhteistoimijuutemme koostui esineiden, Jaakon, Rikun ja Katarinan (ruumiiden ja mielien), päiväsalin tilallisuuden ja Jaakon mäkihyppymuiston välisistä virtauksista. Litteraatti ei pysty näitä yhteistoimijuuksia välittämään, mutta audion ja tekstin yhdistelmällä voimme avata yhdessä kokemaamme tilannetta. Litteroinnin tyylin ja tavan olemme muokanneet tähän julkaisuun sopivaksi. Litterointi on purettu tallennetusta audiomateriaalista ja litterointia avaavat kommentit on katsottu tilanteesta tallennetulta videoinnilta^[4]. 

Yhteiskuntatieteissä ja kielitieteissä litterointi on tärkeä osa puhutun kielen tutkimusta (Harjunpää, Mondada & Svinhufvud 2019). Puheen litterointiin on kehittynyt omia konventioita, mm. IPA ja SUT^[5]. Litterointi on yleistynyt puhutun diskurssin ja vuorovaikutuksen tutkimuksen lisäännyttyä. Litteroinnissa on omia typografisia merkintätapoja. Litterointia ja tiedonmuodostusta tutkinut Lorenza Mondana on kirjoittanut litteroinnin nojaavan oleellisten yksityiskohtien korjaamisen mahdollisuuteen, mikä pitää sisällään myös mahdollisuuden manipulointiin (Mondana 2007, 809–810).  Meidän julkaisumme hakee litteroinnille omaa, taiteelliseen tutkimukseen sopivaa litteroinnin tapaa, missä tärkeämpää kuin typografiset merkinnät, on kirjata ylös litterointihetkeen liittyviä ajatuksia, tunteita, ruumiillisia kokemuksia ja oivalluksia. Litteraatti ei toimi tässä julkaisussa jatkoanalyysin välineenä, vaan tapana tuoda mäkihyppyhetki sanalliseen asuun. Litteroinnissa taiteilija-tutkijat esiintyvät omilla nimillään.

Esineet, kehollisuudet ja mäkihypystä käydyt keskustelut konkretisoituivat sommitelmaksi mäkihyppyhetkessä, joka tarjosi Jaakolle tietoa omasta henkilöhistoriastaan uudelleen esitettynä sekä Katarinalle ja Rikulle tietoa taiteellisen tutkimuksen tekemisestä hoivakotiympäristössä. Diane Taylorin (2010) kulttuurisia valtarakenteita kyseenalaistava artikkeli Kulttuurisen muistin esitykset esittelee repertoaarisen muistin käsitteen. Käsite soveltuu kuvaamaan mäkihyppyhetkessä tapahtunutta muistamista ja muistin uudelleen tuottamista. Taylor (2010, 277) kirjoittaa repertoaarin merkitsevän ihmisten toiminnallista osallistumista tiedon tuottamiseen tavoilla, jotka sekä säilyttävät että muuntavat muistissa olevaa.  Tiedon tuottamisen tavat ja niistä kirjoittamisen tavat ovat erityisen kiintoisia, sillä Jaakon muistisairaus väistämättä vaikutti mäkihypyn muisteluhetkeen. Tiedon muodostuksen voi sanoa olevan hyvin hetkittäistä ja meidän taiteilija-tutkijoina tilanteessa toimiminen pitää sisällään monia valintoja. Muistisairaan ihmisen kanssa työskentely on hapuilevaa ja keskittyminen yhteen asiaan usein haastavaa.   Tämän kaltainen työskentely nostaa esiin kysymyksen eettisyydestä: kuinka kauan on hyvä jatkaa mäkihyppyhetkeä ja milloin on aika siirtyä eteenpäin.

