Tämä dokumentti syntyi, kun Tutkivismi-esseemme refereet pyysivät meitä paikantamaan itsemme. Se syntyi orgaanisesti niin, että Tuija aloitti tiedoston ja kirjoitti siihen oman esittelynsä. Muut – he jotka ehtivät – jatkoivat, kukin omalla tyylillään. Paikantumiskuvaukset vaihtelevat kirjoitustavaltaan ja pituudeltaan ja kuvaavat hyvin sitä, miten erilaisia lähestymistapoja tutkivismiin voi sisältyä.

Kirjoituksia ei ole editoitu.

Tuija Saresma

Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija, joka käsitteli väitöskirjassaan (2007) omaelämäkerrallista kirjoittamista, kokemuksen ja kirjoittamisen suhdetta sekä tieteellisen kirjoittamisen rajoja ja mahdollisuuksia. Hän kokeili väitöskirjansa artikkeleissa eri genrejä ja julkaisi tutkimusta kanssatutkijoiden kanssa käytävänä dialogina sekä uudelleenkirjoitti tarkastelemiaan elämäkertoja proosarunon muodossa säilyttääkseen ja tiivistääkseen elämäkertojen affektiivisen ilmaisun. Hänen tutkijan positiota, tutkimusetiikkaa ja kanssatutkijuutta koskevat pohdintansa saivat inspiraatiota erityisesti feministisen sosiologisen ja antropologisen tutkimuksen sekä omaelämäkertatutkimuksen piiristä (erityisesti feministietnografi Ann Oakleyn ja elämäkertatutkija Liz Stanleyn ja Nancy K. Millerin keskustelusta – Suomessa Päivi Kosonen, Anna Makkonen, Anni Vilkko, Matti Hyvärinen sekä Katarina Eskola) – ja feministisen epistemologian klassikoilta (Joan Scott ja Donna Haraway). Sittemmin Saresma on tutkinut nyky-yhteiskunnan ajankohtaisia haasteita, kuten antifeminismiä, intersektionaalisia vallan ja alistamisen mekanismeja, populismia ja erityisesti netin vihapuhetta. Kriittisenä kulttuurintutkijana Saresma pohtii tutkijan yhteiskunnallista vastuuta ja sitä, miten tutkija voisi tieteen keinoin olla mukana parantamassa maailmaa. Oman tutkimuksensa avulla hän myös haluaa ymmärtää syitä naisvihan, verkkoväkivallan ja rasismin kaltaisille vitsauksille ja löytää keinoja vastustaa niitä. Hän on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, jota on syytetty poliittisuudesta ja ideologisuudesta; on myös esitetty, että hän ei ole tutkija lainkaan, vaan aktivisti (haukkumasanana). Itse hän näkee juuri tutkimuksen tekemisen olevan hänen keinonsa ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkivismi käsitteenä syntyi niissä pohdinnoissa, joita Saresma toistuvasti käy yrittäessään luovia yhtäältä maallikoiden naiivin objektiivisuuden oletuksen ja toisaalta akateemisen feministisen epistemologian ja kulttuurintutkimuksen maailmallisuuden ja kriittisyyden korostusten ristivedossa.