Tösän päältä -dialogi

(Olemme pöydän ääressä: Jaakko istuu omassa pyörätuolissaan keskellä, Katarina istuu Jaakon vasemmalla puolella tuolissa ja Riku seisoo Jaakon puoleen kumartuneena, Jaakon oikealla puolella. Riku on ottanut taikahiekan esiin ja samalla Katarina vaihtaa äänitystapaa. Katarina on huomannut, että Riku on työpajassa jäänytkin Jaakon viereen eikä olekaan toisella puolella pöytää toisen, häntä varten asetellun mikrofonin ääressä, kuten he olivat suunnitelleet. Katarina keskeyttää äänityksen ja kytkee Jaakkoa lähinnä olevan stereomikrofonin toisen XLR-pään kaksikanavaiseen digitaalitallentimeen. Näin hän saa Jaakon ja Rikun puheet samasta mikrofonista kahdelle raidalle äänitettyä. Nyt äänitystapa on valittu juuri tällaista kahden ihmisen lähellä tapahtuvaa kohtaamista varten.)

Laskeutumisen jälkeen

Litteroidun hetken jälkeen toimintamme jatkui vielä jonkin aikaa. Kuuntelimme Yle areenasta Jouko Törmäsen voittohypyn Lake Placidin talvikisoissa vuodelta 1980^[6]. Samalla, kun kuuntelimme Paavo Noposen selostusta voittohypystä, Riku esitti tapahtumia käyttäen esiintyjänä äskeistä muovifiguuria ja taikahiekasta ja lestistä rakennettu mäki toimi Lake Placidin hyppyrimäkenä. Sen jälkeen keskustelimme mäkihypystä ja siihen liittyvistä muistoista sekä kerrattiin mitä kaikkea olimme yhdessä tehneet. Yhteinen aikamme päättyi ja hoitaja saapui hakemaan Jaakkoa päiväkahville.

Rikun havaintona työpajasta oli, että Jaakko oli virkeämpi kuin kahdella edellisellä kerralla. On vaikea sanoa, mistä tämä johtui. Selvästi Jaakko tunnisti Rikun, vaikkei siitä muistiko Jaakko Rikua, ole varmuutta. Katarina oli haastatellut Jaakkoa edellisenä päivänä reilun tunnin ajan ja Jaakko tunnisti Katarinan. Katarinasta tuntui luontevalta olla Jaakon vieressä ja elää hänen kanssaan työpajatilannetta yhdessä. 

Mäkihyppyhetken läpikäyminen ja sen esityksellistäminen esineiden avulla tuotti mielenkiintoisia havaintoja. Esineiden kautta toteutui vuorovaikutus, päästiin käsiksi tekemiseen ja Jaakon muistot ruumiillistuivat. Esineiden avulla päästiin konkreettisemmin käsittelemään mäkihyppytapahtumaa ja pääsimme eläytymään mäkihyppyhetkeen. Jaakko ruumiillisti mäkihyppyyn kuuluvia asentoja ja liikkeitä. Tämän kaltainen toiminta saattoi johtua esineiden kyvyttömyydestä toimia Jaakon ruumiillisen kokemuksen välittäjänä. Esineet pystyivät tiettyyn rajaan asti ikään kuin merkkaamaan mäkihypyn toimintoja, mutta jotta Jaakon muisto “syttyi” Jaakolle eloon, se vaati myös Jaakon omia ruumiillisia toimintoja.

Katarinan ja Rikun ruumiilliset asennot olivat läpi mäkihyppyhetken kohti Jaakkoa. Kurotuimme ja kumarruimme häntä kohti. Herkistyminen kuuntelemisen ruumiillisuudelle mahdollistaa Jaakon äänen esilletuomisen ja yhteisen tiedonmuodostuksen. Selvimpänä Jaakkoa kohti kurottautumisena oli tilanteessa se, että Katarina koko ajan ojensi mikrofonia Jaakon puheen suuntaan noin 20 cm etäisyydeltä. Katarina ja Riku halusivat kehollisesti vahvistaa sitä mitä Jaakko puhuu ja luoda sille tilaa. Pia Kontoksen (2005) etnografisen tutkimuksen mukaan ruumiillinen ja kulttuuripaikallistunut refleksiivinen minuus säilyy alkuperäisenä kykynä kehossa keinona välittää ja ilmaista merkityksiä. Hänen mukaansa minuutta voidaan ilmaista myös kehollisesti.

Montun pohjalta,
eli mitä tapahtuu, kun sommitelma hajoaa

Työpajan jälkeen Jaakkoa tultiin hakemaan iltapäiväkahville. Katarina ja Riku jäivät reflektoimaan juuri yhdessä tehtyä. Työpajaa valmistellessamme emme tienneet miten Jaakko kyseisellä kerralla osallistuisi ja mihin ehdotuksiin hän lähtisi mukaan. Emme siis olleet itsenäisiä, omalakisia toimijoita, vaan muodostimme sommitelman yhdessä Jaakon kanssa. Jotain oli ennalta suunniteltu, mutta vasta itse tilanteet näyttivät, mihin suuntiin toiminta keskittyi ja toiminnan sisällä ajattelu ja tekeminen lomittuivat toisiinsa. Avoimessa, sotkuisessa, vuorovaikutuksessamme syntyi tietoa, joka oli mäkihypyn sekä juuri tässä sommitelmassa toimimisen osalta uutta Katarinalle ja Rikulle ja erityisesti taiteellisen toiminnan osalta Jaakolle. Jaakko jaksoi toimia hyvin ja varsinkin mäkihyppäämisen muistelu sai hänet innostumaan: näissä hetkissä hän oli selkeästi ruumiillisesti kohti yhdessä tekemistä. Työpajassa yhdessä synnytetty materiaali on yhtäältä taiteellisen toiminnan sisältöä, joka kasvaa pienistä kokeiluista valmiiksi esitykseksi mäkihyppyhetkestä sekä toisaalta materiaali on tutkimuksiemme aineistoa, johon voimme tallenteiden avulla palata. Lisäksi tilanteessa syntyi materiaalia mahdollista dokumentaarista ääniteosta varten.

Toimiessamme hoivakodissa taiteilija-tutkijoina vaikuttavat nämä kaksi työroolia toisiinsa ja työhömme. Eri työrooleja voi olla työskentelyn tiimellyksessä vaikea hahmottaa ja tutkimuksen mukanaan tuomat tehtävät, mm. dokumentaatio eri työvaiheista, joihin voi palata reflektiovaiheessa, heijastuvat työn sisältöihin ja vaativat aikaa ympärilleen. Koska teemme taiteellista työtä ja tutkimusta läheisessä yhteistyössä ikäihmisten kanssa, positiomme muokkautuvat kulloisenkin kanssatoimijan mukana. Tämä edellyttää avoimuutta ja tilanteiden lukutaitoa sekä altistumista toiseuden kohtaamiselle ja tietämättömyydelle (Kantonen & Karttunen 2021). On osattava kuunnella kulloistakin prosessia. Taiteelliseen prosessiin kuuluu aina ennakoimattomuus ja lisäkierteen tähän tekee usean kanssatoimijan muistisairaus, joka tuottaa taiteellisiin kohtaamisiin hetkellisyyttä ja katkonaisuutta. 

Työpajan ajallinen sijoittuminen omiin prosesseihimme on hyvin erilainen. Jaakon lähdettyä Rikun työ on jo hyvässä vauhdissa ja tämän työpajan osalta taiteellisesti valmis, mutta Katarinan työ vasta alussa. Dokumentaaristen ääniteosten työprosessit ovat pitkiä. Niitä varten on kerättävä runsaasti materiaalia ja teoksen sisällön, dramaturgian sekä tyylilajin valinta ja suunnittelu sekä varsinainen koostamisvaihe äänisuunnitteluineen vie paljon aikaa.