Heidi Kosonen

Kirjoitan tämän ajatuksenvirtamaisen kirjoitelman minämuodossa, se tuntuu helpommalta. Ajauduin aikanaan kulttuurintutkimuksen kentälle taidehistorian ja (valitettavasti ei-feministisen) sosio-kulttuurisen antropologian risteyksestä, ja vaikka ensimmäinen näistä kahdesta tieteenalasta on verrattain salliva tutkijan (affektiivisenkin) kokemisen ja tulkinnan korostumisen osalta, ja toinen tunnetaan etnografisen tutkimuksen kehittämisestä, on varsin salliva emic-tutkimusotteita kohtaan (https://www.anthroencyclopedia.com/entry/emic-and-etic) ja korostaa tutkijan paikantumisen tärkeyttä osana tutkimuksen luotettavuutta, koin viimeistään väitöskirjaa kirjoittaessa tietynlaisen heräämisen yliopistoinstituution kaikenläpäisevään patriarkaalisuuteen (ja myöhemmin eurosentrismiin, valkoisuuteen, ableismiin, yläluokkaisuuteen, ym.), esimerkiksi siinä, miten positivistisesti ja vihamielisesti moneenlaisiin autoetnografisiin tutkimusotoksiin käytännössä kuitenkin suhtauduttiin. Oma tutkimukseni ei toki ollut autoetnografinen: tarkastelin väitöskirjassani itsemurhan tabuluontoisuutta ja sen esittämisen kysymyksiä elokuvassa. Aihe oli minulle henkilökohtainen, mutta aineisto ei, eikä taustatieteenalojeni mukaan tässä olisi pitänyt olla mitään ongelmia. Silti toimivan ja mukavantuntuisen kirjoittajaposition löytäminen oli hankalaa: tutkimuksen kentällä itsemurhasta kirjoittamista hallitsee kovin voimakas lääketieteellinen, objektivoiva ja potilallistava katse, ja tieteenalojeni seminaareissa korostettiin (varsin paradoksaalisesti) kylmää rationaalisuutta ja ulkopuolisuuden ideaalia. Minulla oli seminaareissa ja konferensseissa esimerkiksi tapana vastata tutkimukseni lähtökohdista kiinnostuneille rehellisesti, että aihe oli omakohtaisessa perhetragediassa. Tällöin yleensä kiinnostusta seurasivat vaivaantuneisuus, kuolonhiljaisuus ja aiheen vaihtaminen epämukavan hiljaisuuden jälkeen. Ehkä lyhyesti ilmaistuna: kohtaamisista kävi ilmi, että omakohtainen suhteeni tutkimusaiheeseeni oli ihmisistä epämukava, monista jopa epätieteellinen. Samalla koin, että juuri minunkaltaiseni ihmisen on tärkeä puhua vastaan aiheesta kirjoittamista dominoivalle diagnostiselle ja passivoivalle diskurssille, ja aktiivisesti (aktivistisestikin) vastustaa puhevallan jakautumista tällä saralla. Itselleni se, miten minunkaltaisiani ihmisiä kuvattiin, tai meistä puhuttiin, oli alistavaa, toiseuttavaa, väkivaltaistakin, ja tiedeinstituutio hyvinkin osallinen tässä väkivallassa.

Ehkä tämän pitkän sepustuksen voisi summata siten, että alkuun itselleni tässä esseessä tutkivismiksi nimittämämme tutkimuksen tekemisen tapa oli tarvetta puhua vastaan itseeni ja kaltaisiini kohdistuvalle, tieteen nimissä tehtävälle vallankäytölle ja väkivallalle, ja pyrkimys löytää keinoja tehdä tätä vastaanpuhumista tutkimuksen ja tieteen keinoin. Sittemmin olen siirtynyt enenevästi tutkimusaiheisiin, jotka eivät ole yhtä omakohtaisia, mutta joihin liittyvä tarve tunnistaa oma positionsa, siihen liittyvät etuoikeudet ja/tai sortosektorit ja toimiensa vaikutukset, on yhtä akuutti, ellei jopa akuutimpi. Oma tutkivismini myös sai lähtökohtansa siitä epäreiluuden kokemuksesta, että epäobjektiivisuuden tai paikantumisen ongelmien tunnistaminen ei ole yhdenvertaista, vaan nojaa historian saatossa muovautuneisiin valtahierarkioihin ja normeihin: valkoinen cisheteromies saa tutkia valkoisten cisheteromiesten asioita miten mielii tai muiden kokemuksista (historiallisesti) vaikka minkälaisella arvolatautuneella ja affektiivisella kielellä vailla syytteitä omakohtaisuudesta tai “tuntemisesta”, mutta ruskeiden naisten kokemuksista kirjoittava ruskea nainen, queer-kysymyksistä kirjoittava queer-ihminen, tai vaikkapa itsemurhasta kirjoittava itsemurhamenneisyyden kokenut on aina automaattisesti puolueellinen, ja usein myös “liian tunteellinen”. Tässä vaikuttavat samat ihmisen määrittelyn kysymykset (kuka saa olla neutraali ihminen, ja kuka on jollakin tavalla latautunut ja tahmaantunut “toinen”), joita esimerkiksi kulttuurintutkimuksellisessa, feministisessä ja posthumanistisessa tutkimuksessa on pyritty purkamaan. Tutkivismi onkin minulle ehkä eniten sen jatkuvaa eettistä hahmottelua, miten voin kussakin tutkimustapauksessa tutkia eettisesti kestävämmin, ja miten voisin näissä tilanteissa pyrkiä jakamaan läntisellä tieteen kentällä hyvin nihkeästi jaettua puhevaltaa tasapäisemmin erilaisille ihmisryhmille.