Hoivakodeissa asuvat ihmiset ovat monella tapaa katveessa. He tarvitsevat todistetusti toisia ihmisiä elääkseen elämäänsä. Tämän kaltainen asetelma korostaa vallan ja vastuun suhteita sekä voi hoivakodin arjessa tehdä mahdolliseksi apua tarvitsevan ikäihmisen jäljellä olevan toimijuuden ja autonomisuuden kyseenalaistamisen. Taiteen ja taiteellisen tutkimuksen tekeminen tämän kaltaisessa ympäristössä ja tätä kautta syntyvän tiedon tunnistaminen sekä sen esittäminen vaatii esiin tullakseen toisin julkaisemista, jossa pystytään selvästi osoittamaan tiedon paikat. Taiteellisen tutkimuksen tiedonmuodostus syntyy tutkimuksen kautta ja tämän kaltaisessa tutkimuksessa on osoitettava: kuinka tutkimuskohde rakentuu, kuinka se tunnistetaan, kuinka se tematisoituu tutkittavaksi aiheeksi ja kuinka tutkimus on eettisesti kestävää (Varto 2005, 54). Taiteellinen tutkimus kehittää jatkuvasti tapoja julkaista tutkimusta monimediaisesti^[7] ja osallistuu näin toisinjulkaisemistapojen kehittämiseen.

Tämän julkaisun teema, toisinjulkaiseminen, innoitti meidät kokeilemaan muistisairaan kanssatoimijan äänen julkaisemista osana artikkeliamme. Tässä toisinjulkaisemisen kehitysvaiheessa tutkimuseettiset vaatimukset estivät muistisairaan ihmisen äänen julkaisemisen sellaisenaan. Tämän kaltainen tutkimusetiikan jyrkkyys tuntuu ulkoa annetulta vallankäytöltä tilanteessa, jossa tiedonmuodostus on tapahtunut sommitelmanomaisesti ja koko tehtävän tutkimuksen tarkoitus on tutkia ja tuoda esiin muistisairaan ihmisen kyvykkyyttä kanssatoimijana. Tämänhetkisen tutkimusetiikan valossa tekemämme toiminta on jatkuvaa olemassaolon tulemista siihen hetkeen asti, kunnes me tutkijoina alamme kirjoittaa tutkimusta. Silloin tämänhetkisten tutkimusjulkaisuja käsittelevien tutkimuseettisten näkemysten mukaan alammekin käyttää valtaa. Näin meidän on joko muokattava Jaakon ääni tunnistamattomaksi tai otettava se kokonaan pois tutkimusjulkaisustamme. Vaalimamme ajatus inhimillisten ja ei-inhimillisten maailmojen erirytmisen koosteen rakentamasta sommitelmasta, jonka mahdollisimman tasaveroisia osasia olisimme, hajoaa, ja suojelemme Jaakon piiloon. Samalla äänen kuuntelemiseen liittyvät dokumentaariset osiot osana tutkimusjulkaisua jäävät tällä kertaa toteutumatta. Julkaisussa olisimme halunneet nostaa esiin sen, että kuuntelemisen prosessissa kuuntelija voi myös keskittyä pikemminkin sanomiseen, sanomisen tapaan kuin sanottuun. Kun ihmisäänen kuuntelemiselle luodaan riittävä tila, puheen melodisuus, tonaalisuus, sointiväri ja rytmisyys luovat lähes haptisena koettavan kokonaisuuden. Tällöin kuuntelutapahtumassa huomio alkaa kiinnittyä esimerkiksi puheen tunteisiin liittyviin ominaisuuksiin sekä ilmaisullisiin ominaisuuksiin. Kuuntelija ei tällaisessa kuuntelutilanteessa kiinnitä huomiota pelkästään sanojen leksikaalisiin merkityksiin vaan puheeseen ruumiillistuneena ilmaisumuotona (esim. Leimbacher 2017). Tämän kaltainen, sanomisen tapaan keskittyvä kuuntelu ei valitettavasti tässä julkaisussa ole mahdollinen.