Sitten pääsen tutkimukseni nykyisiin (itselleni taidehistoriaa tai antropologiaa mukavampiin), tieteenala- tai näkökulmakohtaisiin kiinnekohtiini: kulttuurintutkimukseen, feministiseen ja posthumanistiseen tutkimukseen. Molempien lähtökohdat ovat sen tunnistamisessa, että samat valtarakenteet, jotka vaikuttavat muuallakin yhteiskunnassa, vaikuttavat myös läntisessä yliopistoinstituutiossa episteemeineen ja objektiivisuusmittareineen, ja että tutkimuksen on mahdollista, ellei jopa kuulu, osallistua siihen prosessiin, jossa näitä epätasa-arvoistavista valtarakenteita puretaan. Nämä tieteenalat ovat lähtökohtaisestikin aktivistisia siinä, että ne pyrkivät ottamaan osaa muutokseen, jonka seurauksena maailma voisi olla parempi myös muunlaisille elämänmuodoille kuin valkoiselle cisheteromiehelle (tätä poleemisesti tässä nimeämääni valkoista cisheteromiestä tässä unohtamatta: näitä tieteenaloja puolueellisuudesta syyttävien on liian helppo unohtaa, että vallitseva yhteiskuntajärjestys ja normit ovat väkivaltaisia myös valkoiselle cisheteromiehelle, ja olettaa, että heidät on ulossuljettu tämän aktivistisen tutkimuksen kohderyhmien piiristä). 

Itselleni tärkeät esikuvat ovat löytyneet verrattain myöhään väitöskirjapolulla – itselle sopivan akateemisen lokeron löytämisen hankaluudesta johtuen –, mutta jollakin tavalla aktivistiseksi miellettävän tutkimusotteen osalta he ovat olleet Stuart Hallin, Donna Harawayn ja bell hooksin kaltaisia kansainvälisiä klassikkonimiä, itselleni tuoreempiä akateemikoita, kuten Nina Lykke, Deborah Bird Rose tai Kim TallBear, ja Leena-Maija Rossin, Tuija Saresman (!) ja Aino-Kaisa Koistisen kaltaisia rohkeita aikalaistutkijoita ja myöhemmin jopa lähikollegoita. Puhevallan kysymyksissä erityisen kiiinni olevasta näkökulmastani käsin haluan korostaa, että esikuvia kiitettäessä on monesti tunnistettava monin eri tavoin toiseutettujen tutkijoiden ja ei-läntisten episteemien edelläkävijyys ja vaikutus.

Mitä tutkivismi sitten minulle merkitsee, paitsi mahdollisimman eettisten, valtarakenteita purkavien tutkimuksen tapojen hahmottelua ja noudattamista. Löysin vastikään Patricia Hill Collinsin idean intellektuellista aktivismista (https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/1536504213476244), joka pyrkii ravisuttamaan olemassaolevia valtarakenteita kahden strategian välityksellä: sisältäpäin, pyrkien vastustamaan valtarakenteita puhumalla vallasta totuudellisesti ja vakuuttavasti valtaapitäville (“speaking truth to power”), ja ulospäin: puhumalla suoraan ihmisille (“speaking truth to people”). Tunnistan myös oman tutkivismini näistä prinsiipeistä, joista yksi osa pyrkii tekemään uskottavaa, tieteen sovittuja sääntöjä noudattavaa tutkimusta, ja toinen popularisoimaan tätä tietoa ihmisille. 