Työmme taiteilija-tutkijoina jatkuu ja tämä nyt kirjoitettu julkaisu toimii yhtenä etappina, jossa on ollut mahdollisuus hahmotella avautumista yhdessä tehtävän taiteellisen toiminnan tuottamalle prosessuaalisuudelle ja miettiä, millaisia sommitelmia tämä luo. Julkaisumme lopuksi haluamme palauttaa itsemme ja lukijamme mäkihypyn ja Jaakon maailmaan ja lopettaa pyyntöön, että kävisimme kuuntelemassa Porilaisten marssin.

Lähteet

Andrianov, Katriina (2015) Esine roolissa. Elollistuminen pyhän kokemuksena Kristian Smedsin ja Houkka Bros. -ryhmän teatterissa. Tampere: Tampere University Press.

Anttonen, Anneli; Valokivi Helim. & Zechner, Minna (2009) Hoiva. Tutkimus, politiikka ja arki. Tampere: Vastapaino.

Basting, Anne Davis (2001) "God Is a Talking Horse": Dementia and the Performance of Self. TDR/The Drama Review (2001) 45 (3 (171)): 78–94.  https://www.jstor.org/stable/1146913

Blomqvist, Katarina (2021) 21.06.2021 olleen työpajan äänittäminen. Helsingin yliopiston verkkoasema.

Boal, Augusto (2008) Theatre of the Oppressed. New Edition. Translated from Spanish by Charles A. and Maria-Odilia Leal McBride and Emily Fryer. London: Pluto Press.

Cavarero Adriana (2005) For More Than One Voice – Toward a Philosophy of Vocal Expression, Stanford: Stanford University Press.

Deleuze, Gilles (2004) Difference and Repetition. New York: Columbia University Press.

Dempsey, Laura; Dowling, Maura; Larkin, Philip & Murphy, Kathy. (2016) Sensitive Interviewing in Qualitative Research. Res Nursh Health. 2016 Dec 39(6): 480-490. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/27434172/

Espinet, David (2015) In the Shadow of Light: Listening, the Practical Turn of Phenomenology, and Metaphysics of Sight. Teoksessa Antonio Cimino & Pavlos Kontos, Phenomenology and the Metaphysics of Sight, Leiden: BRILL, 184-207.

Erkinjuntti, Timo; Remes, Anne; Rinne, Juha & Soininen, Hilkka (2015) Muistisairaudet. 2., uudistettu painos. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.

Harjunpää, Katariina; Mondana, Lorenza; Svinhufvud, Kimmo (2019) Multimodaalinen litterointi keskusteluanalyysissä. Puhe ja kieli, 39:3,195–220.

Hatton, Nicola (2014) Re-imagining the care home: a spatially responsive approach to arts practice with older people in residential care. Research in Drama Education: The Journal of Applied Theater and Performance. https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/13569783.2014.954812

Helke, Susanna (2006) Nanookin jälki Tyyli ja metodi dokumentaarisen ja fiktiivisen elokuvan rajalla. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 65. Jyväskylä: Gummerus.

Hippi, K., Mäntynen, A. & Lindholm, C. (2020) Vanhuus ja kielenkäyttö tutkimuskohteena. Teoksessa Kaarina Hippi, Anna Mäntynen & Camilla Lindholm (toim.) Vanhuus ja kielenkäyttö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 9–48.

Honneth, Axel (2005) The Struggle for Recognition. The Moral Grammar of Social Conflicts. Cambridge: Polity Press. Hughes, C. C. (1992).

Hussein, Nesreen (2011) Performing Materiality:Rethinking the Subject-Object Relationship as a Site of Exchange in Performance Practice. Doctoral Thesis, Royal Holloway, University of London. https://pure.royalholloway.ac.uk/portal/files/4081528/Performing_Materiality_Nesreen_Hussein_Final.pdf.

Ihde, Don (2007) Listening and Voice: Phenomenologies of Sound. State University of New York Press.

Ingold, Tim (2011) Being Alive. Essays on Movement, Knowledge, and Description. London: Routledge.