Susi Mikael Nousiainen

Susi Mikael Nousiainen, minä, olen kuvataiteilija (amk), kirjallisuuden FM ja johtamisen väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa. Teen väitöskirjaa organisaatioiden monimuotoisuuteen liittyvistä konflikteista ja tutkimusmetodini on boalilainen draama. Draamakasvatuksesta ja esittävien taiteiden juuristosta kasvaneena sanoisin, että esteettinen/taiteellinen tekeminen, erityisesti kun siihen liittyy Boalin (ja Freiren) tavoin toimijuuden aktiivista jakamista, on aivan keskeinen osa praktiikkaani tutkijana/taiteilijana. Sama pätee toiseen hankkeeseeni, jossa teen taiteellista kanssatutkimusta ammattiin opiskelevien nuorten kanssa: julkaisuna sarjakuva ja tieteelliset artikkelit.

Kuvataiteilijan lopputyöni 2012 oli Tero Puhan ohjauksessa tehty performanssi, joka käsitteli naisen sosiaalisia rooleja Munchin kolmen naishahmon (valkea, punainen, musta) kautta. Keskeinen lähde työssäni oli Leena-Maija Rossin kirja Heterotehdas, minkä lisäksi Puhan queer valokuvataide vaikutti ilmaisuuni. Performanssin opintojeni tärkeimmät opettajat olivat Helinä Hukkataival (erityisesti läsnäolon praktiikat) ja Non Grata -ryhmä, jonka koin toteuttavan puhtaasti performanssin ajatusta siitä, että mennään taiteilijana julkiseen paikkaan ja tehdään siellä sellainen teko, joka jollain tapaa murtaa tuon paikan rakenteita. Kun vuosina 2016-2020 kävin läpi transprosessin: ryhdyin Vauva-lehden perhebloggaajaksi aikana, jolloin julkinen keskustelu translain muutoksesta, sisältäen myös minun ruumiiseeni kohdistuneen steriiliysvaateen, oli aktiivisimmillaan. Kirjoitin ja sometin kuten perhebloggaajan kuuluu, jutustelin niitä näitä lautapelien pelaamisesta lasten kanssa ja otin Instagramiin kuvan saatuani todistuksen lisääntymiskyvyttömyydestä. 

Tutkin tieteellisessä/ taiteellisessa työssäni muutosta, tai oikeammin rakenteiden pehmittämistä sujuvaa muutosta varten. Haluan rakentaa siltoja paikkoihin, joita väitetään kuiluiksi. Tutkivismin käsite on minulle yksi tapa sisällyttää tämä konkreettinen muutoksen tekeminen (duunarimielessä työskentely, teoreettisen lisäksi) akateemiseen työhöni. Tutkivismi-esseetä aloittaessamme olin väitöskirjatyöni alussa: nyt olen tutustunut paremmin vastaavan tutkimuksen kenttään ja hahmottanut ettei välttämättä ole kyse uusista asioista. Mutta ehkä käsitteiden moninaisuus ei tarkoita sitä, että yhden pitäisi olla ylitse muiden. Itse asiassa tätä pohditaan enemmänkin organisaatiotutkimuksen kentällä, missä muutos planetaarista kestävyyttä kohti on yksi konkretiaa ja monialaisuutta kaipaavista ykkösaiheista. 

Tällä hetkellä olen tutustumassa taiteellisen tutkimuksen kirjallisuuteen ja kiintynyt Karen Baradin ajatteluun, joka sopii tutkimieni konfliktien sanallistamiseen. Rakennan omaa praktiikkaani tutkijana, eli harjoittelen tiedejulkaisun tekemisen kaarta ja siihen liittyvää rutiiniani. Eräät tärkeät (osittain myöhemmin pedagogisesti kyseenalaistamani) opettajani ovat nojanneet pitkäjänteisen rutiinin noudattamiseen, erityisesti baletin ja piirustuksen kohdalla, ja mietin miten ajatuksen tutkivismista voisi kutoa osaksi omaa tekemisen rutiinia. Tutkivismi ei siis tarkoita minulle sinänsä metodia, ei tietynlaista puhumisen tapaa tai tunnetilaa, eikä edes aktivistiksi identifioitumista, vaan asennoitumista työntekoon: nyt harjoitan tutkimuksen tekemisen rutiiniani, johon olen jo suunnitteluvaiheessa koodannut muutoksen edesauttaminen. Tilanteesta riippuen se voi tapahtua joko yhteiskunnallista kipukohtaa ja jumia osoittamalla, tai sitä pehmeämmäksi hieromalla.