Jobin, Anna; Ienca, Marcello & Vayena, Effy (2019) The global landscape of AI ethics guidelines. Nature machine intelligence. Vol 1 (9): 389–399.

Kantonen, Lea & Karttunen, Sari (2021) Yhteisötaiteen etiikka- kirjoituksia vastuusta, vallasta ja vapaudesta. Teoksessa   Lea Kantonen & Sari Karttunen (toim.) Yhteisötaiteen etiikka. Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Helsinki: Taideyliopisto. https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/7410/Kokos_10_2021.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kohonen, Iina: Kuula-Luumi, Arja & Spoof, Sanna-Kaisa (2019) Ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettiset periaatteet ja ihmistieteiden eettinen ennakkoarviointi Suomessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan julkaisuja 3/2019. https://www.tenk.fi/sites/tenk.fi/files/Ihmistieteiden_eettisen_ennakkoarvioinnin_ohje_2019.pdf?_ga=2.190799851.1356427841.1635505455-1143192955.1635505455

Kontos, Pia (2005) Embodied selfhood in Alzheimer’s disease: Rethinking person-centred care. Dementia 4 (4), 553–570.

Koskinen, Päivi (2024) Toimittajalta: Vertaa, kuulostaako kloonattu ääni samalta kuin alkuperäinen – japanilaiset miehet puhuvat nyt suomea. Yle.fi 4.2.2024. https://yle.fi/a/74-20072654 (Luettu 4.2.2024).

Kröger, Teppo (2022) Care Poverty: When Older People’s Needs Remain Unmet. Palgrave Macmillan. Sustainable Development Goals Series, 10.

Kröger, Teppo; Van Aerschot, Lina & Jiby Mathew Puthenparambil (2019) Ikääntyneiden hoivaköyhyys, Yhteiskuntapolitiikka 84:2, 124–134.

Laakkonen, Riku (2021) 21.06.2021 olleen työpajan videointi. Helsingin yliopisto verkkoasema.

Leimbacher, Irina (2014) More Than Talking Heads: Nonfiction Testimony and Cinematic Form. Dissertation, University of California, Berkeley.

Leimbacher, Irina (2017) Hearing voice(s): Experiments with documentary listening. Discourse, 39(3), 292–318.

Lindholm, Camilla; Mäntynen Anne & Hippi, Kaarina (2020) Vanhuus ja kielenkäyttö tutkimuskohteena. Teoksessa Kaarina Hippi, Anne Mäntynen & Camilla Lindholm (toim), Vanhuus ja kielenkäyttö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1463, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 9–48.

Lipari, Lisbeth (2010) Listening, Thinking, Being. Communication Theory, Volume 20, Issue 3, August 2010, Pages 348–362.

Lowenhaupt Tsing, Anna (2020) Lopun aikojen sieni - elämää kapitalismin raunioissa. suom. Anna Tuomikoski. Helsinki: Tutkijaliitto.

Lucie, Sarah (2020) Acting Objects: Staging New Materialism, Posthumanism and the Ecocritical Crisis in Contemporary Performance. CUNY Academic Works.  https://academicworks.cuny.edu/gc_etds/3828/

Mondana, Lorenza (2007) Commentary: transcript variations and the indexicality of transcribing practices. Discourse Studies, vol. 9 (6), 809–821. https://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1461445607082581

Nancy, Jean-Luc (2007) Listening. New York: Fordham University Press.

Resnik, David (2015) What is Ethics in Research & Why is it Important? https://online225.psych.wisc.edu/wp-content/uploads/225-Master/225-UnitPages/Unit-10/Resnik_NIH_2015.pdf

Rogers, Chrissie & Wellwer, Susie (2013) Critical Approaches to Care Understanding Caring Relations, Identities and Cultures. New York: Routledge.

Schweitzer, Marlis & Zerdy, Joanne (2014) Performing Objects and Theatrical Things. London: Palgrave.