Jenna Jauhiainen

Kuulin sanan tutkivismi ensimmäistä kertaa Zoom-palaverissa kahvilassa Liisankadulla Helsingissä syksyllä 2019. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun tapasimme sittemmin Koneen Säätiön rahoituksen saaneen työryhmämme kanssa. 

Heti alkuunsa tutkivismi assosioitui mielessäni artivismiin, jonka miellän aktivismin keinoin tapahtuvaksi taiteeksi tai vastaavasti taiteen keinoin tapahtuvaksi aktivismiksi. Alun alkaen, ja toki jossain määrin edelleen, mietin asettuisiko tutkivismi myös tälle akselille – aktivismin keinoin tapahtuvaksi tutkimukseksi tai tutkimuksen keinoin tapahtuvaksi aktivismiksi. 

Taiteessa ja aktivismissa keinot, tekemisen tavat ja muodot, ovat jatkuvassa muutoksessa ja kehityksessä. Näin toki tutkimuksessakin, mutta tutkimus tuppaa tapahtumaan konteksteissa, instituutioissa, jotka sanelevat reunaehtoja, sääntöjä, asettavat rajoitteita. Varmasti osittain tästä syystä keskusteluissamme tutkivismista olemme paneutuneet erityisesti tieteen tekemisen rakenteisiin. 

Vastauksena tieteenteon rakenteiden haasteisiin olen taiteellisessa työskentelyssäni hankkeessamme keskittynyt tutkivistisen tilan hahmotteluun. Olen noin viitisen vuotta tehnyt pitkäkestoisia keskusteluperformansseja, joiden aikana keskustelen näyttelykävijöiden kanssa ja käytän omaa mieltäni ja muistiani välineenä tiedon keräämiseen ja jakamiseen. Prosessitilan hengessä olen näiden keskusteluperformanssien aikana myös installoinut pohdintojani tilaan eismerkiksi muistilappujen ja valokuvien muodossa. 

Vapaamuotoisten, mutta silti fasilitoitujen keskustelujen ympärille rakentuvat tilat toimivat mielestäni kiinnostavalla tavalla tiedon jakamisen, oppimisen ja mahdollisesti myös tutkimusmateriaalin keräämiseen. Aluksi ajattelin, että tilat voisivat johtaa tiedontuotantoon, mutta sittemmin käytännön kokeilujen kautta keskiöön on noussut merkitystuotanto eli se, miten keskusteluissa esiintyvät asiat merkityksellistyvät. Merkityksen suhde tutkimukseen ja erityisesti tutkivismiin on mielestäni keskeinen – mihin käytämme aikaa ja energiaa, millä tavoin ja mitä kanavia pitkin tuotamme merkityksiä? Toisin kuin tieto, kenties, merkitys on luonteeltaan myös suhteellisempi, relativistisempi, ja siten mielestäni myös todempi. 

Haaveilen tutkivistisesta tilasta, joka sijaitsisi jonkun yliopiston aulassa tai muuten sekä opiskelijoille, henkilökunnalle että ohikulkijoille helposti saavutettavassa paikassa. Ajattelen tutkivistista tilaa myös paikkana, jolla on oma muistinsa – tietyssä tilassa käydyt keskustelut tallentuvat ja assosioituvat myös itse siihen tilaan, eivätkä vainleiju muistojen avaruudessa. Unelmissani tutkivistiset tilat olisivat yhtä normaaleja osia yliopistoissa kuin luentosalit. 

Minua kiinnostaa yhteiskunnallinen resilienssi eli oman määritelmäni mukaan yhteiskunnan muodostamien eri yhteisöjen kyvyt ja keinot navigoida läpi alati muuttuvien sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja kulttuurillisten olosuhteiden. Ilmastokriisin aikana yhteiskunnallinen resilienssi tulee varmasti nousemaan arvoon arvaamattomaan. Toivoisin, että loisimme rakenteita, jotka kokemuksellistavat ja tekevät konkreettiseksi tutkimuksen roolia osana yhteiskunnallista resilienssiä. Yhtenä mahdollisuutena tähän ovat mielestäni kokeilevat ja kokeelliset tutkivistiset tilat.