Silva, Olivia; Cascio, M. Ariel & Racine, Eric (2020) Person-Oriented Research Ethics and Dementia. Antropology&Aging, Vol 41, No 1, 31-51 http://antro-age.pitt.edu

Stuart Fisher, Amanda. (2020) ‘Introduction: caring performance, performing care’. Teoksessa Amanda Stuart Fisher & James Thomspon (eds.), Performing care: New Perspectives on Socially Engaged Performance, Manchester: Manchester University Press, 1–17. https://search.ebscohost.com/login.aspxdirect=true&AuthType=cookie,ip,uid&db=e001mww&AN=2959757&site=ehost-live&scope=site.

Sääskilahti, Nina. (2021) Amelien silmä. Kuuluminen ja taiteen mikropolitiikka. Kulttuurintutkimus 38 (2021): 1, 18–29.

Taylor, Charles (1991) The ethics of authenticity. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Taylor, Diana (2010) Kulttuurisen muistin esitykset. suom. Pirkko Koski. Helsinki: Like.

Tervo, Petri (2006) KIRURGISEN OPERAATION TEATTERI: Teatterillinen kuva ja ihmismuodon esitettävyys avantgardistisen väkivallan näkökulmasta. Helsinki: Teatteritiede, Taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto.

Varto, Juha (2005) Laadullisen tutkimuksen metodologia. http://arted.uiah.fi/synnyt/kirjat/varto_laadullisen_tutkimuksen_metodologia.pdf

Østergaard, Edvin (2019) The Attentive Ear. The Journal of Aesthetic Education 53(4), 49–70.

Viitteet

[1] Fragmentit on poimittu työpajaa edeltävänä päivänä toteutetusta dokumentaarisesta haastattelutilanteesta.

[2] Työpaja kesti kaikkiaan 75 min.

[3]  Taikahiekka on 98 %puhdasta hiekkaa ja 2 % patentoitua, hiekanjyvät yhteensitovaa ainesosaa, joka tekee hiekasta muovailtavaa.

[4] Audiomateriaalin työpajatilanteesta (21.06.2021) tallensi Katarina Blomqvist ja videomateriaalin tallensi Riku Laakkonen. Tallennettu tutkimusaineisto säilytetään Helsingin yliopiston sähköisellä, automaattisesti turvallisuuskopioitavalla verkkoasemalla, jonne pääsy on vain Sosiaalisen kuoleman kynnyksellä -hankkeen tutkijoilla ja yliopiston datahallinnon yhteyshenkilöllä.

[5] IPA (International Phonetic Association) on puheen transkriptioon kehitetyistä konventioista tunnetuin. SUT on suomalais-ugrilaisten kielten transkriptioon kehitetty oma kirjoitusjärjestelmä (Harjunpää, Mondada & Svinhufvud 2019, 195).

[6] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/03/01/olympiavoittaja-jokkeri-tormanen

[7] kts. esimerkiksi http://ruukku-journal.fi/fi/presentation

Tekijät

Taiteilija-tutkija Riku Laakkonen tekee taiteellista väitöstutkimusta Tampereen yliopistossa. Hän on Esiintymisen ääret -tutkimusryhmän ja Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön (CoE AgeCare) jäsen sekä toimii kansainvälisen TaPRA -konferenssin Applien and Social Theatre -työryhmän koollekutsujana. Laakkosen väitös keskittyy materiaalisten esineiden ja muistisairaiden ikäihmisten kohtaamisissa syntyneiden toimijuuksien tarkasteluun. ORCID: 0000-0003-2314-1941.

FM, dokumenttiohjaaja Katarina Blomqvist tekee taiteellista väitöstutkimusta Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Hän on Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön (CoE AgeCare) jäsen ja työskentelee Koneen säätiön Sosiaalisen kuoleman kynnyksellä -tutkimushankkeessa. Blomqvistin tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistuu erityisesti kuuntelemiseen dokumentaarisessa kohtaamisessa. ORCID: 0000-0001-6005-8464.